Vanhan Oulun huiputus – tapanikunnas.net

Tänä kuntaliitosten aikakautena kuntien väliset rajat muuttuvat vähän väliä. Siksi lienee paikallaan täsmentää, mitä tarkoitan vanhalla Oululla: kyseessä on alue, joka kuului Oulun kaupunkiin ennen kuin Ylikiimingin kunta liitettiin Ouluun vuonna 2009. Tätä edeltävä kuntaliitos tapahtui jo vuonna 1965 – vuosi syntymäni jälkeen – jolloin pääosa Oulujoen kunnasta ja aiemmin Haukiputaan kuntaan kuuluneet Pateniemen ja Herukan alueet liitettiin Ouluun. Siten minulle se oikea Oulu käsittää vuosien 1965-2009 rajojen mukaisen alueen.

En ole tässä tunnustamassa mitään megaluokan vedätystä, eli en suinkaan ole viilannut kokonaista kaupunkia linssiin. Huiputuksella tarkoitan tässä vuorikiipeilijöiden sanalle antamaa merkitystä, eli vuoren tms. kohouman huipulle kiipeämistä. Tämä tarina kertoo siis siitä, kun kiipesin paikkaan, joka vuoteen 2009 saakka oli Oulun kaupungin korkein kohta.

Tämä korkein kohta sijaitsee Isokankaan luonnonsuojelualueella, Takaharju –nimisen kohouman laella. Paikalla on monikulmiopiste 6550, joka on merkitty maastoon, eli huippu on mahdollista paikallistaa tarkasti. ETRS-TM35FIN –koordinaattijärjestelmässä monikulmiopisteen koordinaatit ovat 7209933.041, 447106.903 ja sen korkeus merenpinnan tasosta on Maanmittauslaitoksen ylläpitämän Paikkatietoikkunan mukaan 89,6 metriä.

Tein tämän retken syyskuun alkupuolella vuonna 2013.

– – – – –

Viime keväänä totesin erään retkeni yhteydessä, että tuntuu, kuin tänä vuonna kevättä ei tulisi ollenkaan. Kyllä se sieltä lopulta tuli, ja kevään jälkeen alkoi kesä, josta tuli pitkä ja lämmin. Nyt, syyskuussa, tuntuu, kuin tänä vuonna ei syksyä tulisi ollenkaan. Puiden lehdet kyllä alkavat vähitellen kellastua ja illat pimenevät, mutta päivälämpötilat pysyttelevät jatkuvasti 15 asteen yläpuolella. Niin myös päivänä, jolloin lähden tälle retkelleni. Päivä on pilvipoutainen, mikä tarkoittaa varsin mukavaa retkeilysäätä – on lämmintä, mutta ei liian. T-paidassa tarkenee hyvin, mutta retkeilyhousujen katkolahkeet saavat olla normaalipituiset. Sääennusteen mukaan yöstä on tulossa enimmäkseen pilvinen ja myös mahdollisesti sateinen, mikä tarkoittaa melko lämmintä yötä. Tämä on minulle pieni pettymys, sillä olisin halunnut tällä retkelläni testata viileässä säässä yöpymistä. Kesämakuupussi ja ilmatäytteinen retkipatja jäävät kuitenkin kotiin, ja tilalla on vastaavat talvivarusteet. Makuupussi tosin on mallia ”Biltema”, mutta olen minä siinä tarennut nukkua ei-talviasuttavan kesämökin lattialla noin viidessä pakkasasteessa. Makuualusta on sitten ihan laatuvaruste, eli Partioaitasta ostettu Therm-a-Rest Ridge Rest SOLite Large, jota mainostetaan neljän vuodenajan alustana. Tästä alustasta on kaupan kahta versiota – 183 cm pituinen Regular ja 196-senttinen Large – joista pienempää ei kyllä tällaisen 180-senttisen retkeilijän kannata edes ajatella.

Kartasta retkireittiä suunnitellessani löydän määränpään läheltä laavun, jonka vieressä on lähde. Mikä voisikaan olla parempi yöpymispaikka! Ja kun tuosta ei ole sinne korkeimmalle kohdalle kuin vähän yli kilometrin matka, päätän toteuttaa elämäni ensimmäisen laavuyöpymisen tällä retkellä. Otan silti teltan mukaan siltä varalta, että laavu olisi syystä tai toisesta yöpymiseen kelpaamaton. Ja onhan mahdollista – joskin epätodennäköistä – että joku ehtisi majoittua sinne jo ensin, ja siinäkin tapauksessa on hyvä ottaa varamajoite mukaan.

