Metsässä liikkuminen on ollut osa elämääni aina. Jo lapsena kuljin vanhempieni mukana marjaretkillä, lähteitä etsimässä Pudasjärvellä kesämökin ympäristössä, ja milloin missäkin. Yläaste- ja lukioikäisenä partioharrastus kuljetti minua vähän toisenlaisilla retkillä. Lukion jälkeen kävin armeijan ja sen jälkeen lähdin opiskelemaan. Pian sen jälkeen tähän hyvään harrastukseen tuli kohtalaisen pitkä tauko.
Aikuisiän retkeilijänurani katson alkaneen helmikuussa 2012, kun tein hiihtoretken Hietakarin saaren ympäri. Tuolloin alkoi myös retkitarinoiden kirjoittaminen tähän blogiin. Pitkän tauon jälkeen olin rapakunnossa. 12 kilometriä pitkä hiihtoretki uuvutti toimistotyöläisen täysin, enkä kävellenkään jaksanut juuri tuota pitempiä matkoja kerrallaan kulkea. Toukokuussa 2012 keksin käyttää Helsinkiin suuntautuneen työmatkan viimeisen päivän illan ulkoiluun: lähdin kävelyretkelle Keskuspuistoon. Illan aikana ei kovin pitkiä matkoja kerkiä kävellä, mutta tuli sitä kävelyä toistakymmentä kilometriä kuitenkin.
Kesällä 2012 luin kirjan, joka teki minuun suuren vaikutuksen: Erkki Lampénin Neljä retkeä läpi Suomen. Tuota kirjaa, erityisesti Helsingistä Jäämerelle -kävelystä kertovaa osuutta lukiessani tuli sellainen olo, että jotain tuollaista minäkin haluan tehdä. Huonokuntoisena sisätyöntekijänä en kuitenkaan voi lähteä tuosta vain pitkälle vaellukselle. Hyvä fyysinen kunto täytyy rakentaa hitaasti ja maltilla. On siis aloitettava lyhyistä, yhden päivän retkistä, ja pidennettävä niitä vähitellen, kun kunto paranee. Samalla saa hankittua tarpeellista tietämystä retkeilyyn liittyvistä asioista ja voi hankkia varusteita sitä mukaa kuin niille ilmenee tarvetta. Jatkoin lyhyiden, pituudeltaan 10…15-kilometristen retkien tekemistä – ja niistä kirjoittamista – aina marraskuuhun 2012 saakka, kunnes päätin tehdä ensimmäisen koko päivän kestävän retkeni. Se suuntautui Ritaharjusta pohjoiseen, ja oli pituudeltaan noin 24 kilometriä. Noihin maastoihin olen sittemmin palannut monta kertaa eri vuodenaikoina. Kuten olutmainoksessa sanotaan, ensimmäinen maistuu parhaalta, ja varmaan samasta ilmiöstä on kyse tässäkin: kun olen päässyt tällaisten päiväretkien makuun nimenomaan Oulu – Kiiminki – Haukipudas –kolmion sisällä, on tuosta alueesta tullut minulle ikään kuin sielunmaisema – paikka, johon haluan palata aina uudelleen ja uudelleen.
Retki Ritaharjusta pohjoiseen vahvisti lopullisesti käsityksen, että retkeily on sitä, mitä haluan tehdä. Talven aikana tein muutaman päiväretken lisää: lumikengillä, metsäsuksilla ja ihan vain jalkaisin. Yöretken teko houkuttelisi, mutta eihän sitä talvella voi. Eihän? No ei ainakaan, jos ei ole kesätelttailustakaan kokemuksia monen vuosikymmenen ajalta. Mutta talven jälkeen tuli kevät, ja tuli kesä, ja niin pääsin tekemään ensimmäiset yöretkeni. Aloitin varovaisesti retkellä, johon sisältyi vain yksi yö teltassa. Pari tällaista, ja sitten uskaltauduin jo kahdeksi yöksi maastoon. Tykkäsin. Kokeilin myös sadesäällä telttailua ja yhden yön vietin laavussakin. Samalla retkien pituus kasvoi kuin huomaamatta: vähitellen parantunut kunto mahdollisti 30…35 kilometrin päivämatkat niin, että käveleminen sujui myös seuraavana päivänä.
Minulla on ollut aina taipumusta omien rajojeni hakemiseen. Niin tässäkin asiassa. Kun tiedän, että jaksan kävellä 35 kilometriä päivässä, niin kohta haluan tietää, menisikö myös 40. Tai vaikka vähän enemmän – esimerkiksi maratonin mittainen matka, 42.195 metriä.
