Suksin suolle II

Otsikko viittaa huhtikuussa 2013 tekemääni päiväretkeen, joka suuntautui Hämeenjärven ympäristössä oleville suoalueille. Nyt lähden noihin maisemiin pitemmälle, kahden yön mittaiselle retkelle. Tämä retkeni on samalla ensimmäinen panostukseni Korpijaakon esittämään 2-retkiyötä-kuukaudessa-vuoden-2015-ajan haasteeseen.

Retkeni alku- ja myös päätepiste on Alakyläntien ja Nurmeslehdontien risteyksessä, jonne saan perjantai-iltana 6.2.2015 autokyydin. Vietän tällä retkellä kaksi yötä maastossa ja olen etukäteen valinnut yöpymispaikaksi Nurmeslehto -nimisen suon, jonne on lähtöpisteestä noin kolmen kilometrin matka. Aivan samaan paikkaan en kuitenkaan leirejäni pystytä, sillä ensimmäiseksi yöksi on ennustettu etelätuulta ja toiseksi yöksi pohjoistuulta. Vanha kupolitelttani ei ole ihanteellinen tuulisen sään majoite, joten on järkevää pyrkiä tuulensuojaan.

Retken ensimmäinen yllätys tulee vastaan jo muutaman sadan metrin jälkeen: Nurmeslehdontietä ei tänä talvena olekaan aurattu kuin aivan alkupäästä. Tietä pitkin kuljetetaan jotain pahanhajuista tavaraa läjitysalueelle – en tiedä, mitä se on, enkä ehkä haluakaan tietää. Yksi traktorikuorma meneekin ohitseni, kun olen tien alkupäässä lastaamassa tavaroitani ahkioon. Traktori ehtii onneksi tulla takaisin ennen kuin lähden – tie on niin kapea, että emme mahtuisi siihen yhtäaikaa.

Tie jatkuu siis auraamattomana, mutta siitä on ajettu moottorikelkoilla ja kävelty jäljistä päätellen sekä koirien kanssa että ilman. Näin muodostunut polku ei ole mikään mukava alusta ahkion vedolle, sillä se on hyvin epätasainen ja kallistelee vuoroin kumpaankin suuntaan niin paljon, että ahkioni Paprika kellahtaa tämän tästä nurin. Eteneminen on hidasta, koska jokainen kaato tietää usean minuutin mittaista pysähdystä: kameralaukku irti valjaista, valjaat irti, siirtyminen ahkion viereen, ahkion kääntäminen pystyyn, siirtyminen vetoaisojen päähän, valjaiden pukeminen päälle ja lopuksi vielä kameralaukku kiinni. Kun alkaa näyttää siltä, että kellahduksille ei tule loppua, siirryn kelkkauran viereen umpihankeen, ja johan alkaa sujua. Taannoisten suojasäiden ansiosta lumi kantaa hyvin, eivätkä sukset tai ahkio uppoa kymmentä senttiä enempää. Välillä pysähdyn katselemaan riekon lumeen jättämiä jälkiä. Ne ovat sitten hauskan näköisiä.

Noin tunnin kuljettuani pysähdyn syömään. Olen ottanut kotoa mukaan litran termospullon täynnä kuumaa vettä, ja päivälliseni valmistuu tutulla tavalla pienessä ruokatermoksessa hauduttamalla. Ruokalistalla on tällä retkellä taannoin ostamiani valmisretkiruokia pienemmiksi annoksiksi pakattuina. Kokeilen tällä retkellä järjestelyä, jossa syön kolme lämmintä ateriaa päivässä, ja niiden lisäksi aamulla puuron ja pitkin päivää pieniä välipaloja.