Nyt, kun minulla on toimiva systeemi juomaveden hankkimiseen matkan varrelta, en tarvitse paljoa vettä kotoa lähtiessäni mukaan. Siten rinkka ei muodostu kohtuuttoman raskaaksi – 18 kiloa täysien vesipullojen kanssa. Grammanviilauksella voisi tästäkin saada kilon pari pudotettua, mutta en katso sitä tarpeelliseksi; on oikeastaan parempi, että totutan itseäni kantamaan vähintään tämän painoista rinkkaa, koska viimeistään ensi kesän pitemmillä retkillä painoa tulee olemaan todennäköisesti pari kiloa enemmänkin.

Olen nyt jo muutamalla retkellä tehnyt retkiaikaisia muistiinpanoja kännykällä. Puhelimessa olisi muistikirjatoimintokin, mutta en usko sen soveltuvan pitkien tekstien kirjoittamiseen. Sen sijaan hyödynnän tekstiviestejä. Aina, kun matkalla mieleen pulpahtaa jokin muistiin merkitsemisen arvoinen ajatus, lähetän itselleni tekstarin – en tähän kännykkään, vaan tablettini liittymään. Samanlaista tekstiviestittelytekniikkaa olen käyttänyt myös niillä retkilläni, joilta olen tuottanut reaaliaikaista ”selostusta” Twitteriin. Sinnekin on mahdollista lähettää tekstiviestejä; niiden kirjoittaminen on huomattavasti ketterämpi operaatio kuin minkään erityisen sovelluksen – Muistikirja tai Twitter tai joku muu – avaaminen joka kerta, kun haluaa jotain kirjoittaa muistiin.

Tällä kertaa en mene bussilla minnekään retken aluksi, vaan lähden kävelemään heti kotiovelta Tuirasta. Taivas on pilvessä, kun vähän yhdentoista jälkeen pääsen matkaan – tuntuu hieman viileältä, joten laitan tuulipuvun takin päälle. En pääse kilometriäkään, kun pilvet väistyvät auringon tieltä ja hetkessä tulee niin lämmin, että saan kuoria takin pois päältä. Kaupungissa kun asun, niin matkan alku on pakostakin enimmäkseen asfalttia. Sen vuoksi yritän askeltaa mahdollisimman vähän tärähtävästi, mutta silti kova alusta tuntuu polvissa jo muutaman kilometrin jälkeen. Nokkalan rannassa ihailen pitkiä tervaveneitä, joiden kaltaisia on aikoinaan käytetty kuljetettaessa tervaa Oulujärveltä jokisuun tervahoviin odottamaan ulkomaille laivaamista. Noista ajoista kiinnostuneille voin suositella Utajärvellä vuonna 1927 syntyneen Toivo Lyytikäisen kirjaa Tervahovin soutajat.

Myllyojalle päästyäni pääsen hetkeksi maastoon – kuljen muutaman sadan metrin matkan pientä polkua ojan varressa. Ympäristö ei ole mitenkään erityisen miellyttävän näköistä; yhdessä kohdassa on kuin joku olisi tyhjentänyt jauhesammuttimen maastoon. Vähän myöhemmin huomaan ojan reunalla kalliin näköisen polkupyörän – keskiö on kolmirattainen, joten pyörä lienee 21-vaihteinen. Nyt sen kunto on murheellinen; tosin ruskea kuorrutus näyttäisi olevan vain likaa, ja pesemällä sekä perusteellisesti huoltamalla tuosta voisi saada vielä täysin käyttökelpoisen pyörän.

Hiukkavaaran puolelle siirryttyäni alitan 110 kV sähkölinjan, jota pitkin vasemmalle (pohjoiseen) katsoessani näen muutaman pienen sadekuuron putoavan pilvistä. Pari päivää sitten huomasin, että Foreca on parantanut Täsmäsääennusteidensa sade-ennustepalkkeja: yhden palkin sijaan ennuste näyttää nyt sekä jatkuvan sateen määrän että mahdollisen kuuroittaisen sateen määrän. Tämä on mainio parannus – nyt olen ennusteesta katsonut, että jatkuvaa sadetta ei ole luvassa lainkaan ja kuurojakin vain hyvin vähän. Siten pienet ripsaukset eivät antane aihetta edes sadevaatteiden esille kaivamiseen, jos kohdalle sattuvat.