– – –
Neljäkymmentäkaksi kilometriä. Tähänastisilta retkiltäni tiedän, että saan matkaan tarvittavan ajan arvioitua käyttämällä keskinopeutta 3 km/h. Tuo arvio sisältää myös kaikki tauot. Käytännössä kuljen aina muutaman kilometrin kerrallaan ja pidän sitten pienen, 5…10 minuutin mittaisen tauon. Suunnilleen joka kolmas tauko on pitempi, ja sen aikana nautin joko välipalan tai lämpimän ruuan. Välipaloihin sisältyy yleensä joko kuppi kahvia tai annos lämmintä marjakeittoa, joten välipalataukojen ohjelmaan kuuluu parin vesidesilitran lämmitys. Lämpimät ruuat puolestaan ovat kuumaan veteen valmistettavia, yleensä pastaruokia, joita sitten tukevoitan jollain proteiinilla – esimerkiksi kuivalihalla tai soijarouheella. 42 kilometrin päivämatka tarkoittaa ajassa neljäätoista tuntia. Olen suunnitellut reittini siten, että aloitan – jälleen kerran – muutaman kilometrin mittaisella bussimatkalla, ja myös reittini päätepiste on bussipysäkillä, ja loppumatkan kotiin ookaan onnikalla. Suunnittelen lähdön tapahtuvaksi bussilla, joka menee kotini ohi noin kello 8.20, ja josta poistun metsäosuudelle kymmenisen minuuttia myöhemmin. Siten voin laskea, että retki on kävelty kello 8.30 + 14 h eli kello 22.30. Arki-iltoina tuohon aikaan ei kulje enää juuri mikään bussi, mutta suunnittelemaltani retken päätepysäkiltä on vielä iltakymmenen jälkeen menossa yksi linja-autovuoro, jonka aikataulupalvelu ilmoittaa olevan tuossa kohdassa kello 22.37. Minulle jää siis ruhtinaalliset seitsemän minuuttia pelivaraa. No, todellisuudessa tilanne ei ole ollenkaan näin tiukka: kyseinen bussi nimittäin kulkee sellaista reittiä, että voin tilanteen niin vaatiessa kääntää kulkusuuntani etelästä länteen joko aikaisemmin tai myöhemmin, ja sillä tavoin osuttaa itseni pysäkille mahdollisimman samanaikaisesti bussin kanssa.
Pakkaan tarvittavat varusteet pikkurinkkaani jo edellisenä iltana, jotta minun ei tarvitse aamulla käyttää paljoa aikaa pakkaamiseen. Laitan herätyskellon soimaan seitsemältä. Aamulla valmistan itselleni tukevan aamiaisen ja otan viimeiset evästarpeet jääkaapista mukaan. Olen pysäkillä hyvissä ajoin ja ehdin mukavasti linjan 8 bussiin, joka vie minut Heikinharjun pysäkille. Olen valinnut tämän paikan retkeni alkupisteeksi, koska pääsen tästä runsaan puolen kilometrin kävelyn jälkeen metsään, Huutilammen luontopolulle. Yö on ollut kylmä ja taivas on pilvetön. Syksyisen yön tapaan nytkin on ollut sumua, mutta aamulla herännyt tuuli yhdessä auringonpaisteen kanssa haihduttaa sumuhattaroita kovaa vauhtia. Alavimmilla paikoilla on selvästi kylmempää kuin ympäristössä ja kuurainen maanpinta kertoo, että yöllä on käyty pakkasen puolella. Luontopolun pitkospuut ja ojien yli rakennetut sillat ovat kuuran ja kasteen liukastamat. Pysähdyn laittamaan säärystimet jalkaan – ne suojaavat lahkeensuita kastumiselta ja likaantumiselta, kun käyn välillä myös polkujen ulkopuolella.
Huutilampi on ollut joskus puolen kilometrin läpimittainen, mutta hyvää vauhtia edenneen umpeen kasvamisen seurauksena jäljellä on enää alle sata metriä leveä pikkulammikko suoaukion keskellä. Ei tee mieli lähteä tarkemmin tutkimaan lammen rantoja: umpeen kasvaminen tapahtuu todennäköisesti pintaa myöten ja turpeen alla voi olla vettä vielä paljonkin. Alueen koillisreunaan on rakennettu matala koroke, jonka päältä näkee varsinaisen lammen pinnan. Ei olisi haitannut, vaikka koroke olisi rakennettu isommaksikin, kyllä tässä ihan kunnon lintutornille olisi paikka.
Jatkan matkaani Huutilammelta koillisen suuntaan tarkoituksena tehdä pieni koukkaus Kalimeenojan toiselle puolelle. Siellä on nimittäin laavu, jonka kelvollisuuden yöpymistarkoituksiin haluan käydä tarkistamassa. Nautin kulkemisen keveydestä. Pikkurinkkani painaa vain kymmenisen kiloa, vaikka mukana on vettä koko päivän tarve ja ylikin: 2,5 litraa. Tällä retkellä en aio käyttää aikaa vesitäydennysmahdollisuuksien etsimiseen. Tiedostan kyllä, että illuusio kantamuksen keveydestä saattaa päivän aikana haihtua taivaan tuuliin.