Nurmeslehtoa lähestyessäni minun on löydettävä paikka, jossa siirryn tieltä suolle. Siirtymätaival ei ole pitkä – vain noin 150 metriä – mutta muhkuraisen maaston ja tiheän puuston vuoksi kulkeminen on parhaimmillaan vaikeaa ja pahimmillaan painajaismaista. Suksien kärjistä ahkion perään on matkaa noin viisi metriä, eikä tällainen yhdistelmä ole niitä ketterimpiä. Pulkka kaatuu jälleen useita kertoja, eikä sen luokse siirtyminen joka paikassa ole aivan yksinkertaista – saatan joutua kiertämään pitkänkin matkan, jotta pääsen 240-senttisine suksineni pulkan vierelle.

Lopulta selvitän viimeisen esteen ja olen aukealla suolla. Nyt on helppoa. Lumen pinta on täällä niin kova, että suksi uppoaa vain sentin pari. Kompassista suunnat tarkastaen valitsen itselleni leiripaikan suon eteläreunalta. Korkeiden puiden suojassa ei etelätuuli pääse yöpymistäni häiritsemään. Helmipöllö puputtaa jossain lähellä.

Kaivaisinko teltalle kuopan? Tutkin lumipeitteen paksuutta ja totean sitä olevan niin paljon, ettei kuopan kaivamiselle tulisi ihan heti loppua. Enkä kyllä kuopan tarjoamaa tuulensuojaa edes tarvitse. Sen sijaan tamppaan suksilla teltalle sopivan kokoisen tontin ja pystytän majoitteeni siihen. Sen verran kuitenkin teen lapiohommia, että kaivan teltan oviaukon eteen kuopan, josta on mukava nousta telttaan sisälle. Lunta on kaikkiaan kahdeksankymmentä senttiä, ja kuopan pohjalta löydän vettä. Alla oleva suo ei olekaan jäässä. Saan lapioida lunta takaisin kuoppaan monta lapiollista ennen kuin vesi lakkaa nousemasta lumen läpi. Näin toimien saan kuoppaani tukevan pohjan.

Asetan uuden keittimeni, MSR Whisperliten, kuopan viereen tasoittamaani paikkaan ja rupean sulattamaan lunta. Keitin on tehokas ja hiljainen, ja polttaa pienkonebensan todella puhtaasti: vesipannuni pohja pysyy kirkkaana. Tällaisia keittimiähän arktiset retkikunnat käyttävät paitsi lumen sulatukseen ja ruuanvalmistukseen, myös telttojensa lämmittämiseen. Minä en keitintäni vie telttaan, koska (a) kupoliteltassa keitin pitäisi laittaa niin keskelle telttaa, että se on siinä tiellä ja (b) minulla ei ole keitinlaatikkoa. Viimeksimainitun aion hankkia heti, kun ehdin sellaisen tehdä tai teettää, ja teltan vaihtaminenkin alkaa kangastella mielessä. On tällaisen kupolin pystyttäminen varsinkin talvella sellaista värkkäämistä, että vähänkään hankalammissa olosuhteissa se voisi jäädä tekemättä – ainakin, kun on yksin liikkeellä.

Syön iltapalan ja täytän termarin taas kiehuvalla vedellä. Se säilyy aamuun asti riittävän lämpimänä, jotta saan aamiaiseni helposti valmistettua ilman, että minun tarvitsisi sytyttää keitintä. Ennen nukkumaan rupeamista luen vielä yhden tarinan mukanani olevasta kirjasta: Veikko Huovisen Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita.

Lauantaiaamuna herätessäni sade ropisee teltan kattoon ja sisällä on kosteaa. Tarkistan kännykällä sääennusteen ja sateen ei pitäisi kauaa jatkua. Odottelenpa teltassa sisällä ja syön kaikessa rauhassa aamupalan. Tällaisen kupoliteltan huonoihin puoliin kuuluu myös onneton ilmanvaihto, ja vaikka olen itse tehnyt teltan yläosaan tuuletusaukon, ei ilma vaihdu riittävästi. Lämpötila on nollassa ja sade tulee vetenä, joten ilman kosteusprosentti on sadan tuntumassa. Alan harkita telttavanhukseni päästämistä eläkkeelle.