Olen syönyt kotona hyvän välipalan ennen lähtöä, koska lounastauon pitämiseen sopivaa paikkaa ei ole odotettavissa ihan heti alkumatkasta. Pari tuntia käveltyäni alkaa vatsa huomautella, että lounasaika on ollut jo aikoja sitten. Olen kuitenkin vielä keskellä Hiukkavaaran vanhaa kasarmialuetta, eikä täällä sovi ruveta puuhastelemaan Trangian kanssa. Pohjan Prikaati lakkautettiin täältä jo vuonna 1998, ja sen jälkeen suurin osa alueen rakennuksista on otettu muuhun käyttöön – täällä toimii mm. kirpputori ja useita erilaisia urheiluun ja harrasteisiin liittyviä yrityksiä ja yhteisöjä.

Hiukkavaaran takana oleva ampumarata on edelleen käytössä ja isot alueet sen ympärillä ovat tavalliselta kulkijalta kiellettyä maastoa. Löydän kuitenkin luvallisen kulkureitin läpi maaston, joka on selvästi ollut varusmiesten taisteluharjoitusaluetta. Poikien kaivamia poteroita on siellä täällä. Tie, jota kuljen, on jo lähes umpeen metsittynyt, mutta ison ojan ylittävästä sillasta näkee, että tie on alun perin ollut raskaiden sotilasajoneuvojen käytössä. Paksujen teräspalkkien varaan rakennettu silta lienee kestänyt panssarivaunulla ajamisen. Tien päälle kaatuneet ranteenvahvuiset puut hidastavat matkantekoa merkittävästi, kun rinkka tarttuu niihin kiinni. Osan puista saan kädellä nostettua sen verran ylemmäs, että mahdun menemään alta, mutta pahimmissa paikoissa joudun etenemään nelinkontin, kun puita on kaatunut samaan ryppääseen niin monta, että niitä ei enää käsivoimin siitä nosteta.

Kaupungin äänet vaimenevat vähitellen. Ampumaradalta kuuluu hajanaisia laukauksia. Korppi naureskelee puussa. Kuljen aivan sallitun alueen reunalla – heti tien vasemmalla puolella on siellä täällä keltaisia tauluja, joissa kerrotaan kyseessä olevan sotilasalue, jonne pääsy ilman lupaa on kielletty, ja että Puolustusvoimat valvoo aluetta. Valmistaudun selvittämään, millaisella asialla olen liikkeellä, jos tullaan kysymään. Valaistu kuntorata leikkaa kulkemani tien, mistä voin päätellä, että olen luvallisella alueella – tulkintani, että sotilasalue alkaa heti tämän tien vasemmasta reunasta, lienee oikea. Tiestä erkanee oikealle pieni, hiekkainen tie: tässä taitaa olla lounaspaikka. Kävelen muutaman kymmenen metriä sivummalle löytääkseni istumapaikaksi sopivan kannon. Se löytyy, ja aloitan lounasvalmistelut tutuksi tulleen kaavan mukaan. Lämmitän Trangiassa vettä pikanuudeleiden kypsentämiseen ja jälkiruokakahvia varten. Nuudeleiden kaveriksi vuolen poron kuivalihakimpaleesta muutaman siivun. Lisäksi viipale ruisleipää. Olen tällä kertaa ottanut leiväksi ihan tavallista, pehmeää ruisvuokaleipää; ei aina halua rouskuttaa näkkäriä. Makrillisäilykkeitä tai mitään muutakaan levitettä ei ole nyt mukana, vaan syön leipäpalat sellaisenaan. Näillä on tarkoitus jaksaa pari-kolme seuraavaa tuntia, sitten on pienen välipalan aika. Pyrin näillä retkilläni syömään suunnilleen kolmen tunnin välein: aamupala klo 9, lounas klo 11, välipala klo 14, päivällinen klo 17, iltapala klo 20. Joskus voi sopivan syöntitaukopaikan löytymisessä kestää vähän pitempään, ja sellaisia tilanteita varten kuljetan mukanani pientä naposteltavaa – tällä retkellä tämän varamuonan muodostavat pikkupussi suolapähkinöitä ja pieni rasia rusinoita.

Taukoaktiviteetteihin menee puolisen tuntia, ja ennen liikkeelle lähtöä vaihdan jalkaan vielä kuivat sukat. On taas niin lämmin, että jalat hikoavat vaelluskengissä, ja samalla sukat kostuvat. Jalassa olleet sukat saavat matkata seuraavat tunnit rinkan päällä, jossa ne kuivuvat ja tuulettuvat ollakseen taas valmiina jalkaan laitettavaksi siinä vaiheessa, kun jalkojen olo kengissä alkaa käydä uudelleen liian kosteaksi. Poimin maasta vielä pari kourallista puolukoita jälkiruuaksi, ja olen valmis taipaleelle.