Auringonpaisteessa leijailevat sumuhattarat tekevät maisemasta välillä suorastaan epätodellisen näköisen. Koska olen aamun ensimmäinen kulkija, eikä tuulikaan ole ehtinyt tehdä tuhojaan, on joka paikka täynnä yöllisiä hämähäkinseittiviritelmiä. Seitit ovat keränneet itseensä kosteutta ja monet niistä on auringonpaisteessa helppo nähdä. Onnistun silti törmäämään niihin jatkuvasti ja saan olla pyyhkimässä seittejä naamaltani vähän väliä.
Kalimeenojan ylitys itäisemmästä ylityspaikasta tapahtuu mukavasti tukevaa lankkusiltaa pitkin. Sillan vieressä oleva opastaulu kertoo tämän pikkujoen olevan noin 40 kilometriä pitkä ja enimmäkseen luonnontilainen. Joen pohjoispuolella polku mutkittelee ojitetussa maastossa, mutta tästä ei suurta haittaa ole, sillä isoimpien ojien yli on tehty sillat. Paikoitellen on hyvin märkää, mutta jo monissa rapakoissa uitetut vaelluskenkäni eivät siitä pahastu.
Saavun Parsimaismaan laavulle. Se on rakennettu saman mallin mukaan kuin muutkin kaupunkialueen laavut, mutta on hieman isompi kuin viimeksi näkemäni, Takaharjun lähellä oleva laavu, edellisen retkeni yöpaikka. Huopakattoisen hirsilaavun vieressä on samoista materiaaleista rakennettu polttopuuvaja ja laavun edessä on teräslevystä hitsattu kuusikulmion muotoinen nuotiokehys ja sen ympärillä tukevat istumapaikat. Laavun seinät ovat täynnä erilaisia kirjoituksia, joista suurin osa on kuitenkin varsin harmittomia. Tänne voisi kyllä tulla yöksi. Tässä lähellä toimii Timosenkosken luontokoulu, joka hyödyntää Huutilammen ympärille rakennettua luontopolkua ja myös tätä laavua opetuksessaan. Siten yöpyjän on hyvä varautua siihen, että aamulla tässä ei kovin pitkään välttämättä saa omissa oloissaan olla.
Jatkan matkaa ja suuntaan kulkuni kohti Kalimeenojan läntisempää ylityspaikkaa. Tässä onkin tiukka paikka. Sillan virkaa nimittäin tekee puunrungoista koottu rakennelma, jossa päällimmäisenä on kolme vierekkäistä runkoa, eli sillan ”kansi” on leveydeltään vain nelisenkymmentä senttiä. Ja kaiteen virkaa tekee sillan vasempaan reunaan, noin metrin verran kantta korkeammalle, pingotettu oranssi nailonköysi. Joki ei ole kovin leveä, olisiko seitsemisen metriä. Silta on pari metriä veden pinnan yläpuolella, ja vettä tässä on ehkä metri, ehkä enemmän. Minä pelkään tällaisia. Minä pelkään kaikkia sellaisia paikkoja, joista voin pudota – varsinkin, jos alla on vettä. Harkitsen vakavasti, että kääntyisin takaisin ja ylittäisin joen sitä tukevaa lankkusiltaa pitkin. Siitä aiheutuisi vähän yli kilometri ylimääräistä kulkemista. Tunnustelen sillan alkupäätä. Rungot ovat märkiä ja liukkaita, mutta kun asetan jalkani sopivalla tavalla, arvelen pääseväni kulkemaan ilman kovin suurta liukastumisen vaaraa. Kaideköysi on pingotettu tiukaksi, mutta silti se heiluu hiukan, ja on niin matalalla, että jos sen suuntaan horjahdan, saatan hyvinkin kiepsahtaa sen yli ja pudota pää edellä jokeen. Toisaalta matkaa vastarannalle on vain se seitsemän metriä. Päätän mennä yli ja pelätä myöhemmin. Otan ensimmäisen askeleen. Tunnustelen sillan tukevuutta. Hyvä, ei tämä ainakaan minun painostani katkea. Otan toisen askeleen. Ja kolmannen. Pelkään. Jähmetyn hetkeksi paikalleni. En uskalla edetä, enkä palata. ”Olet hullu”, sanon mielessäni itselleni, ja pakotan jalkani ottamaan seuraavan askeleen. Ja taas yhden. Ja vielä. Lopulta olen niin lähellä määränpäätä, että voin ottaa vielä kaksi nopeaa askelta, ja olen taas kovalla maankamaralla.
Kävelen vielä muutaman metrin kauemmas, ja sitten pysähdyn. Polvet tutisevat, sydän hakkaa, ja vatsa on kääntyä nurinpäin. Olipa inhottava kokemus. Toivottavasti ei tarvitse enää ikinä tehdä mitään vastaavaa.