Ennusteen mukaisesti sade loppuu pian, ja rupean järjestelemään tavaroitani taas pakkauskuntoon. Teltan ulompi kangas on märkä sisältä ja ulkoa, enkä saa ravistelemalla kaikkea vettä pois. Illaksi on tulossa pakkasta, joten sitten se ainakin jäätyy ja jäinen kosteus on helppo harjata pois. Harjaamisesta puheenollen: minulla on lumiharjana tiskiharja. Sellainen vaihtopäillä varustettu Sini -harja. Jäykät harjakset sopivat erinomaisesti mm. kenkien – pohjat mukaan lukien – ja suksen siteiden puhdistamiseen lumesta. Harjasosassa oleva pieni lasta, joka on tarkoitettu astioihin tiukasti tarttuneen lian poistamiseen, soveltuu hyvin myös suksensiteisiin pakkautuneen lumen irrotukseen. Kun tällä harjalla puhdistan sukset kunnolla lumesta, saan monot helpommin siteisiin. Varsinkin tällaisella nollakelillä lumi tuppaa tarttumaan joka paikkaan tiukasti.

Kymmenen maissa pääsen taas liikkeelle. Koska haluan saada illalla leirini ajoissa pystyyn, päätän kääntyä takaisin viimeistään kolmelta. Paluumatka – jonka teen nyt omia jälkiäni pitkin – on valmiilla uralla helppokulkuisempi ja siten nopeampi kuin menomatka, mutta toisaalta väsymys hidastaa kulkemista iltaa kohti. Todennäköisesti ehdin perille hyvinkin ennen kahdeksaa. Suuntaan ensin suon lounaisreunalle, josta on lyhyt matka takaisin tielle. Tietä pitkin etenen puolisen kilometriä, ja sitten käännyn pohjoista kohti kulkevalle sähkölinjalle. Sitä pitkin jatkan aina Vakosuolle asti, mistä lähden taas avosuo-osuudelle. Aurinko paistaa ja kohtalainen tuuli puhaltaa nyt lännestä eli kulkusuuntaani katsottuna vasemmalta.

Sähkölinjat ovat yleisesti myös moottorikelkkailijoiden käytössä – niin tämäkin. Tosin kelkkaura on täälläkin niin poukkoileva, etten kulje sitä joka paikassa. Joudun myös ylittämään pari ojaa, jotka ovat noin metrin levyisiä ja yhtä syviä. Kelkkailijat ovat menneet niistä vauhdilla, mutta minä en voi sitä tehdä. Otan siis lapion esille ja rakennan lumesta itselleni sillan.

Puolenpäivän aikoihin etsin sähkölinjan sivusta sopivan paikan, jossa pidän lounastauon. Nyt tarvitsen jo lisää kuumaa vettä, joten keittimeni pääsee taas hommiin. Minusta on hyvää vauhtia tulossa Whisperlite -fani. Keitin on tehokas, helppokäyttöinen, hiljainen ja siisti. Mitä muuta voisi  toivoa?

Vakosuolla sähkölinja kulkee Lintumaansuontien yli, ja tämäkin tie on jätetty tänä talvena auraamatta. Toissatalvena se ainakin vielä aurattiin, kun suksin suolle ensimmäisen kerran. Tien ylitettyäni alan kaartaa vasemmalle, kohti Ristinsuota. Seuraava kiintopisteeni on suolla oleva pieni saari. Nautin kulkemisen helppoudesta, ja kun aurinkokin pääsee paistamaan pilvettömältä taivaalta, on ilmassa jo keväistä tunnelmaa. Huomaan saavuttavani jotain siitä tunnelmasta, jota koin viime keväänä retkeillessäni Hetan pohjoispuolisissa maastoissa. Vastatuulikaan ei menoa haittaa.

