Kesävaellus Ailigastunturilla, 4. päivä

Elämäni ensimmäinen yö avotunturissa sujui hyvin. Alkuyöstä vähän sateli ja myöhemmin tuuli voimistui, mutta ei haitaksi asti. Aamulla aurinko lämmittää ja teltassa alkaa tulla kuuma. Liika lämpö on kuitenkin helppo päästää teltasta ulos raottamalla vähän oviaukkoa – ilma on todellisuudessa kuitenkin varsin kolea.

Aamutoimien aikana tuulen suunnassa viriää sadekuuroja, mutta niistä yksikään ei osu kohdalleni. Mihinkähän sitä lähtisi tänään kulkemaan? Leiripaikastani suoraan pohjoiseen olisi tarjolla 545-metrinen nimetön tunturinhuippu, jonka takana samaa herkkua olisi tarjolla lisää. Sinne siis.

545-metriseltä huipulta avautuu jälleen huikea maisema, jota taivaanrannassa reunustaa lumisten norjalaistunturien rivi. Jos jatkaisin tästä edelleen pohjoiseen, pääsisin huiputtamaan Áilegasroavvin, mutta se kohoaa vain 445 metriin. Itäkoillisessa olisi tarjolla Davimušalášin 550-metrinen huippu, ja sen pohjoispuolella jälleen yksi nimetön, 515-metrinen nyppylä. Ah näitä valintoja! Ihan jokaista nokaretta en nyt viitsi lähteä huiputtamaan, vaan valitsen tästä kolmikosta kohteekseni korkeimman. Se on myös lähimpänä.

Ennen päivän toiselle huipulle lähtöä on kuitenkin lounaan aika. Tänään tuulee, joten on hyvä, etten eilen sallinut itselleni rutiineista poikkeamista ruokatauoilla. Jos olisin tyynessä säässä totuttanut itseni huolimattomuuteen tavaroita käsistä laskiessani, saattaisin hyvinkin hävittää jonkin kevyen, helposti tuulen mukaan lähtevän tavaran. Minkään yksittäisen tavaran hukkaaminen ei olisi välttämättä katastrofi, mutta ajatus tunturiin kuulumattomien tavaroiden jättämisestä maastoon ei miellytä.

Lounaan jälkeen lähden taas laskeutumaan, sillä ennen seuraavaa nousua on haettava vauhtia alempaa. Tällä kertaa käyn kuitenkin vain 520 metrissä. Kurun pohjalta löytyy paljon lunta. Kivaa! Pääsen siis tepastelemaan myös lumella. Sitten kiipeän Davimušalášille. Sen pohjoispuolella olisi siis vielä yksi korkeampi huippu, 515-metrinen, mutta sen ja Davimušalášin välissä on jyrkkäreunaiselta näyttävä kuru, joka todennäköisesti pitäisi kiertää. 

Jätän tuon huipun nyt käymättä ja suuntaan sen sijaan kohti itää. Tarkoituksena on nyt kulkea Gieđmeskálonjunnin pohjoispuolitse Biesjeaggi -nimisen suon reunaan. Tuo suo on kolmisen kilometriä pitkä ja yhtä leveä, ja suurimmaksi osaksi suojelualueeksi merkitty. Karttamerkintöjen mukaan kyse on palsasuosta, jollaisen haluan nähdä – kotipuolessa niitä ei ole, ja ilmaston lämpenemisen vuoksi saattaa olla, että ne jo lähivuosikymmeninä katoavat täältäkin.

Ilma on käymässä kosteaksi ja tuulen suunnasta lähestyy tummia pilviä. Alkaa vaikuttaa todennäköiseltä, että kohta sataa. Sen, ja sisälläni tuntuvan paineen vuoksi pysähdyn kakalle. Tämä nyt ei muuten olisi mikään erikoinen juttu – ainahan syöty ruoka jossain vaiheessa tulee muotoa muuttaneena toisesta päästä ulos – mutta tarpeiden tekeminen avotunturissa on jännä kokemus. Mitään näkösuojaa ei nyt ole tarjolla, kun juuri tässä ei ole isoja kiviäkään. Tuntuu hassulta kykkiä näin aukealla paikalla – ei kai kukaan näe? Olen nähnyt ihmisiä viimeksi yli kolme vuorokautta sitten, joten ei täällä ihmisiä haitaksi asti liiku. Jospa seuraava kohtaaminen ei tapahtuisi ihan vielä.

Keventyneenä jatkan matkaa ja tosiaan pian alkaa sataa. Tämä ei olekaan enää pelkkä sadekuuro, vaan jatkuvampi sade, joten nyt nähdään, miten vaatteiden kyllästäminen ennen reissua on onnistunut. Yritän pitää kävelyvauhdin ja -tahdin sellaisena, etten kovasti hikoilisi, koska hiestä märät vaatteet ovat äkkiä kylmät, ja nyt sitä kylmää tulee sateen ja tuulen vaikutuksesta ulkoapäinkin riittävästi.

Gieđmeskálonjunnin pohjoispuolelle saapuessani tulee suo näkyviin. Täältä asti – noin puolen kilometrin päästä suon reunasta – katsottuna palsat eivät erotu kovin hyvin, mutta en mene lähemmäskään. Siellä joutuisin niin alas, että näköalat katoavaisivat suota reunustavan tunturikoivikon taakse.