Lukija voi ehkä ihmetellä, että oliko tuo nyt niin paha paikka. Oli se. Minulle. Tiedän, että suurimmalle osalle ihmisistä tuollaisen sillan ylittäminen ei olisi homma eikä mikään, mutta minä oikeasti PELKÄÄN tällaisia paikkoja ja tilanteita. Mutta nyt se on takanapäin, ja edessä on vielä monta kilometriä ennen kuin tämä retki on tehty. Matka jatkukoon.
Moottorisaha pärisee sivummalla, kun palailen kohti Huutilampea. Osa matkasta on pitkospuita, joilla saa kulkea kieli keskellä suuta: paitsi, että ne ovat kylmän yön jäljiltä märkiä tai jopa jäässä, ovat lankut monesta kohdasta lahonneet ja katkenneet. Ehjältäkin näyttävä lankku voi pettää jalan alla. Mietin, voisiko pitkospuita rakentaa muovilankuista – esimerkiksi sellaisista, joita riihimäkeläinen Muovix Oy valmistaa. Kyseinen yritys käyttää raaka-aineena muoviteollisuudelta yli jäänyttä materiaalia, eli kyse on kierrätyksestä ja niin muodoin kannatettavasta toiminnasta. Silti ajatus muovista luonnossa on vieras, enkä pääse keskenäni yksimielisyyteen, olisivatko muovilankuista valmistetut pitkospuut hyvä vai huono asia.
Käännyn taas isommalle väylälle eli valaistulle kuntopolulle. Aamupäivän aurinko lämmittää jo siihen malliin, että otan takin alta yhden vaatekerroksen pois. Varjoisissa paikoissa on vielä sumua, jonka läpi siivilöityvät auringonsäteet tekevät maisemasta unenomaisen. Alitan sähkölinjan, jonka suunnassa vasemmalle – länsilounaaseen – katsoessani erotan korkean kumpareen, jonka päällä häärii kaivinkone. Kartalta näen, että kyseessä on Ruskon kaatopaikan käytöstä poistetulle alueelle kohonnut kumpare, niin sanottu Ruskotunturi, jolle on tulevaksi talveksi nousemassa laskettelukeskus. Kävin sitä viime talvena katsomassa lähempää, kun tein hiihtoretken kaatopaikan ympäri.
Pysähdyn vaihtamaan muutaman sanan vastaan tulevan miehen kanssa. Hän on lähtenyt nauttimaan aurinkoisesta syyssäästä neljäntoista kilometrin mittaiselle lenkille. Selässäni olevan kantamuksen huomattuaan hän tiedustelee, olenko kauaskin matkalla. Kerron. Mies ilahtuu vastauksestani; hän on selvästikin kävelyliikunnan ystävä ja on mielissään siitä, että muutkin ymmärtävät tämän harrastuksen hienouden. Toivotamme toisillemme hyvää matkaa.
Vähän ennen Auran majalle saapumistani bongaan lähipuista muutaman tikan. Niitä on tänä kesänä ollut todella paljon. Valopylväässä nakuttava nakke on ilmeisesti löytänyt niin hyviä herkkupaloja sisältävän kävyn, ettei millään malttaisi keskeyttää nokkimistaan ja piiloutua puun taakse. Niinpä saan tästä yksilöstä otetuksi kuvia poikkeuksellisen helposti.
Oinaansuon halki kulkiessani ihastelen suometsän värejä. Kyllä nämä syksyn aurinkoiset päivät ovat aivan omaa luokkaansa värimaailman suhteen: ilma on niin kirkas, että kaikki värit näyttävät kirkkaammilta kuin koskaan aikaisemmin. Kesällähän ilmassa on aina jotain höhää, joka laimentaa kontrasteja, ja talvella on taas niin vähän valoa ja niin paljon lunta, ettei väreistä juuri pääse nauttimaan.
Auran maja ei luonnollisestikaan ole auki – hiihtomajanahan se on tunnettu – joten pidän evästauon ulkona pöydän ääressä penkillä istuen. Olen varannut tälle retkelle mukaan pienen Apetit –muikkukukon, jonka ostin Prismasta. Parilla aikaisemmalla retkellä eväänäni on ollut kauppahallista ostettuja kalakukkoja, ja ovat ne kyllä aivan toista kuin tämä tehdastekoinen kukko. Tässä on paksut kuoret ja surkean vähän täytettä. Harmi vain, että kauppahalli menee kiinni jo viideltä, joten työpäivinä sinne ei millään kerkiä.
Tauon pidettyäni jatkan vähän matkaa suoraan pohjoiseen menevää sähkölinjaa seuraten – sen alla on hyvä polku. Tarkoitukseni on kääntyä muutaman sadan metrin päästä vasemmalle ja jatkaa sitten Halosenharjua seuraillen pitkin Kalimeenojan vartta. Huomaan suoraan vasemmalle kääntyvän polun, joka kulkee pitkin metsään avattua linjaa. Yllätyn, koska en odottanut tuota polkua ihan vielä. Lähden kuitenkin kävelemään sitä pitkin, mutta en mene kauas, koska tunne siitä, että olen väärällä polulla, on niin voimakas. Palaan takaisin sähkölinjalle ja jatkan vielä vähän pohjoisemmas. Ja kas – löytyyhän se oikeakin polku sieltä. Törmään tähän kiusalliseen asiaan joka retkelläni: kartat perustuvat niin vanhaan aineistoon, että niihin ei oikeastaan missään päin voi täysin luottaa. Ainakaan täällä Oulun ympäristössä. Onneksi kartan- ja maastonlukutaitoni on kehittynyt näillä retkillä sellaiseksi, että pärjään tämän asian kanssa.