Ristinsuon saaren jälkeen otan suunnan länteen, kohti metsäteiden risteyksessä olevaa tervahautaa. Se on retkeni kääntöpiste, josta lähden ensin kohti kaakkoa, Honkaniemen pellonlaitaan, ja sieltä sitten kohti omia jälkiäni, jotka aion yhyttää Ristinsuon saaren luona. Olen liikkunut tällä seudulla paljon kesäaikaan – mm. marjastamassa – ja on hauska nähdä maasto nyt paksun lumivaipan peittämänä. Huomaan olevani kääntöpisteessä tasan kolmelta, eli retkeni sujuu täsmälleen aikataulussa. Eihän se mikään ehdoton aikataulu ole, mutta pidän kuitenkin hyvänä asettaa itselleni jonkinlaisia rajoja, etten väsyttäisi itseäni liian pitkillä päivämatkoilla. Hyvissä olosuhteissa kun saattaisi herkästi kulkea kauaskin, eikä paluumatkalle enää riitä tarpeeksi voimia.

Honkaniemestä lähdettyäni oikaisen parinsadan metrin matkan metsän läpi. Siellä minun on ylitettävä vielä yksi oja, joten lapiohommia on tiedossa. Tämä oja on syvempi kuin sähkölinjalla olleet, mutta tekniikka on tuttu eikä kestä kymmentä minuuttiakaan, kun olen lapioinut ojaan riittävästi lunta päästäkseni siitä sujuvasti yli. Meiltähän tämä käy!

Aurinko laskee, mutta taivas on pilvetön ja valoa riittää vielä pitkään. Alkaisi kohta olla ruoka-aika, mutta päätän kulkea niin pitkään kuin ilman otsalamppua pystyn. On jo melko hämärää, kun saavun paikalle, jossa pidin lounastauon. Miksipä en pitäisi taukoa valmiiksi tampatussa paikassa. Lounastauolla valmistetusta kuumasta vedestä on jäljellä sen verran, että saan päivällisen hautumaan. Pieni määrä riittää vielä vesipannuun ”siemenvedeksi”, jollainen pitää pannussa tai kattilassa aina olla, kun ruvetaan sulattamaan lunta bensakeittimellä. Se nimittäin palaa niin kuumalla liekillä, että ilman pientä vesitilkkaa kattilan pohja alkaa herkästi kupruilla.

Kuljen omia jälkiäni Nurmeslehdontielle asti, missä odottaa yllätys: tie onkin aurattu. Vieläpä lumilingolla, joten reunoille ei ole muodostunut korkeita lumivalleja. Onhan siinä toki kuudenkymmenen sentin porras noustavana, mutta jälleen pienen lapiointirupeaman jälkeen pääsen eteenpäin. Tämän jälkimmäisen yön leiripaikan etsin suon luoteisnurkasta, koska nyt lännestä puhaltava tuuli kääntyy yöllä pohjoiseen ja yltyy ennusteen mukaan myrskyksi. Hyvän paikan löydettyäni tamppaan sen taas tasaiseksi ja pystytän teltan. Kello on vartin yli seitsemän, eli kävi aivan kuten arvelin: paluumatka oli melkein tunnin menomatkaa nopeampi. Pieni revontulivyö käväisee pohjoisella taivaalla, mutta jo siinä ajassa, minkä kameran esille ottaminen vie, se katoaa.

Kun olen saanut teltan pystyyn ja tavarat sisälle, on taivas vetäytynyt pilveen ja alkaa sadella lunta. Minua se ei haittaa, koska minun ei tarvitse tälle illalle enää ulos tulla. Tavanomaisten iltatoimien – iltapala, hampaiden pesu ja yksi erätarina – jälkeen ryhdyn nukkumaan. Voimistuva tuuli hieman heiluttaa telttaa, mutta luotan siihen, että valitsemassani paikassa tuulen vaikutus heikkenee, kun se kääntyy puhaltamaan pohjoisesta.

