Ruskaretki Ailigastunturilla

Syyskuun #twonights -retkeni suuntautuu pohjoiseen ja jälleen menen Karigasniemen Ailigastunturin maastoon. Kesällä jäi niin paljon näkemättä, että haluan käydä siellä vielä uudestaan tutkimassa muutaman paikan lisää. Suunnitelmissani kun on edelleen tehdä ensi talvena lumikenkäilyvaellus tuolla samalla alueella.

Matka alkaa torstaiaamuna Eskelisen pikavuorolla. Yhtiölle on tullut edellisenä viikonloppuna uusi auto, joka on nyt ensimmäistä kertaa linjalla Oulusta pohjoiseen. Ja millainen auto! Penkit ovat tavallista harvemmassa, joten jalkatilaa riittää pitkäkoipisellekin, autossa on langaton verkko ja jokaiselle matkustajalle on oma 230 voltin pistorasia! Myös kuljettajia on auton suunnittelussa ajateltu: tavaratilan luukuissa on alaspäin valaisevat lamput, joten kuljettajien ei tarvitse tihrustaa pakettien rahtikirjoissa olevaa pientä pränttiä huonossa valossa. Paketit on lastattava autoon oikein, jotta ne ovat purkamista ajatellen järkevässä järjestyksessä. Oulusta kello 8.15 lähtevän pikavuoron lastaaminen alkaa jo aamukuudelta, ja vaikka linja-autoaseman rahtiterminaalin pihalla on valot, jää avattujen tavaratilanluukkujen alle hämärä alue ilman tällaisia luukkuvaloja. Pieni asia, jolla on suuri merkitys heille, joille tämä auto on päivittäinen työkalu.

Menen kotiani lähinnä olevalle pysäkille hyvissä ajoin. Töihin kävellessäni näen usein tämän Eskelisen, joten tiedän, että sen aikataulunmukainen lähtöaika on lähinnä viitteellinen. Useinkaan auto ei pääse ajallaan liikkeelle, jos rahtia ja matkustajia on paljon. Ja näin käy nytkin: auto on parikymmentä minuuttia myöhässä.

Aikataulu on tiukka, joten Rovaniemelle saavuttaessa ollaan samat 20 minuuttia myöhässä. Tämä myöhästyttää Tromssaan lähtevää jatkoyhteyttä reilusti, sillä sen pitäisi lähteä samalla hetkellä, kun me vasta saavumme paikalle. Karasjoelle menevä jatkoyhteys, jolla minä jatkan, lähtee aikataulun mukaan 20 minuuttia etelästä tulevan auton saapumisen jälkeen, joten pääsemme jatkamaan suunnilleen aikataulussa. Kuljettajana on Timo Soinin kaksoisolennolta näyttävä mies, joka sanoo nimekseen Risto.

Ivalossa linja-autoasema on muuttanut. Valitettavasti asemakahvilan tarjonta on entisellään eli kovin vaatimaton. Onneksi lähellä on kuitenkin St1-asema, jonne puolen tunnin mittaisella tauolla ehtii hyvin. Tilaan hampurilaisen, jonka tulo kestää pitkään, mutta odotus kannattaa: sämpylän välissä oleva pihvi on iso ja herkullinen.

Olo on vähän nuhainen. Olenkohan tulossa kipeäksi vai olisiko tämä allergiaa? Linja-autossa on parilla matkustajalla koira; ne saattaisivat olla syy tukkoisuuteen. Otan varalta allergialääkkeen.

Ivalon ja Inarin välillä on asfaltointityömaa, joka aiheuttaa pitkän pysähdyksen. Kuljettaja osoittaa oivallista tilannetajua päästämällä etupenkissä istuvat kaksi ulkomaalaista turistia pysähdyksen ajaksi ulos, jotta he saavat otettua hyviä kuvia ruskan värjäämästä järvimaisemasta. Hyvä palvelu jatkuu Inarissa, jossa turistit jäävät hotelli Kultahoviin. Auton virallinen reitti ei mene hotellin kautta, mutta kuljettaja haluaa pitää ulkomaalaisista turisteista huolen loppuun asti. Teemme siis pienen mutkan ja turistit pääsevät suoraan hotellin oven eteen. He vähän ihmettelevätkin, että ”is this your normal service?”, mihin kuljettaja nauraen vastaa ”oh yes”. Taatusti nämä turistit kertovat kotona vielä moneen kertaan, kuinka hyvää palvelua he saivat suomalaiselta linja-autoyhtiöltä Lapissa.

Inarista kyytiin noussut matkustaja on kuljettajan tuttu, ja kuulen heidän juttelustaan sen verran, että matkustajalla on jotain asiaa Muotkan Ruoktun isännälle Hansille. Normaalisti siellä pysähdytään, jos on autosta jääviä tai siihen nousevia matkustajia. Nyt ei ole kumpiakaan. Silti pysähdymme muutamaksi minuutiksi, jotta matkustaja ehtii käydä hoitamassa asiansa. Tässä vaiheessa olemme jo parikymmentä minuuttia myöhässä aikataulusta, mutta mitä siitä? Täällä pohjoisessa aikakäsitys on erilainen kuin kiireisessä etelässä, eikä pieni myöhästyminen haittaa ketään. Tämä on hienoa!