Muistan, että jokunen kuukausi sitten päätin ruveta harrastamaan polvijumppaa – mm. kyykkyjä ilman lisäpainoja sekä asianmukaisia venytyksiä – säännöllisesti. Mistäkö sen muistan? No tietysti siitä, että olen tykkänään unohtanut tämänkin hienon päätöksen, ja jumppa on jäänyt. Ja sen seurauksena polvitaipeissa tuntuu taas kipua. Ehkä olisi viisasta hakeutua jollekin sellaiselle fysioterapeutille, joka osaisi opettaa minut kävelemään oikein. Periaatteessa tuntuisi, että näillä kilometrimäärillä, mitä minäkin kuljen, jo osaisi kävellä, mutta asia voi olla aivan vastoinpäinkin: ehkä en ole koskaan osannut kävellä oikein, ja nyt, kun kävelen paljon, ja teen sen aina vähän väärin, jalat kipeytyvät. Yksi polvien kipeytymistä edistävä seikka voi olla se, että kävelen liian nopeasti. Olen kyllä yrittänyt hidastaa vauhtia, mutta aivan liian usein huomaan marssivani aivan tarpeettoman kovaa. Myös askelten lyhentäminen voisi auttaa.
Kulkusuuntani kääntyy luoteesta länteen ja vatsa ilmoittaa lounasajan olevan nyt. Löydän hakkuualueelta istumapaikaksi sopivan kannon ja rupean lämmittämään vettä marjakeittoa ja kahvia varten. Minulla on nyt mukana uusi keitin: Esbitin pikkuinen taskukeitin, jossa poltetaan kiinteitä polttoainetabletteja. Niitä on olemassa kahta kokoa, minulla on pienempiä eli 4-grammaisia. Kahden sellaisen luvataan palavan niin pitkään, että niillä saa puoli litraa vettä kuumennettua kiehuvaksi. Olen hankkinut myös hyvän tuulisuojuksen – merkiltään Edelrid – josta saan keittimeni ympärille joka suunnasta suojaavan seinän. Mainoskuvan mukaan suojuksessa pitäisi olla viisi osaa, mutta minulle tuli suojus, jossa noita osia on kahdeksan. Enpä viitsi tällaisesta poikkeamasta reklamoida. Keitin toimii juuri niin kuin on luvattu; tabletit palavat sen aikaa, minkä veden kuumennus vaatii, ja sitten sammuvat, eikä jäljelle jää mitään. Aivan loistava keksintö. Kun tuo keitinkään ei paina juuri mitään – alle sata grammaa – on tämä huomattavasti miellyttävämpi vaihtoehto kuin Trangia pahanhajuisine polttonesteineen. Paksu siipale kalakukkoa yhdistettynä lämpimiin juomiin käy lounaasta, ja pian olen taas menossa.
Vastaan kävelee mies ase olalla; kysyy, tuliko koira vastaan. Ei ole näkynyt. Mies arvelee koiran olevan vielä metsässä. Tie käy välillä aivan Kalimeenojan varressa. Joki kulkee tässä kohdin syvässä kanjonissa. Saavun taas tuttuihin maisemiin, lähelle Kalimeenkylää. Itse kylä jää joen koillispuolelle, jonne en ole vielä tästä kohdin menossa. Palaan vajaan kahden kilometrin matkalle samoille teille, joita silloin vajaa vuosi sitten, Ritaharjusta pohjoiseen –retkelläni kuljin. Pohjoisesta etelään lentävä suihkukone piirtää tutun vanansa siniselle taivaalle. Olen tottunut ajattelemaan tätä konetta aikamerkkinä – tämän nähdessäni tiedän, että kello on suunnilleen alkuiltapäivä. Törminkankaan jälkeen käännyn taas kohti itää ja ylitän Kalimeenojan kolmannen kerran tänään. Olen menossa tutkimaan, millainen on Jokikankaan laavu. Olen nähnyt viitan sinne aikaisemmin täällä kulkiessani, ja nyt haluan katsoa, voisiko sinne ajatella joskus menevänsä yöksi.