Puolisen kilometriä taukopaikalta käveltyäni kulkusuunta vaihtuu itään, kohti Valkiaisjärveä. Tien pohjoispuolen metsä on näkyvin varoitustauluin merkitty kielletyksi alueeksi – ampumaradalta karanneet harhaluodit samoin kuin räjähtämättä jääneet kranaatit ja muut ammukset tekevät alueella liikkumisesta hengenvaarallista. Tien eteläpuoli sen sijaan on turvallista ja mukavaa seutua. Vaikka itse tiekin olisi sorapintaisena suhteellisen mukava kävelyalusta, on sen suuntaisesti vähän matkan päässä kulkeva polku vielä parempi. Maastossa kasvaa paljon sieniä: nummi- ja punikkitatteja, suomuorakkaita, haperoita, rouskuja. Löydän myös ison sienen, jollaista en ole ennen nähnyt: leveän päärynän muotoinen, käsittääkseni kuukusten sukuinen sieni, joka on jo kuivahtanut ja jonka sisus on muuttunut itiöpölyksi. Olen minä erilaisia kuukeroita ennenkin nähnyt, mutta tämä on noin viidentoista sentin läpimittaisena isoin koskaan näkemäni. Paras arvaukseni lajista on hernekuukunen.

Välillä taivaalla lipuu tummempia pilviä, mutta ei niistä sadetta tule. Valkiaisjärven itäpuolelle vievä tie on niin sileä ja muutenkin hyväpintainen, että sitä olisi kiva ajaa pyörällä. Tiellä on auton alle jäänyt sammakko. Tuuli tuo lehmänlannan tuoksua jostain. Tai hajuksi kai sitä kaupunkilaisen pitäisi sanoa. Minulle tämä tuoksahdus tuo mieleen haikeuden menetetystä maailmasta – ajasta, jolloin maatalous tarkoitti jotain muuta kuin nykyisen kaltaisia suuria tuotantoyksiköitä kalliine koneineen. Kävelytekniikkani taitaa olla hukassa, kun molemmissa polvitaipeissa tuntuu ikävältä. Tai sitten alkumatkan asfalttiosuus aiheutti sen. Yritän muuttaa askellukseni taas hiipivämmäksi, vähemmän tärähtäväksi.

Kohta on jännät paikat: käännyn tieltä reitille, joka on kartalla merkitty talvitieksi ja joka kulkee usean ojan yli. Tällaiset polut voivat olla mitä tahansa helppokulkuisen tien ja lähes läpipääsemättömän rääseikön väliltä, kuten havaitsin taannoisella retkelläni Pattijoelta Lumijoelle. Alitan 400 kV sähkölinjan. Kylläpä se rätisee. Ja sitten kohta ei rätise. Ja sitten rätinä alkaa taas uudestaan. Mistähän tämä vaihtelu johtuu? Talvitie on todellisuudessa erittäin helppokulkuinen polku, jonka vieressä kasvaa valtavasti puolukoita. Poimin taas pari kourallista. Taivas että osaavat olla hyviä. Säikäytän päivän ensimmäisen teeren lentoon. Ohitan muutaman sienen, joiden alla maanpinta on hauskasti valkoisella itiöpölyllä hunnutettu. On ollut niin pitkään sateetonta, että pölyä on kertynyt maahan paksu kerros. Käännyn polkujen risteyksestä vasemmalle ja saavun paikkaan, joka on kartallani merkitty hakkuualueeksi, ja jonka olen ilmakuvasta todennut erittäin avaraksi ja helppokulkuiseksi. No niin. On se sitä varmasti ollut joskus vuosia sitten, kun ilmakuva on otettu. Nyt siinä kasvaa kolmemetristä pajukkoa, josta tipahtelee hirvikärpäsiä. Enpä ole näihin luontokappaleisiin ennen näin läheistä tuttavuutta tehnytkään – olisin voinut nytkin jättää väliin. Muutama mönkii saman tien paidan sisäpuolelle ja jokunen yrittää tehdä pesän lippikseni alle. Tarttuvat mokomat aivan käsittämättömän tiukasti kiinni. Yksi istahtaa karttakotelon päälle, eikä sitä siitä – sileästä muovista – saa ravistamalla pois. Hiuksista ne eivät tahdo lähteä pois millään. Erityispalkinnon yritteliäisyydestä saa se yksilö, joka löytää housuntaskussa olevan minigrip-pussin, jonka sisällä on askelmittarini. Pussin pohjasaumassa on viiden millin mittainen repeämä, josta ötökkä menee sisälle. Palkinnoksi suorituksestaan hyönteinen liiskaantuu taskussani kuoliaaksi. Se on sille ihan oikein.