Minä jään kyydistä Sulaojalla. Monille vaeltajille tämä on tuttu Kevon reitin alku- tai päätepiste. Minä puolestani haluan tutkia reitin täältä Niillasašvárrin kautta avotunturialueelle. Kartta kulkemastani reitistä on tämän kertomuksen lopussa. Tälle ensimmäiselle illalle en ole suunnitellut pitkää matkaa, koska pääsen maastoon vasta puoli seitsemän aikaan illalla ja aurinko laskee tähän aikaan vuodesta jo ennen puoli kahdeksaa. On aina mukavampi leiriytyä päivänvalossa, vaikka onnistuisi se toki pimeässäkin. Olen arvellut sopivan leiripaikan löytyvän noin kahden kilometrin päästä lähtöpaikastani sijaitsevan nuotiopaikan luota. Siellä on kuitenkin pari miestä jo telttailemassa, joten jatkan hiukan pitemmälle. Ylitän Luomusjoen pientä siltaa pitkin ja saavun isolle tasaiselle alueelle, jossa kasvaa siellä täällä katajapensaita. Ne tarjoavat näkösuojan muodossa lukemattomia hyviä telttapaikkoja. Valitsen niistä yhden ja asetun viettämään retken ensimmäistä yötä.

Lukijalle täytynee muistuttaa, että tällainen parin kilometrin matka tarkoittaa minun retkivauhdillani 1-2 tunnin kulkemista. Kuvaan tälläkin retkellä sekä tavallista että videomateriaalia ja erityisesti videointi hidastaa etenemistä paljon. Lyhyenkin otoksen kuvaamiseen menee helposti varttitunti.

Leirissä rutiinit palautuvat nopeasti mieleen ja alan päästä tunnelmaan. Sää on hyvä. Aurinkokin näyttäytyi vähän ennen Sulaojalle saapumista. Kun käyn myöhemmin hakemassa joesta vettä, huomaan ilman muuttuneen sumuiseksi. Huomiseksi on ennustettu sadetta, joka iltaa kohti muuttuu runsaaksi. Usein sadealueita edeltää tällainen kostea ilmamassa. Teltassa sisällä minulla on kuitenkin mukava oma mikroilmasto, lämmintä ja kuivaa.

Muutama voimakkaampi tuulenpuuska ravistaa telttaa siihen malliin, että käyn lisäämässä pitkittäiskaaren. Tässä teltassanihan on vain yksi poikittainen kaari ja molemmissa päissä yksi maakiila, mutta tuulisissa ja/tai sateisissa oloissa majoitteen tukevuutta voi lisätä pitkittäisellä kaarella ja teltan sivuille tulevilla lisänaruilla.

Perjantaiaamu on harmaa. Pilvet roikkuvat matalalla ja läheisen 420-metrisen vaaran laki on pilven sisässä. Pääsen tänään siis harjoittelemaan suunnistusta huonossa näkyvyydessä. Ei kutenkaan sada vielä. Ennusteen mukaan sade alkaa iltapäivällä ja voimistuu myöhemmin. Lisäksi luvassa on navakkaa idän puoleista tuulta.

Olen edelleen nuhainen. Tuntemus on voimakkaampi kuin eilen, mutta muuten en tunne itseäni varsinaisesti sairaaksi. Alan kuitenkin uskoa, että ei tässä ole allergiasta kyse.

Puran leirin ja lähden kävelemään Luomusjokea seuraillen kohti pohjoista. Vieressä menee tie, mutta on hauskempaa kulkea varvikossa. Noin kilometrin päässä leiripaikaltani tie ylittää Luomusjoen. Tai siis ei ylitä, vaan alittaa. Eli Luomusjoki ylittää tien. Olin arvellut, että tässä olisi silta joen yli, mutta vähän ennen tien ja joen risteyskohtaa on kyltti, jossa on ”Moottoriajoneuvolla ajo kielletty” -merkki ja teksti ”Tästä eteenpäin vaaditaan maastoliikennelain mukainen maanhaltijan lupa”. Siirrytään siis maastoon, eikä maastossa ole siltoja. Pääsen siis harjoittelemaan kahlaamista.

Aiemmilla retkilläni olen kahlannut lähinnä soilla, joten tämä on ensimmäinen varsinainen joenylikahlaukseni. Se täytyy ikuistaa videolle. Tämä tosin tarkoittaa, että yhden ylityksen sijaan joudun tekemään sen kolme kertaa: ensin kameran vienti toiselle puolelle, sitten paluu rinkkaa ja kenkiä hakemaan sekä lopuksi varsinainen ylitys.