Löydän laavun, joka on hienolla paikalla vanhassa hiekkakuopassa, törmän katveessa. Paikka on hyvin varustettu – on nuotiopaikka, roska-astia ja jopa puucee. Mutta mikä pettymys: laavussa on vain istumiseen sopivat, kapeat laverit reunoilla, eli se ei sovellu yöpymiseen. Laavulta alkaa luontopolku, jonka varressa on paljon infotauluja. Niissä kerrotaan alueen kasvillisuudesta ja eläimistöstä, mutta mistään en löydä tietoa siitä, kuka tätä luontopolkua ja laavua ylläpitää. Kaupungin ylläpitämiksi en niitä usko, sillä laavu on aivan erinäköinen kuin muut kaupungin alueella näkemäni. Pettymys laavun yöpymiskelvottomuudesta ei ole kovin suuri, sillä tämä laavu on niin lähellä nelostietä, että liikenteen melu eliminoi tehokkaasti mielikuvat erämaaympäristöstä.
Periaatteessa tässä laavulla olisi hyvä pitää kahvitauko, mutta vielä ei ole sen aika. Päätän jatkaa matkaa ja koukata Navettakankaantien varressa olevalle hakkuuaukealle. Sellaiset ovat mukavia taukopaikkoja: avarat maisemat, aurinko paistaa ja istumapaikkoja on valittavaksi asti. Voi miten nämä puolukat ovat hyviä. Lämpimän syksyn ensimmäisten pakkasten jälkeen niissä on aivan erityinen maku – tällaista herkkua eivät marjoja puoliraakoina keräävät poimurirohmut koskaan saa syödäkseen. Ja se on niille kyllä ihan oikein. Tauon jälkeen oikaisen metsän poikki Keinukankaalle, josta lähden seuraavaksi kohti koillista ja itää. Tämäkin tie on aikaisemmilta retkiltäni tuttu ensimmäisen kilometrin osalta, mutta sitten pääsen oudompiin maisemiin.
Säikäytän taas yhden linnun lentoon. Onneksi nuo isot metsäkanalinnut – riekkoja tai teeriä luullakseni – lähtevät aina poispäin, eivätkä yritä tulla kohti. Välillä on aivan pakko poiketa tieltä metsään, ja syödä muutama kourallinen puolukoita. Sitten maasto muuttuu välillä vähän kosteammaksi, kunnes saavun todella kauniiseen paikkaan.
Olen Kantoperän länsipuolella sijaitsevien hiekkakuoppien äärellä. Nämä kuopat ovat pohjavesialueella, joten ne ovat täynnä vettä. Kuoppien länsipuolella on mitä mainiointa telttailumaastoa – löydän laajan alueen, joka on pehmeän sammaleen peitossa, mutta toisin kuin yleensä, tässä maan pinta sammaleen alla on kova ja kuiva. Jos tähän laittaisi teltan, niin siinä olisi valmiiksi 5-10 senttiä paksu pehmeä patja teltan alla. Hiekkakuoppien vesi on kirkasta ja soveltunee jopa sellaisenaan juotavaksi. Ainakin se on helppo sellaiseksi puhdistaa taannoin harjoittelemallani menetelmällä. Kuoppa syvenee loivasti, joten siinä voisi tarpeen vaatiessa vaikka käydä iltapesullakin, jos sattuisi helteinen päivä.
Kantoperällä mietin hetken aikaa, lähtisinkö sähkölinjaa pitkin kulkevaa polkua suoraan pohjoiseen. Sillä reitillä on kuitenkin kartan mukaan soistuvaa metsää, joten arvelen mukavammaksi pysyä tiellä. Samalla pääsen näkemään kevättalven suohiihtoretkeltä tutut maastot ilman lumipeitettä. Hämeenjärven länsipuolella käyn ottamassa kuvan pellon reunasta – paikasta, josta talvella hiihdin. Taivas on vetäytynyt pilveen jo vähän aikaa sitten, ja kun katson pellon länsipäätä kohti, näen tuulen vyöryttävän sieltä paksua, harmaata sumua. Päätän pysähtyä ensimmäiseen sopivaan paikkaan palauttamaan aamulla riisumani pitkät kalsarit taas jalkaan.
Kun on kävellyt tuntikausia näkemättä ainuttakaan ihmistä, tuntuu vähän hassulta etsiskellä vaatteidenlisäyspaikkaa sillä mielellä, ettei kukaan vain näkisi. Mutta niin vain käy, että kun saan asiani hoidettua, kipittää polkua pitkin lenkkeilevä nainen. Tervehdimme, ja hän toteaa hämmästyneensä nähdessään minut – täällä ei kuulemma yleensä ihmisiä juuri liiku. Ajoitus oli hyvä: en erityisesti kaipaa seuraa – varsinkaan naispuolista – silloin, kun olen lisäämässä tai vähentämässä vaatetta.