Joskus taas elämä on liiankin helppoa – olen huomannut kartalla nuotiopaikan vain noin sata metriä sivussa reitiltäni, ja päätän pitää päivällistauon siellä. On tukeva hirsistä ja lankuista rakennettu pöytä katoksineen. Tässä kelpaa valmistaa seuraava nuudeliateria. Huomaan Trangiani palavan aivan liian isolla liekillä. Laitan Vaellusturinat –sivustolle kysymyksen asiasta. Ei mene kauaakaan, kun saan vastauksia, joiden perusteella voin arvella ongelman johtuvan vanhaksi päässeestä polttoaineesta ja mahdollisesti likaisesta polttimesta. Laitan korvan taakse, että käyn ostamassa uuden Marinol-pullon ja puhdistan polttimen ennen seuraavaa retkeä. Iso liekki ei muuten haittaa – kun vain muistaa sijoittaa keittimen riittävän etäälle kaikesta palavasta materiaalista – mutta kattilan ulkopintaa nuollessaan se kärventää silikonikannen reunan. Teräksisen tai alumiinisen kannen kanssa ei toki tätä riesaa olisi.

Ilta alkaa viiletä, joten vaihdan t-paidan tilalle pitkähihaisen. Myös täällä kasvaa paljon puolukoita, joten ilman jälkiruokaa ei tarvitse nytkään jäädä. Matka jatkuu, ja huomaan toisenkin auton alle jääneen sammakon. On hiljaista. Kuusen oksilla roikkuu pitkiä naavakasvustoja. Muistan jostain oppineeni, että tällainen on puhtaan ilman merkki. Muutamassa risteyksessä on viittoja retkeilypoluille, nuotiopaikoille tai laavuille. Olen saapunut Oulujoen Tervareitistön alueelle. Tosiretkeilijähän pärjää ilman merkittyjä reittejä tai rakennettuja taukopaikkoja, mutta on näissä puolensa. Ja varsinkin suhtautumiseni laavuihin tulee tässä lähituntien aikana muuttumaan ratkaisevasti. Muutaman helppokulkuisen kilometrin jälkeen saavun Isokankaan luonnonsuojelualueelle. Alue on perustettu vuonna 1987 ja se käsittää 331 hehtaaria harju-, suo-, järvi- ja kangasmaastoa. Alueen ydin on 89,6 metrin korkeuteen kohoava Takaharju, jonne minullakin on tarkoitus kiivetä, jos vain valoa riittää. Vaikka en mitenkään erityisellä aikataululla olekaan liikkeellä, olen pitänyt jonkinlaisena tavoitteena yöpymispaikkaan saapumista kello 20:een mennessä, jotta ehdin vielä pystyttää teltan ennen pimeän laskeutumista. Nyt tosin olen muuttanut suunnitelmaa sillä tavoin, että aikomukseni onkin yöpyä laavussa Isokankaan luonnonsuojelualueen länsiosassa. Tuon laavun vieressä on kartalle merkittynä myös lähde, josta aion täydentää juomavesivarani.

Ajoitukseni menee nappiin – saavun laavulle kello 19.54. Totean laavun erinomaiseksi ja päätös yöpyä siinä vahvistuu. Tässä on ihan vasta käyty, sillä nuotiopaikalla on vielä vähän hehkuva hiillos. Hyi hyi, nyt on metsäpalovaroitus voimassa, eikä avotulen teko ole sallittua. Eikä varsinkaan sen huolimaton sammuttaminen niin, että hiillos jää hehkumaan. On tässä toki iso teräksinen kuusikulmio ympärillä, joten vaikka tuli tuosta vielä syttyisi liekkiin, ei sen leviäminen maastoon ole todennäköistä. Mutta kyllä sääntöjä silti pitäisi noudattaa.

Käyn ensin lähteellä tankkaamassa vesipullon ja sitten kiipeän Takaharjulle, jonne on tästä vain vähän yli kilometrin matka. Kävelen merkittyä retkeilypolkua risteykseen, josta on korkeimmalle kohdalle matkaa enää neljäsataa metriä. Se on kuljettava metsää pitkin, joten otan kompassisuunnan ja yritän sen sekä maaston muotojen perusteella löytää korkeimman kohdan. Siellä on monikulmiopiste, jonka ulkonäöstä minulla ei ole minkäänlaista aavistusta. Kaupungissa ne on merkitty rakennusten sokkeliin tai isoihin kiviin kiinnitettyjen, pallopäisten terästankojen avulla, joten jotain sen tapaista etsin täältäkin.