Joen ylitys on helppo homma. Vettä on vain puolisääreen, eikä se ole kovin kylmää (jaloissa siis säilyy tunto vielä kolmannellakin kahlauskerralla) ja pohja on jaloille lempeää kivikkoa. Olisi silti hyvä, jos mukana olisi jonkinlaiset kahlausjalkineet – esimerkiksi halliuimareiden käyttämät uimatossut. Ne lisäisivät kitkaa jalkojen alla ja suojaisivat jalkapohjia mahdollisilta teräviltä kivensärmiltä.

Katson kameralle hyvän paikan, varmistan moneen kertaan, että se on päällä, palaan takaisin toiselle puolelle, nostan rinkan selkään ja ripustan vaelluskengät nauhoista kaulaan roikkumaan. Lähden ylittämään jokea ja yritän näyttää sankarilta. Meinaan silti tyriä, kun unohdan, mistä kohtaa minun pitikään mennä ylityksen loppuosa. Huomaan virheeni juuri ennen kuin olen kahlaamassa kuvan ulkopuolelle, muutan viime hetkellä suuntaani ja nousen rantaan vain pari metriä aiotun kohdan vierestä.

Olen nyt paikassa, jossa olen suunnitellut poistuvani tieltä. Saatuani jalat kuiviksi ja sukat ja kengät taas jalkaan vaihdan kulkusuunnaksi pohjoisluoteen ja lähden kohti puurajaa. Tästä menee kulkusuuntaani polku, joka nousee ensin jyrkän harjanteen päälle, laskeutuu sitten alas ja kohta nousee uudelleen. Harjanteiden välille jäävässä laaksossa on mukavan tuulensuojaista, joten katson parhaaksi pitää lounastauon tässä.

Ruskaa ajatellen olen liian myöhään liikkeellä. Puiden lehdet olisivat olleet komeimmillaan noin viikko sitten – nyt niistä suurin osa on pudonnut maahan ja loputkin ovat hyvää vauhtia tummumassa. Lisäksi sää olisi viikko sitten ollut huomattavasti leppeämpi. Mutta kuten urheilukielellä näppärästi sanotaan: näillä mennään. Sitäpaitsi maaruska tarjoaa edelleen etelän miehelle voimakkaita sävyjä ihmeteltäväksi.

Puurajan jälkeen edessä on poroaita. Etukäteen olen ajatellut, että selviän siitä varmaan helpoiten ryömimällä aidan alitse – lähimmälle portille on tästä pari kilometriä matkaa kumpaan tahansa suuntaan. Mutta eipä minun tarvitse edes kontata: aita on sortunut maahan juuri siitä kohdasta, jossa sen yhytän. Aitaa on maassa 4-5 tolpanväliä. Astelen varovasti kaatuneen aidan toiselle puolelle ja jatkan sitten rinnettä ylöspäin.

Niillasašvárrin laki on pilven sisässä ja näkyvyys huononlainen. Kompassisuunnan ja näkyvissä olevien vähäisten maamerkkien avulla yritän löytää korkeimmat kohdat. Maanpinnan kaltevuuden arviointi on näissä oloissa todella vaikeaa. Erityisesti pitkässä loivassa nousussa tai laskussa silmä saattaa erehtyä pitämään sitä tasamaana tai jopa päinvastaiseen suuntaan kaltevana pintana.

Käyn ensin paikalla, jonka arvelen olevan tunturin eteläinen huippu. Viidensadan metrin päässä siitä oleva pohjoishuippu ei näy – niin sakea on pilvi tässä kohdin. Katson suunnan kompassista ja kun totean rinteen nousevan oikeaan suuntaan, on pohjoishuipunkin löytäminen suhteellisen helppo homma.

Pohjoishuipulla ollessani pilviverho harvenee hieman ja pystyn tarkkailemaan ympäristöä. Puolentoista kilometrin päässä olevat Biesjávrrit (suomeksi arvatenkin Piesjärvet, koska niiltä alkava joki on nimeltään Piesjoki) näkyvät hyvin, mutta niitä ympäröivän palsasuon yksityiskohdat sulavat harmauteen. Laskeudun Niillasašvárrin pohjoisrinnettä pitkin, kunnes saavun erotusaidalle vievälle tielle. Sitä kuljen noin kilometrin verran. Poroaidassa olevan portin luota etsin tuulensuojaisen paikan pitääkseni kahvitauon. Samalla puen ylleni uuden sadetakkini, koska odotettu sade on nyt alkamassa.

Kahvittelun jälkeen jatkan edelleen länteen, seuraavalle poroaidalle ja siinä olevalle portille. Nyt olen tutussa paikassa: tästä kuljin kesävaelluksellani, kun kävin tutustumassa erotusaidan mökkikylään. Ruskean ja valkoisen kirjava riekko lehahtaa edestäni lentoon. Se onkin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa riekkohavaintoni tunturissa. Ehkä ne kuulevat lähestymiseni jo kaukaa ja pakenevat paikalta, tai sitten ne pitävät minua harmittomana kulkijana ja pysyvät paikallaan. Ajattelen mieluummin jälkimmäistä.