Kohta on taas pienen tauon aika. Taukopaikkana on jälleen kerran metsätien ja sähkölinjan risteys Vakosuon kohdalla. Tänään täällä näkyy olevan ruuhka. Hetkeä ennen taukopaikkaani vastaan tulee nainen kahden pienen lapsen kanssa. Seurueen neljäs jäsen, arvatenkin perheen isä, on vielä taukopaikalla pakkaamassa tavaroita autoon. Lienevät pitäneet siinä evästuokion ja katselleet samalla suolla oleskelevia joutsenia. Ajoitus on taas hyvä, mies saa tavarat pakattua ja lähtee ajamaan samaan suuntaan, johon äiti ja lapset ovat menossa. Pudotan rinkan maahan ja istahdan tutuksi tulleen kannon nokkaan. Yritän ottaa joutsenista kuvia, mutta valo on mennyt niin vähäksi, etten saa kunnollisia kuvia aikaan. Onhan noita joutsenia nähty. Vähän ihmettelen, kun ne ovat vielä täällä. Olen ollut siinä käsityksessä, että joutsenet olisivat lähteneet täältä etelään jo muutama viikko sitten.
Tien varressa kasvaa suomuorakkaita. Ne ovat syötäviä, mutta eivät mitään erityisen herkullisia – siksi kai nämäkin yksilöt ovat saaneet jäädä tänne ja kasvaa kunnolla isoiksi. Niin ja nämähän kasvavat aivan tien vieressä, tuskinpa niitä itsekään haluaisin poimia, vaikka sieniä söisinkin. Suurimmat yksilöt ovat läpimitaltaan 25-senttisiä.
Päivä on edennyt jo niin pitkälle, että aurinko laskee kohta. Pilvisyyden ja sumuisuuden vuoksi ei kannata jäädä odottelemaan, että valo viipyisi yhtään pitempään. On siis asiallista etsiä paikka päivällisen valmistusta varten. Kartalta olen etukäteen katsonut, että Kiimakankaalla olisi hakkuualue, joten – jos kartan tieto pitää paikkansa – sieltä olisi helppo löytää mukava istumapaikka. Näin asia onkin, ja maasto on siinä määrin hiekkaista, että keittimelle on myös löydettävissä turvallinen paikka. Vaikka minulla nyt on oivallinen tuulisuojus, en edelleenkään halua ottaa riskiä liekin leviämisestä varvikkoon.
Päivälliseksi on tänään tarjolla pikanuudeleita ja soijarouhetta. Lämmitän ensin osan vedestä ja laitan sen soijan kanssa haudutuspurkkiin siksi aikaa, kun lämmitän loput tarvittavasta vedestä. Soijarouhe pitää ensin turvottaa, ja koska se ei itsessään maistu juuri miltään, täytyy ruoka muutoin maustaa hyvin. Pikanuudelipaketissa on hyvät mausteet, joten asia on näiltä osin kunnossa. Päivänvalo häviää tauon aikana siinä määrin, että on asiallista ottaa otsalamppu käyttöön matkan jatkuessa. Kyllä tässä vielä hetken aikaa näkee ilmankin, mutta parempi, että se on valmiina päässä, eikä tarvitse sitten pimeässä kaivaa sitä esille.
Luen karttaa ja maastoa huolimattomasti ja käännyn väärästä risteyksestä. Huomaan kuitenkin erheeni vähän matkan päässä. Vahinko ei ole suuri – palaan takaisin ja jatkan vielä eteenpäin, kunnes olen varmuudella oikeassa paikassa. Nämä pienet harhailuni menevät aina saman kaavan mukaan: olen etukäteen kartan perusteella hahmottanut, miltä jokin paikka näyttää, ja kun tulen paikkaan, joka näyttää melkein siltä kuin pitäisi, saatan erehtyä luulemaan, että olen jossain, missä en olekaan. Kun sitten erheen huomattuani jatkan matkaa ja saavun kohta oikeaan paikkaan, huomaan, että se näyttää juuri siltä kuin olin kuvitellutkin. Pienet harhailut eivät varsinaisesti haittaa. Aina on mahdollista kääntyä ja palata samoja jälkiä takaisin. Mutta jos harhailu vie jonnekin vaikeakulkuiseen maastoon, astuu kuvioon mukaan inhimillinen typeryys, jolla tunnetusti ei ole rajoja: kuljen tästä vielä vähän matkaa… kun tänne asti olen tullut, niin jatkan vielä… ei kai tätä enää kovin pitkästi voi olla. Kunnes lopulta ollaan paikassa, jossa eteenpäin jatkaminen on mahdotonta ja takaisin palaaminen tietää pitkää ja vaivalloista rypemistä maastossa, johon ei haluaisi enää palata.
Yritän ottaa kuvia pimeästä metsästä salamavalon kanssa. Kuva on täynnä vaaleita ympyröitä – ilma on valon vähetessä täyttynyt sumusta, joka koostuu isoista pisaroista. Se on melkein tihkusadetta. Olen tyytyväinen varustukseeni: ylläni on vanha ulkoilupuvun takki, joka edelleen pitää vettä, kun olen sitä tunnollisesti käsitellyt kyllästyssprayllä aina pesun jälkeen.