Saavun kohtaan, josta maasto lähtee laskeutumaan joka suuntaan. Huomaan maassa, metrin päässä jaloistani, kumollaan olevan puukepin, jonka pää on maalattu punaiseksi. Olisikohan se tässä? Löydän kepin vierestä tasapintaisen kiven, jonka pinnassa on jotain vierasta materiaalia. Parin sentin läpimittainen terästanko, joka jää ehkä sentin verran kiven pinnan yläpuolelle. Tässä se on! Asetun seisomaan kivelle niin, että tangon pää on kantapäitteni välissä. Nyt olen vanhan Oulun korkeimmalla kohdalla. Pääsin maaliin ennen pimeän tuloa. Olen minä aika hyvä suunnistaja, sanon itselleni, kun paikalla ei ole ketään muutakaan minua kehumassa. Tämä ”huippu” ei muutoin ole mikään erityisen säväyttävä paikka. Maasto kohoaa niin loivasti, ettei tätä pysty kuvittelemaan minkään alueen korkeimmaksi kohdaksi; näkymät joka suuntaan ovat aivan samanlaiset kuin millä tahansa pienellä mäennyppylällä keskellä mitä tahansa metsää.

En jää pitemmäksi aikaa paistattelemaan omassa erinomaisuudessani, vaan käännyn saman tien palaamaan laavulle. Pimeys laskeutuu jo hyvää vauhtia. On minulla rinkassa sekä otsa- että taskulamppu, mutta haluan kuitenkin palata laavulle ennen pimeää. Ehdin takaisin varttia vaille yhdeksäksi. Nyt muutun valopääksi ja käyn iltatoimiin. Ensi töikseni levitän makuualustan ja –pussin laavun ilahduttavan puhtaalle lattialle ja järjestän muun omaisuuteni sen molemmin puolin. Olen jälleen ottanut Fjelldukenin mukaan ja tällä kertaa viritän siitä laavun oviaukkoon peitteen. Sillä on kaksi tarkoitusta: tällä järjestelyllä uskon laavussa sisällä olevan vähän lämpimämpää ja aamulla saan nukkua pitempään, kun oviaukko on suljettu pimennysverholla. Sitten käyn iltapalan laittoon. Ruokalistalla on annos Elovena –pikapuuroa ja viipale ruisleipää, sekä muutama kuivalihasiivu.

Iltapalan ja –pesun jälkeen viivähdän vielä hetken ulkona. Sammutan otsalampun ja ihailen öistä metsää. Kahden kilometrin päässä, Isohalmeen mäellä, sijaitsevan 326 metriä korkean Oulun radio- ja tv-maston valot välähtelevät puiden takana. Muutoin on aivan pimeää. Ja hiljaista. Mietin, että tällaisessa tilanteessa voisi ruveta pelottamaan. Mutta edes asian miettimisellä en saa pelkoa hiipimään esille, mikä minua suuresti ilahduttaa. Olin ennen tätä retkeä ajatellut, että suurimmaksi haasteeksi voi muodostua juuri tämä hetki, kun olen monen kilometrin päässä lähimmistä ihmisistä, keskellä pimeää metsää, aivan yksin. Mutta ei, minua ei pelota yhtään. Tämän kokemuksen rohkaisemana alan jo suunnitella yöpymisiä sisältäviä talviretkiä, joihin olen tähän asti suhtautunut varovaisesti, kun en ole voinut olla varma siitä, miltä pimeän metsän keskellä yöpyminen tuntuu.

Yöllä herään joskus kolmen-neljän välillä voimakkaisiin ukkosenjyrähdyksiin. Ilmeisesti myös sataa, mutta laavun katto on tiivis, samoin korvatulppani, joten en sateen ropinasta häiriinny, vaan vain käännän kylkeä ja jatkan unia. Aamulla katson Ilmatieteen laitoksen sadetutkakuvasta, että kohtalaisen voimakas ukonilma on mennyt juuri tästä yli. Teltassa se olisi voinut tuntua hieman erilaiselta.

Aamulla heräilen hitaasti, ja kahdeksan jälkeen olen valmis kömpimään laavusta ulos. Pukeuduttuani avaan oviaukon peitteen, ja tunnen viileän aamuilman tulvahtavan laavuun sisälle. Ovipeite on toiminut juuri niin kuin ajattelin: sisällä on ollut selvästi lämpimämpää kuin ulkona, eikä syysyön kosteus ole päässyt sisälle ollenkaan. Silmieni eteen avautuu yksi kauneimmista aamunäkymistä koskaan: hento sumu leijailee metsässä ja saa kauempana olevat puut vähitellen sulamaan tasaisen harmaaksi taustaksi. On aivan hiljaista. Olen nukkunut erittäin hyvin ja tämä aamuhetki pisteenä iin päälle saa minut lähettämään retkipäiväkirjaani tekstiviestin ”Paras retkiyö ikinä!”. Eilen, kun aloitin retkeä, oli minulla tunnelma hiukan hukassa – retki tuntui jopa hieman väkinäiseltä. Muutamat vaativammat osuudet kohensivat mielialaa jonkin verran, ja kun illalla ehdin juuri sopivasti kiipeämään Takaharjun laelle, olin nukkumaan mennessäni oikein tyytyväinen päivään. Nyt, kun takana on hyvin onnistunut laavuyö ja mitä upein syysaamu, olen aivan täpinöissäni.