Sade ja tuuli yltyvät. Gieđmeskálonjunnin itäpuolelle päästyäni tuumaan hetken, mitä haluan tehdä, ja päätän sittenkin huiputtaa myös tämän kohouman. Mistään merkittävästä huiputuksesta ei tässä ole kyse – Gieđmeskálonjunnilla on kaksi huippua, joista koillisen puoleinen, eli kulkureitilläni ensimmäinen, on 440-metrinen ja sen lounaispuolella oleva huippu 450-metrinen. Nämä tässä ja muissa vaellustarinan osissa mainitsemani korkeusarvot eivät ole tarkkoja, vaan kartasta katsottuja lähimpään viiteen metriin (alaspäin) pyöristettyjä. Todelliset tarkat korkeudet voivat siis olla mainitsemiani hiukan suurempia.

Näiden kahden huiputuksen jälkeen päätän leiriytyä. Kello ei ole vielä kuuttakaan, mutta sää on mennyt todella kylmäksi. Tuuli lennättää sadetta vaakasuoraan eikä veden tulo ihan heti taida loppua. Tosin en tästä näe kovinkaan pitkälle pilvien tulosuuntaan, sillä edessä on 590 metriin kohoava Gaskkamušaláš. Joka tapauksessa kohta olisi päivällisen aika, ja tässä säässä ruuan valmistelu on huomattavasti miellyttävämpää teltan lämmössä kuin taivasalla.

Leiripaikkaa etsiessäni kävelen loivaan myötämäkeen, ja sopivan tasaista kohtaa hakiessani vauhti on hidas. Sen vuoksi alan palella, ja kun lopulta löydän mieleisen paikan – jonka vieressä virtaa jälleen pieni puro – olen jo aika jäässä. Tällaisen tilanteen varalta olen miettinyt jo etukäteen toimintamallin: (1) pystytän teltan, (2) heitän makuualustan, makuupussin ja vaatepussin telttaan, (3) siirryn itse telttaan ja samalla riisun märän takin, housut ja kengät teltan eteistilaan (jotta en vie vettä sisälle), (4) puen merinovillakerraston päälle ja laitan pipon päähän, (5) täytän makuualustan ja avaan makuupussin, (6) asetun makuupussiin. Sitten ei kestä kauaakaan, kun olen jälleen lämmennyt ja voin ruveta valmistelemaan ruokaa ja pikkuhiljaa siirrän myös muut tavarat rinkasta telttaan. Rinkka jää eteiseen, koska ensinnäkään se ei mahtuisi telttaan sisälle ja toiseksi sen mukana tulisi kosteutta sisälle.

Olen pakannut lähes kaikki rinkassa olevat tavarat erivärisiin ja -kokoisiin kuivapusseihin, joten vaikka unohtaisin laittaa rinkan sadesuojan päälle, eivät tavarani kastuisi. Ilman kuivapussia ovat lähinnä rinkan kansiläpän taskuissa olevat pikkutavarat, joista osa ei pahastu kastumisesta ja ne, joille vedestä olisi haittaa, ovat minigrip-pusseissa.

Ei täällä hiljaista ole. Äänimaailma on vähän niinkuin jossain lentokentällä tai rakennustyömaalla, jossa koko ajan yksi tai useampia ajoneuvoja on peruuttamassa: ”piip piip piip” – täällä piipitys ei toki tule koneista, vaan linnuista. Eikä kyse ole poikasten piiskutuksesta, vaan ihan täysikasvuiset linnut sitä mekkalaa pitävät. Eivät ne kuitenkaan vaikuta varsinaisesti levottomilta, joten en usko olevani liian lähellä niiden pesiä.

Puolitoista tuntia leiriytymiseni jälkeen sade lakkaa ja kohta alkaa aurinkokin paistaa. Nyt voisi taas kävellä. En kuitenkaan rupea purkamaan leiriä, vaan käyn iltakävelyllä lähiympäristössä. Olen jälleen pystyttänyt telttani avotunturiin, joten voin kävellä satojen metrien päähän leiristäni kadottamatta silti katseyhteyttä siihen.

Vaellukseni on jo niin pitkällä, että minun on syytä hieman miettiä, miten haluan loppuajan käyttää, missä kulkea ja mitä nähdä. Huomenna on viimeinen kokonainen vaelluspäivä. Sen jälkeen olen vielä yhden yön maastossa, ja viimeisenä vaelluspäivänä en halua enää tehdä täyttä päivää. Mieli on siinä vaiheessa jo paluumoodissa, eikä kulkemisesta nauti samaan tapaan kuin vaelluksen ollessa vielä kunnolla kesken.

Voisin käydä huomenna ”Aijalla” eli Erotusaidalla. Jos teen sen, tuskin haluan enää lähteä Gaskkamušalášia huiputtamaan, koska joutuisin siinä palaamaan melko pitkästi omia jälkiäni takaisinpäin. Tai voin huiputtaa Gaskkamušalášin ja jättää Aijan käymättä. Tai sitten voin tehdä jotain muuta. Näiden vaihtoehtojen välillä teen lopullisen valinnan huomenna aamulla. 

Ensin kuitenkin nukutaan. Sateen jälkeen tuuli on tyyntynyt, joten sääsket ovat taas löytäneet minut ja telttani. Saan siis jälleen päättää noin sadan inisijän päivän ennen kuin voin käydä rauhassa nukkumaan.

Voin olla tähänkin päivään tyytyväinen. Olosuhteet olivat omalla tavallaan haastavat – kylmyys, sade ja tuuli olisivat voineet tehdä olostani todella kurjan, mutta selvisin hyvin enkä jäänyt luonnonvoimien edessä häviölle. On palkitsevaa huomata, että on osannut varautua myös tällaisiin hankalampiin päiviin tavalla, joka toimii.

Neljännen päivän reitti (6,9 km).

Sää: aamupäivällä puolipilvistä ja poutaa, iltapäivällä sadetta ja tuulta, illalla puolipilvistä ja poutaa, lämpötila yöllä 6 astetta, päivällä 12 astetta, sateessa alle 10 astetta.