Yritän kulkea mahdollisimman tarkasti kesällä kävelemääni reittiä. Silloin maasto oli aivan erinäköistä: hallitsevana värinä oli vihreä ja kaikissa painanteissa oli vettä. Nyt lammikot ovat kuivillaan ja värimaailmaa hallitsevat oranssin ja punaisen sävyt. Miten hienoa täällä olisikaan, jos olisi aurinkoinen päivä! Kun tässä sateen harmaudessakin näyttää kuin maanpinta hehkuisi.

En pysty tunnistamaan tarkkaa paikkaa, jossa pidin telttaani kesällä, mutta ei se liene tarpeellistakaan. Jossain täällä se joka tapauksessa oli. Jos tulen tänne talvella, yritän päästä taas tässä samassa paikassa käymään. Silloin olisin nähnyt paikan kolmessa eri asussa: keskikesän vihreydessä, ruskan punerruksessa ja talven valkeudessa.

Sade voimistuu, samoin tuuli tuntuu täällä ison tunturin (Gaskkamušaláš) itäpuolella oikein kunnolla. Tuuli käy kulkusuuntaani nähden sivulta tai takaviistosta, joten ei passaa valittaa. Vastatuuleen kulkeminen kävisi jo tosissaan työstä.

Näen kaksi isoa petolintua, jotka lentävät Gaskkamušalášin huippua kohti. Hetkeä myöhemmin 16-päinen porolauma juoksee kovaa vauhtia poispäin paikasta, jonne linnut lensivät. En tosin voi olla varma siitä, onko näillä asioilla yhteys toisiinsa. Jännää, miten eri värisiä porot ovat – osa niistä on tummanharmaita, muutama aivan valkoinen ja loput siltä väliltä. Porojen juoksusuunta leikkaa minun kulkusuuntani ja ne pysähtyvät hetkeksi pällistelemään paikkaan, jota kohti olen menossa. Sitten ne jatkavat matkaansa ja katoavat Gieđmeskálonjunnin taakse.

Minä saavun Gaskkamušalášin ja Gieđmeskálonjunnin välissä pohjoiseen virtaavan Gieđmeskálogorsan kanjoniin, joka tosin nyt on kuivillaan. Olen yllättynyt maaston kuivuudesta. Olin ajatellut, että saan nytkin vettä mistä tahansa purosta, mutta monet kartalle merkityt purot ovat nyt vain kuivia uomia. Kyllä täällä silti vettä on, joten en minä joudu vesipulasta kärsimään.

Luonnonvoimat panevat parastaan. Sekä sade että tuuli ovat koko ajan voimistuneet. Kuvien ottaminen ja videointi vaikeutuvat, koska kameraa on vaikea pitää paikallaan. Lisäksi sade kastelee linssin niin, että otoksista tulee väkisinkin tuhruisia. Mutta toisaalta niin pitääkin, sillä juuri sellaiset ovat olosuhteet ja juuri sellaisena näen maiseman sateen kastelemien silmälasieni läpi.

Tämä on omalla tavallaan hienoa, mutta huomaan tehneeni emämunauksen kenkien valinnassa. Typeryyksissäni olen kuvitellut, että neljä kuukautta sitten ostamani ja viikko ennen tälle reissulle lähtöä huolellisesti kyllästämäni ja vahaamani Lowa Renegade -kengät olisivat, kuten valmistaja lupaa, vedenpitävät. Höpö höpö. Kengät ovat kastuneet märässä maastossa kulkemisen ja vesisateen vaikutuksesta läpimäriksi, ja tunnen, kuinka joka askeleella vesi tursuaa varpaiden välistä.

Eihän tämä ole ensimmäinen, eikä toinen, eikä kolmaskaan kerta, kun totean kalvokengät vettä pitämättömiksi. Itse asiassa tämä on tapahtunut niin monta kertaa, että en viitsi edes laskea enää. Ajattelen, että tämä on nyt jääräpäisyyteeni turhautuneen universumin tapa yrittää vielä kerran takoa järkeä päähäni. Ja kyllä se siinä onnistuu. Tämän retken jälkeen ostan vaelluskumpparit. Se on nyt päätetty.

Sadetakki – sellainen ”kaikkien sadetakkien äiti”, kirkkaankeltainen Rukka – on osoittautumassa oikeaksi valinnaksi tälle retkelle. Tässä tuulessa takin hengittämättömyyskään ei ole huono asia. Minulla on sen alla vain pitkähihainen tekninen paita, ja tällä yhdistelmällä pysyn sopivan lämpöisenä ja kuivana, koska tehokkaan tuulijäähdytyksen ansiosta en juurikaan hikoile. Haltin DrymaxX -housuni tuntuvat myös pitävän vettä kiitettävästi. Ehkä hankin kuitenkin joskus Rukka -sadehousut, jos on odotettavissa lisää retkeilyä tällaisissa olosuhteissa.