Valmistan aamiaisen – pikapuuroa, kahvia ja leipäviipale – ja pikkuhiljaa rupean keräämään kamppeita kasaan. Käyn vielä hakemassa lähteestä lisää vettä. Tuo lähde on vähän ongelmallinen käytön kannalta. Ensinnäkin se on hyvin matala, ja veden pohjassa on sellaista kasvillisuutta, josta pienenkin häiriön – kuten vesipullon upottaminen veteen – seurauksena vapautuu veteen paljon roskia. Lisäksi lähteelle vievä polku tulee juuri sille puolelle lähdettä, josta vesi pulppuaa esiin – tämän seurauksena lähteelle kävelevän ihmisen askeleet saavat pehmeän maaperän sen verran tärähtelemään, että vesi sotkeentuu helposti, jos ei ole todella varovainen. Minulle tästä ei ole suurta haittaa, koska saan veden suodatettua Akva Filterini avulla. Pari tuntia minulla näissä aamuaskareissa menee, joten suunnilleen kymmeneltä olen valmis lähtöön. En haluaisi lähteä, mutta ei tännekään voi jäädä. Päätän tulla takaisin talvella.

Kuljen alkumatkan samoja polkuja ja teitä kuin eilen illalla. 2,5 kilometriä kuljettuani olen risteyksessä, jossa lähden eri suuntaan kuin mistä illalla tulin. Metsätietä on jäljellä enää muutama sata metriä, minkä jälkeen kuljen Sanginjoentietä aina Oulujoen pohjoispuolen maantielle numero 8300 saakka. Kävelyosuuden määränpäänä on Sanginjoentien risteyksessä oleva bussipysäkki, jonne pyrin ehtimään varttia vaille neljään mennessä. Siihen aikaan siitä menee linjan 61P bussi, jolla pääsen takaisin kotiin ajoissa ehtiäkseni illalla pitämään junioreille harjoituksia.

Metsä ja metsätie näyttävät sateen jälkeisenä sumuisena aamuna aivan erilaiselta kuin eilen illalla. Näissä maastoissa olisi kiva kulkea pitempäänkin, mutta tällä retkellä on tyytyminen tähän. Asfaltoidun Sanginjoentien vartta kulkeminen ei erityisesti sykähdytä, mutta kun tulee lounasaika, poikkean tieltä joen rantaan, jossa on lyhyen matkan sisällä seitsemän nuotiopaikkaa. Näkyy olevan nimeltään Lemmenpolku, mutta yksin retkeillessä ei muuta lempeä ole tarjolla kuin kulkijan oma itserakkaus. Juuri, kun saavun joen rantaan, hälvenevät viimeiset sumuhattarat auringon edestä ja eteeni aukeaa aamupäivän auringossa kimmeltävä Sanginjoki. Vesi virtaa joessa hitaasti, ja läheisen kosken tuottama vaahto ja muu pinnalla lilluva sälä – lähinnä puiden lehtiä ja muuta pientä roskaa – tekevät veden pinnasta melko ruman näköisen, mutta jos sen ei anna liikaa häiritä, on tämäkin hetki vallan miellyttävä. Laitan nuudeli- ja kahviveden lämpiämään, istun auringonpaisteeseen odottelemaan, kuuntelen puussa touhuavan oravan melskaamista ja ajattelen, että onpa taas mukavaa olla olemassa.