Aamulla herätessäni kuulostelen tuulta. Se kuulostaa kovalta, mutta telttani ei huoju eikä heilu. Paikan valinta onnistui siis erinomaisesti! Teltassa on kyllä taas kosteaa. Syy siihen selviää, kun kömmin teltasta ulos: illalla satanut lumi on kasautunut liepeiden päälle ja tukkinut ilmanvaihdon. Samoin on käynyt teltan yläosassa olevalle tuuletusaukolle. Märkä kangas on mennyt lumen painosta lyttyyn aukon päälle ja sitten jäätynyt siihen. Teen päätökseni: sininen kupoli on nyt viimeisellä reissullaan ja ennen seuraavaa talviretkeä ostan uuden. Teltan pitää olla neljän vuodenajan mallia ja sellainen, että saan sen yksin pystyyn vaikka tuulessakin.

Myös ahkio on märkänä sataneen ja sitten jäätyneen lumen peitossa, mutta punainen peitekangas on sellaista materiaalia, johon märkäkään lumi ei tartu. Auringon nousua seuraillen pakkaan tavarani viimeisen kerran tälle retkelle. Edessä on hiihto avosuon läpi ja sitten on löydettävä reitti – mielellään parempi kuin perjantaina – metsän läpi tielle.

En mene aivan suon itäpäähän asti, vaan haen poistumisreitin kohdasta, jossa tie on lähimpänä suota. Jätän Paprikan hetkeksi parkkiin ja käyn tiedustelemassa reitin. Onnistun löytämään kohdan, josta pääsen metsän läpi suoraa reittiä pitkin – ahkiohan pyrkii kaatumaan mutkissa, joten mutkia välttämällä uskon pystyväni välttämään myös kaadot. Yllätyksekseni tietä ei tästä kohtaa olekaan aurattu – lumilinko on ilmeisesti aurannut tien vain suon eteläpuolella olevan hiekkakuoppalammen rannalla olevalle mökille asti. Tielle saapuessani minun on käännyttävä kohtisuoraan vasemmalle, mikä pitkällä ahkioyhdistelmällä tuottaa herkästi kaadon. Nyt teen käännöksen hitaasti ja huolella, ja onnistun olemaan kaatamatta pulkkaa. Alan oppia tämän!

Tälle sunnuntaiaamun osuudelle mahtuu vielä yksi pitempi tauko – lounaan syönti – jota varten lämmitän termarissa olevan, jo haalean veden kuumaksi. Kun ruoka on hautumassa, sulatan vielä vähän lunta ruokajuomaa ja jälkiruokakahvia varten. Taukoni aikana moottorikelkka ajaa ohi.

Ruokailtuani sovin noutajan kanssa hakuajan – nyt sen pystyy jo kohtuullisella tarkkuudella arvioimaan. Moottorikelkan tekemä tuore ura on paikoitellen hyvä ja tasainen, mutta toisaalla taas niin mutkikas ja muhkurainen, että siirryn taas umpihankeen. Perjantaina tekemäni ura ei enää näy, koska on satanut lunta ja tuulikin sitä on kuljettanut. Paikassa, jossa perjantaina oli riekon jäljet, on niitä taas – linnulla näyttää olevan vakituinen reitti, jota sen on kulkenut myös viimeisimmän lumisateen jälkeen eli viime yön tai tämän aamun aikana.

Loppusuoralla vastaan tulee vielä pari koiranulkoiluttajaa. Koirat ovat ihmeissään ahkiostani – ne ovat samaan aikaan sekä uteliaita että pelokkaita, eivätkä oikein tiedä, miten päin olisivat. Saavun perille reittini päätepisteeseen kymmenen minuuttia ennen sovittua noutoaikaa.

Näin on vuoden 2015 helmikuun 2 retkiyötä takanapäin, ja tälle vuodelle niitä on tässä vaiheessa koossa kolme. Ensimmäinenhän oli Ankarat avotunturit -kurssilla tammikuussa. Tämän jälkeen alan valmistella uuden teltan ostamista ja varmaan se keitinlaatikkokin pitäisi hankkia. Seuraava retki saattaakin olla uuden teltan neitsytmatka. Sitä odotellessa: näihin kuviin ja näihin tunnelmiin!