Tässä vaiheessa on jo selvää, että nuhani ei ole allergiaa. Kurkussa tuntuva pieni kutina vahvistaa diagnoosin. Onneksi ei sentään ole kuumetta. Tai ainakaan en sitä tunnista, mutta tämä voi myös johtua siitä, että luonnonvoimien aiheuttamat tuntemukset ovat riittävän voimakkaat peittämään mahdollisesta nousevasta kuumeesta aiheutuvat vilunväristykset. Märät jalat eivät ainakaan paranna tilannettani. Saapa nähdä, mihin tässä vielä joudun.

Tälle retkelle olen tehnyt melko tarkan reittisuunnitelman, mutta sillä ajatuksella, että noudatan sitä vain siinä määrin kuin tuntuu tarkoituksenmukaiselta. Alan lähestyä paikkaa, jossa olen suunnitellut viettäväni seuraavan yön. Tarkoitus on leiriytyä aikaisin, koska sade voi tästä iltaa kohden vieläkin yltyä. Leiripaikalla pitäisi olla vettä – mielellään juoksevaa – kohtalaisen matkan päässä, minkä lisäksi paikan pitäisi olla hyvässä tuulensuojassa. Edelleen vaatimuksina ovat vaakasuora ja suhteellisen tasainen alusta ainakin siitä kohdasta, johon asetun nukkumaan. Nämä kaikki vaatimukset täyttävän paikan löytäminen ei ole aivan helppo juttu.

Tutkin monta paikkaa, ja juuri, kun kuvittelen löytäneeni kelvollisen, onnistuu tuulenpuuska kiertymään juuri siihen kohtaan, ja totean, että ei tähän voi jäädä. Minun pitäisi jatkaa Tarptent Moment DW -telttani sivuliepeitä 5-10 sentillä alaspäin. Niiden myötä saisin teltan sivut aivan maan pintaan kiinni, mikä mahdollistaisi telttailun jopa tuulisessa avomaastossa. Ilmanvaihtoa tuollaiset lisäosat eivät häiritsisi, koska ilman sisääntulo telttaan tapahtuisi edelleen päätyjen kautta ja poisto teltassa keskellä ylhäällä olevien aukkojen kautta.

Lopulta löydän kelvollisen paikan. Se on huonoin paikka, missä olen koskaan telttaillut, mutta näissä olosuhteissa paras. Kun asetun makuuasentoon sopivasti mutkalle, ei teltan alle jäänyt nyrkin verran maan pinnasta kohoava kivikään kohtuuttomasti haitanne nukkumista. Hyvää tässä paikassa on se, että vain kymmenen metrin päässä teltastani virtaa puro. Se virtaa leiripaikassani koilliseen ja kääntyy myöhemmin pohjoiseen laskeakseen vajaan puolentoista kilometrin päässä Piesjokeen.

Leirini eteläpuolella kohoava harjanne yhdessä kauempana olevien tuntureiden kanssa muodostaa katveen, jossa kännykkä ei löydä verkkoa. Toivon, että kotona muistetaan, mitä sanoin ennen lähtöä: jos viestiä ei kuulu, on todennäköisin syy se, että olen katvealueella. Todellisia hätätilanteita varten minulla on mukana PLB-lähetin, joten jos jotain vakavaa sattuu, saan avun paikalle – tai ainakin pelastajat tietävät, mistä käyvät siivoamassa ruumiin pois. Totuushan on, että jos täällä yksin vaeltaessaan saa vaikkapa vakavan sydänkohtauksen, on aivan sama, millä sitä apua hälyttää. Se tulee joka tapauksessa liian myöhään.

Muistan, miten kesävaelluksella harjoittelin sateessa leiriytymisen: (1) pystytän teltan, (2) heitän makuualustan, makuupussin ja vaatepussin telttaan, (3) siirryn itse telttaan ja samalla riisun märän takin, housut ja kengät teltan eteistilaan (jotta en vie vettä sisälle), (4) puen merinovillakerraston päälle ja laitan pipon päähän, (5) täytän makuualustan ja avaan makuupussin, (6) asetun makuupussiin. Saman kaavan mukaan toimin nytkin – sillä lisäyksellä, että kenkien lisäksi jalasta lähtee myös läpimärät sukat, ja kuivattuani jalat pyyhkeellä puen vielä kuivat sukat. Teltan pystytän nyt tukevimpaan muotoonsa: laitan sekä pitkittäiskaaret että lisänarut.