Vatsa täynnä palaan taas ison tien reunaa kulkemaan. Siniselle taivaalle on jo kertymässä pieniä kumpupilviä. Välillä tien vieressä kulkee saman suuntaisesti polku, jolle siirryn heti sen huomattuani. Näin syksyllä metsän perusääni ei ole enää sääskensiipien tuottama ininä, vaan isompien hyönteisten aiheuttama matalampi surina. Äänimaailmaa täydentää tien yli kulkevien sähkölinjojen rätinä. Metsästä ihmisten ilmoille palatessa on totuttauduttava myös ihmisten suoraan ja välillisesti tuottamaan äänisaasteeseen. Kuulen jo kaukaa, kun takaapäin lähestyy kuorma-auto. Se ajaa melkoista vauhtia ja auton renkaat tuottavat märällä tiellä epämiellyttävän kovan äänen. Minun on pakko kääntyä katsomaan lähestyvää autoa, koska selän takaa kuuluva voimistuva ääni saa metsässä herkistyneet aivoni tuottamaan mielikuvan suoraan kohti ajavasta autosta, jonka alle olen hetken päästä jäämässä. Eihän se nyt kohti tule, vaan ohittaa minut turvalliselta viiden metrin etäisyydeltä, mutta silti olen loikata pelästyksestä pöpelikköön auton ohittaessa minut. Hyi olkoon mitä tuntemuksia.

Kahden aikaan pidän vielä välipalatauon. Tällä kertaa olen varannut välipalaeväiksi proteiinipatukat suklaan sijaan. Ajatuksena on, että saisin näistä vähän pitemmäksi aikaa energiaa – suklaahan on hyvä energianlähde, mutta ei yhdellä Maxi-Tuplalla pitkästi kävele. Olen ehtinyt jo Taivalkoskenkankaalle asti – tässä kohdin vasemmalla on Sankivaaran golfkenttä ja oikealla Riistanhoitoyhdistyksen ampumarata, jotka molemmat tuottavat omat lisänsä äänimaailmaan. Golfkentältä kuuluu kilahtavia ääniä, kun maila osuu palloon, ja ampumaradalta äänekkäitä, yksittäisiä laukauksia, joiden arvelen olevan lähtöisin hirvikivääristä. Koska kello on kaksi, taivaalle alkaa taas piirtyä suihkukoneiden jälkiä. Tämän kesän retkillä on tullut tutuksi, että juuri tähän aikaan koneita menee tästä yli monta.

Matkaa ei ole jäljellä enää paljon – vain nelisen kilometriä – ja aikaa sen kulkemiseen reilu tunti. Kävelen hitaasti ja saavun määränpäänä olevalle bussipysäkille puoli tuntia ennen onnikan arvioitua saapumisaikaa. Olen kerrankin fiksu ja hoksaan, että tämä odotteluaika on hyvä käyttää mm. venyttelyyn. Bussiin noustessani ja varsinkin käytävällä taaksepäin siirtyessäni hoksaan toisen asian, joka olisi kannattanut ajatella jo pysäkillä. Iso makuualustakääröni on rinkan alaosan päällä vaakasuorassa, joten se tarttuu kiinni ensin bussin ovenpieliin ja sitten joka ikiseen selkänojaan. Joudun kiemurtelemaan käytävällä päästäkseni kulkemaan. Arvelen näyttäväni vielä tavallistakin pöljemmältä, mutta onneksi kukaan tuttu ei ole näkemässä. Ensi kerralla on muistettava kääntää makuualustakäärö pystyasentoon ennen linja-auton kaltaiseen ahtaaseen paikkaan änkeämistä.

Bussissa on leveä keskiovi, joten en jää jumiin kyydistä poistuessani. Sen sijaan kotitaloni alaovella olen vaikeuksissa, kun en meinaa päästä ovesta sisään mitenkään päin. Olisi toki ollut järkevää ottaa käärö tässä kohden kokonaan pois kyydistä, mutta jäipä sekin hoksaamatta. Pienen kiemurtelun jälkeen pääsen sisälle, kiipeän portaat ylös ja luikertelen sisään asuntomme ovesta. Nostan rinkan selästä ja huokaisen. Olipa hyvä retki!

Tervaveneitä Nokkalan venerannassa.

Pyöränraato Myllyojalla. Tästä ehkä pesemällä ja huoltamalla saisi ihan käyttökelpoisen fillarin.

Hiukkavaaran kasarmialueen rakennukset ovat suurimmaksi osaksi uusiokäytössä.

Järeä silta keskellä pusikoitunutta taisteluharjoitusaluetta.

Lähes umpeen kasvanut tie. Muutamin paikoin oli nöyrryttävä etenemään nelinkontin, kun tielle kaatuneiden puiden nostaminen ei ollut mahdollista.

Trangian kevytversio. Yhdistettynä kattilatukena ja tuulisuojana toimivat 60/60×60 mm kokoiset kulmaraudat.

Sotilaiden poistuttua paikalta kasvillisuus valtaa alueen vähitellen takaisin.

Ampumaradan vaara-alue on asianmukaisesti merkitty. Näiden, tien varressa olevien varoitustaulujen lisäksi kauempana metsässä on vielä toinen rivi tauluja, joten vahingossa ei kukaan alueelle pääse.