Välillä sammutan valon ja aistin ympärilläni olevaa pimeyttä. Olisipa hienoa, jos selkeä sää olisi jatkunut iltaan asti – tähtitaivas pimeässä metsässä on jotain aivan muuta kuin mitä kaupungissa voi parhaimmillaankaan havaita. Nelostielle on tästä matkaa vain puolitoista kilometriä, joten liikenteen melu kuuluu voimakkaana. En siis pääse mihinkään varsinaiseen erämaatunnelmaan. Murtoperänkankaan hiekkakuopille saapuessani saan näkyviini myös nelostien valot. Ulmajankankaan kohdalla käännyn hetkeksi länteen ja ylitän ison tien Lintumaansuontien siltaa myöten. Sen jälkeen kaarran taas kohti etelää ja seurailen rautatietä parin kilometrin verran. Alun perin minulla oli tarkoitus kävellä rautatietä seuraillen aina Herukkaan asti, mutta kello näyttää jo niin suuria lukemia, että on viisainta suunnistaa kohti Holstinmäkeä ja bussipysäkkiä, jotta ehtisin illan viimeiseen onnikkaan. Ylitän Kalimeenojan vielä kerran ja ihmettelen tien vieressä olevaa, lievästi sanoen hulppeaa 2-kerroksista omakotitaloa. Yritän katsoa postilaatikosta, kuka täällä asuu, mutta talon omistaja on halunnut suojata yksityisyyttään eikä ole laittanut nimeä laatikkoon. Mukaan ottamani karttatulosteet eivät kata viimeistä kilometriä, mutta luotan paikallistuntemukseeni ja suuntavaistooni sen verran, että en anna kartan puuttumisen haitata. Kuljen ohi ison sahalaitoksen, jossa koneet ovat vielä käynnissä – ei taida ihan huonosti mennä, kun vielä iltakymmenen jälkeenkin töitä tekevät. Tosin taitaa puunjalostusalalla olla niin, että kausivaihtelut ovat suuria – välillä töitä on niin, että tehdasta pitää pyörittää kahdessa tai kolmessa vuorossa, ja välillä joudutaan väkeä lomauttamaan.
Etenen viimeisen kilometrin höpsismin avulla, ja kohta olen Haukiputaantien varressa. Enää muutama sata metriä pysäkille. Ajoitukseni on oikein hyvä: aikataulun mukaan bussin pitäisi olla tässä noin kymmenen minuutin päästä, eli ehdin juuri sopivasti syödä vähän eväitäni ennen kyydin saapumista. Kartalta tehdyn mittauksen mukaan olen kävellyt tänään 44 kilometriä.
– – –
Retkeilyharrastukseni myötä olen oppinut, millaiset päivämatkat ovat milloinkin järkeviä. Ajankäytön suhteen matkojen arvioinnissa hyväksi on osoittautunut keskivauhtiarvio 3 km/h. Pitkällä retkellä aamu- ja iltatoimet – teltan pystytys ja purkaminen, ruokailut, peseytyminen, pakkaaminen jne. – vievät yhteensä nelisen tuntia, kun ne tekee kiireettömästi. Nukkumiseen minun pitää varata ainakin kahdeksan tuntia, mielellään yhdeksän. Tähän mennessä vuorokaudesta on käytetty siis 4 + 9 = 13 tuntia. Se jättää kulkemiselle 11 tuntia. Keskinopeudella 3 km/h tämä tarkoittaa 33 km päivämatkaa. Lisätään hiukan pelivaraa ottamalla yksi tunti pois. Saamme 10 tuntia kävelemistä eli matkana 30 km. Koska todellinen kuljettu matka on aina erinäisten haahuilujen vuoksi hieman pitempi kuin suunniteltu matka, voidaan tästä vähentää haahuiluvarana 5 km. Näin laskien päädyn ihanteelliseen suunniteltuun päivämatkaan 25 kilometriä. Siltä pohjalta kun retkeni suunnittelen, niin tiedän, että suunnitelma on toteutuskelpoinen.
Tuota päivämatkaa voi ja pitää lyhentää, jos päivän aikana on odotettavissa kulkemista hidastavia seikkoja. Näitä voivat olla esimerkiksi pysähtyminen johonkin kiinnostavaan kohteeseen, sateen tai muiden sääolojen edellyttämä pysähtely, ihmisten kanssa seurustelu – ja joskushan aikaa on hyvä varata ihan vain olemiseen.
Päivämatkaa voi myös pidentää, mutta sillä on hintansa. Pitkän matkan käveleminen vie niin paljon aikaa, että seuraavasta päivästä tulee pakostakin lyhyempi. Ja jos yhtenä päivänä kävelee itsensä kunnolla piippuun, niin siitä ei enää pelkällä yölevolla toivu, vaan seuraava päivä on pakko käyttää osittain tai jopa kokonaan lepäämiseen. Tiedänpähän kuitenkin, että minun on mahdollista kävellä neljäkymmentä kilometriä päivässä – ja ylikin – jos on pakko. Toivottavasti ei koskaan ole.