Heti näiden toimenpiteiden jälkeen ryhdyn valmistamaan päivällistä. Villakerrastolla, pipolla, makuupussilla ja lämpimällä ruualla saadaan pahastikin kylmettynyt kulkija lämpenemään. Lisäksi keitintä teltassa sisällä käyttämällä saan sisätilan miellyttävän lämpimäksi. Tosin tästähän aina varoitellaan, että keitintä ei missään tapauksessa saa koskaan ikinä käyttää yhtään ollenkaan sisällä teltassa.

Minulla on tällä retkellä käytössä kaasukeitin (MSR PocketRocket). Kevyen (kokonaispaino 200 g) kaasupullon päälle ruuvattuna se muodostaa vesipannun kanssa sellaisen kapean ja korkean kokonaisuuden, että sitä on teltassa käytettäessä koko ajan tarkkailtava, tai mielellään pidettävä vaikka vesipannun kädensijasta kiinni, jotta torni ei olisi vaarassa keikahtaa. Ruuan valmistukseen tarvittavan vesimäärän kuumentaminen kestää vain muutaman minuutin, joten siksi ajaksi voin hyvin keskeyttää kaiken muun tekemisen ja keskittyä keitinkokonaisuuden turvalliseen käyttämiseen. Tällöin tulipalon tai hapenpuutteen vaarat eliminoituvat ja teltassa kokkailu on turvallista.

Ymmärrän kyllä varoitukset. Niin suuri osa ihmisistä on nykyisen holhousyhteiskunnan tyhmistämiä, että mitään ei kyetä omin aivoin oivaltamaan. Vaikka meillä ei vielä ole amerikkalaistyyppistä oikeuteen haastamisen ja tähtitieteellisten vahingonkorvausten vaatimisen kulttuuria, haluavat valmistajat tietysti välttää kaiken vastuun ja siksi niin monet tuotteet varustetaan osin naurettavilla varoituksilla. Näin on etenkin amerikkalaisvalmisteisten tuotteiden kohdalla, kuten MSR-keittimeni. Maininta ”severe injury or death can occur” löytyy käyttöohjeesta paristakymmenestä kohdasta.

Aterioituani puristan enimmät vedet pohjallisista ja sukista ja ripustan ne kuivumaan. Eiväthän ne nyt tällaisessa säässä kuivu, mutta voinpahan ainakin kuvitella, että ne olisivat aamulla hiukan vähemmän märät kuin nyt.

Teen asiat hidastetusti ja äärimmäistä huolellisuutta noudattaen. Viimeinen asia, mikä nyt saisi tapahtua, olisi veden pääsy telttaan sisälle. Siksi tarkistan jokaisen rinkasta otettavan nyytin huolellisesti, etten toisi niiden mukana vettä telttaan. Olen muuten töpännyt kenkävalinnan lisäksi myös rinkan kohdalla. En huomannut tarkistaa, että tämän rinkan – jonka hankin kesäisen vaellukseni jälkeen – mukana tullut sadesuojus olisi kooltaan riittävä. Asia ei edes käynyt mielessä. Ja liian pienihän se suojus on. Itse rinkka kyllä mahtuu suojan sisään, mutta kun rinkan päällä on kaksi kääröä – teltta ja makuualusta – onkin paketti jo niin iso, että sitä tämä suojus ei kokonaan riitä peittämään. Voisin kiukutella näistä asioista valmistajille ja myyjille, mutta minähän tässä olen tyrinyt. Kyllä minun tällä kokemuksella jo pitäisi tietää ja muistaa, että kaikki – ihan kaikki – pitää aina tarkistaa itse, joka kerta. Muistaisinkohan ensi kerralla.

Huomaan, että makuupussini suojana oleva kompressiopussi on vettä läpäisevä. Ei paljon, mutta sen verran, että makuupussin ulkopinta tuntuu muutamin paikoin hiukan kostealta. Onneksi tämä on vain pintakosteutta ja pussi muutoin on kuiva. Tämäkin asia on jatkossa tehtävä toisin: makuupussi on pakattava kuivapussiin.

Rupean nukkumaan jo ennen yhdeksää, koska tällä säällä ja tällaisessa paikassa ei oikein ole muutakaan tekemistä. Sää on kehittynyt täysin ennusteen mukaisesti eli sade on illan aikana edelleen voimistunut. Telttani – jonka saumat olen itse tiivistänyt silikonilla valmistajan ohjeiden mukaisesti – on tiivis eikä päästä pisaraakaan vettä sisälle. Kunhan laitan ne liepeet kuntoon, on tässä jokseenkin täydellinen lumettoman ajan majoite yksin liikkuvalle retkeilijälle.

Lauantaiaamuna kuulostelen sadetta. Vain hiljaista ripinää. Olisikohan se kovin sade jo takanapäin? Olen tarennut erinomaisesti ja telttani on kestänyt tuulen ja sateen ongelmitta. Aamupalan syötyäni on sadekin tauonnut, joten ryhdyn purkamaan leiriä ja valmistautumaan taipaleelle. Sitä ennen minun on kuitenkin tehtävä aamun epämieluisin asia: puettava jalkaan märät sukat ja märät kengät. Hyi olkoon.

Jotkut käyttävät tällaisessa tilanteessa sellaista kikkaa, että pukevat jalkaan kuivan sukan ja sen päälle muovipussin. Minulla ei ole tarpeeksi isoja pusseja mukana, joten en voi kokeilla tätä konstia. Näillä mennään ja kuten tuli jo päätettyä, seuraavalla retkellä jalat ovat vaelluskumisaappaiden suojassa.

Rinkkaa pakatessani takin taskussa olevaan puhelimeen kilahtaa joukko tekstiviestejä, vaikka signaalinvoimakkuus näyttää edelleen nollaa. Ilmeisesesti onnistuin olemaan riittävän kauan sellaisessa kohdassa, jossa signaali kykeni tavoittamaan puhelimen. Huojennun, kun huomaan, että kotiväki on muistanut varoitukseni eikä radiohiljaisuuteni ole aiheuttanut huolestumista. Laitan vastausviestin – kai se ennen pitkää pääsee lähtemään, vaikka juuri tässä ei kenttää olekaan.

Pilvet roikkuvat edelleen matalalla ja tuuli käy idän puolelta melkoisella voimalla. Myötätuulen siivittämänä kiipeän Áilegasroavvin huipulle ja saan jälleen yhden alueen tuntureista huiputettua. Áilegasroavvi on pohjoisin Ailigastunturin alueen huipuista. Tästä kun jatkaisi pohjoiseen, joutuisi ensin ylittämään Piesjoen ja sen jälkeen edessä olisikin koko Paistunturin erämaa-alue. Itse asiassa sekä Áilegasroavvi että viime yön leiripaikkani ovat tuon erämaa-alueen sisällä, aivan sen eteläreunalla.

Huiputuksen jälkeen lähden kohti etelää ja saan samalla riesakseni sivuvastaisen tuulen. Myös sade yltyy ajoittain. Laskeudun taas pilven alapuolelle ja kun pääsen tuulensuojaiseen kanjoniin, pidän lounastauon. Ruokaa valmistellessani panen merkille, että vaikka ylläni on pitkät alushousut, pitkähihainen paita, kuorihousut, kuoritakki ja sadetakki, en ole yhtään lämmennyt, vaikka olen kiivennyt jo yhdelle tunturillekin. Niin voimakkaasti märät kengät jäähdyttävät, ja tunnettuahan on, että jos jalkoja palelee, on hyvin vaikea saada muutakaan kehoa lämpimäksi. Nyt tarvitaan päätös, mutta ensin syön. Nälkäisenä ei pidä koskaan päättää asioita.

Syödessäni tunnustelen vointiani, ja totean, että nuhan ja lievän kurkkukivun lisäksi kuume on lähtenyt nousemaan. Nämä yhdistettynä voimistuvaan sateeseen, kovaan tuuleen ja märkiin kenkiin muodostavat kokonaisuuden, jossa retki on keskeytettävä. Lähivuorokauden aikana vointini ei tästä varmasti ainakaan parane, eikä tässä kunnossa ole muutenkaan järkevää vaeltaa yksin avotunturissa.

Soitan Kalastajan Majataloon, josta olen varannut huoneen sunnuntain ja maanantain väliseksi yöksi. Kysyn, olisiko mahdollista majoittua jo tänään ja olla kaksi yötä. Ei valitettavasti onnistu, on täyttä.

Siirryn vaihtoehtoon kaksi ja soitan Camping Tenorinteeseen, jossa yövyin kahdella edellisellä Karigasniemen-käynnilläni. Nettisivujen mukaan paikka suljetaan 20.9., siis sunnuntaina, minkä vuoksi en varannut sieltä maanantain vastaiseksi yöksi tarvitsemaani majoitusta. Mutta olisiko siellä tilaa lauantaista sunnuntaihin?

Kysyn, vieläkö ollaan auki. Kyllä ollaan vielä pari päivää, kuuluu vastaus. Olisiko mökkiä kahdeksi yöksi alkaen tänään? Kyllä on, varataanko? KYLLÄ KIITOS! Suuri kylmä kivi vierähtää sydämeltäni. Pääsen mökkiin jo tänään! Soitan vielä Majataloon ja perun maanantain vastaisen yön varaukseni.

Asioiden saama käänne antaa minulle voimia jatkaa matkaa. Tutkin karttaa ja hylkään alkuperäisen suunnitelman suunnistaa tästä Gaskkamušalášille – se jää tälläkin kertaa huiputtamatta – ja myös Láŋká jää nyt käymättä. Senhän minä huiputin jo kesällä 2014 eikä siellä olisi tällä säällä edes minkäänlaisia näköaloja. Ennen reissua olin ajatellut mennä sinne tähyilemään, näkyisikö sieltä Guiville asti, mutta mitenkäs pilven sisällä tähyilet.

Suunnittelen nopeasti uuden reitin, joka kulkee Skálonjuovččan huipun kautta. Siitä ei tule käytännöllisesti katsoen ollenkaan lisämatkaa ja onhan hauskaa saada vielä yksi huiputus sisällytettyä tähän retkeen. Pientä jännitystä tuottaa kuitenkin Snoikanjohka, joka minun on ylitettävä. En tiedä, kuinka leveä tai vuolas se on siitä kohdasta, josta sen ylittäisin, minkä lisäksi jokea reunustaa kartan mukaan parinsadan metrin levyinen suokaistale. Tosin nyt, kun kengät ovat läpimärät, voin tarvittaessa vaikka kahlata joen yli kengät jalassa – eivät ne siitä enää tämän märemmiksi voi tulla.

Aurinko yrittää välillä tulla näkyviin pilven läpi, mutta ei siinä kuitenkaan onnistu. Kova tuuli ajaa pilvenhattaroita pitkin tunturin rinnettä ja välillä pilvestä ropsahtaa ihan kunnolla vettä. Ja sitten se Snoikanjohka. Se on tässä kohdin 2-3 metriä leveä, vuolaasti virtaava, kivikkoinen joki. Syvyyttä sillä näyttäisi olevan jotain puolen metrin ja metrin väliltä. Kokeilen virran voimakkuutta vaellussauvalla ja totean, että tuosta en mielelläni lähtisi kahlaamalla yli. Kävelen muutaman kymmenen metriä joen vartta ylävirtaan – kartalla suoksi merkitty alue on kostea, mutta helppokulkuinen – ja löydän paikan, jossa pääsen alle metrin mittaisella loikalla laakealle kivelle, joka ulottuu lähes vastarannalle. Hienoa! En joudukaan kahlaamaan.

Ennen ylitystä kerään hetken aikaa rohkeutta vaadittavaan loikkaan, koska märkä kivi voi olla liukas. Etsin katseellani kohdan, johon pitkä askel kannattaa tähdätä. Vaellussauvasta on korvaamaton apu: saan siitä tukipisteen, joka pysyy paikallaan sen aikaa, kun otan tarvittavan askeleen. Pääsen isolle kivelle sen enempää lipsumatta ja näin on Snoikanjohka ylitetty. Tätä ylitystä en videoi, eikä siitä sankariteoksi olisi ollutkaan.

Skálonjuovčča kohoaa hieman yli 540 metrin korkeuteen ja se on tämän retkeni korkein paikka. Näkyvyys on korkeuden mukainen: kaikki ympäröivät huiput sulavat pilven harmauteen. Täällä saa tosiaan suunnistaa tarkasti – kiintopisteitä kun ei ole käytännöllisesti katsoen lainkaan. Vain siellä täällä avotunturissa olevat isommat kivenmurikat helpottavat suunnan säilyttämistä hetkellisesti.

Se oli retken viimeinen huiputus. Nyt pois täältä, mökkiin, kuivattelemaan ja lepäämään.

Ihan hetkessä se ei käy. Ensin on käveltävä tv-maston huoltotielle ja sitä pitkin nelisen kilometriä maantien varteen, ja sieltä kylälle on vielä viisi kilometriä. Yhteensä yhdeksän kilometriä tietä pitkin alamäkeen. Ei mikään mukava kävely, mutta se on nyt vain käveltävä. Jalkaa toisen eteen, uudelleen ja uudelleen. Muutaman sadan metrin välein pidän tauon, otan rinkan selästä ja hörppään juotavaa. Rinkka takaisin selkään ja askel kerrallaan etenen. Lasken jäljellä olevia kilometrejä. Määränpää lähestyy, vaikkakin tuskallisen hitaasti. Pitkäksi venyneen päivämatkan ja nopeasti nousevan kuumeen myötä voimat alkavat loppua viimeisestäkin varavoimanlähteestäni.

Pöllö tarkkailee ohimarssiani koivun latvasta. Mitä mahtanee ajatella?

Saavun kylälle, ohitan kaupat, ohitan Kalastajan Majatalon. Leirintäalueen kyltti näkyy jo. Ylitän tien ja kävelen leirintäalueen portista sisään. Miksei vastaanottorakennus voi olla jo tässä portilla? Polvet protestoivat jyrkkään rinteeseen laskeutumista. Varon kompuroimasta puiden juuriin. Vastaanotossa täytän matkustajailmoituksen, varaan saunavuoron ja maksan majoitukseni. Sitten kiipeän viimeiset metrit takaisin ylämäkeen, mökin numero 2 luokse, avaan oven, astun sisään, otan rinkan selästä viimeisen kerran, riisun märät kengät ja sukat, ja rojahdan sängylle.

Sunnuntain vietän sitten mökissä leväten, kenkiä kuivatellen ja tautia taltuttaen. Siihen ja kotimatkaan sekä retkellä ottamiini kuviin palaan seuraavissa päivityksissä.