Hiutaleen paksuisessa lumihangessa

Ei tätä vielä oikein talveksi voi sanoa – paitsi, että pohjoisen puoleinen tuuli puhaltaa ajoittain kylmästi. Lumihiutaleita on kuitenkin nähty ja kestävimmät yksilöt ovat päässeet maahan asti peittäen sen monin paikoin noin hiutaleen paksuisella kerroksella. Vielä ei kannata hakea metsäsuksia varastosta, eikä näillä hangilla tarvita lumikenkiäkään. Pienelle retkelle lähden silti ja kamera toki taas mukana.

Reittini vie minut aluksi rautatien (tai ”junaradan”, kuten toimittajat sitä niin mielellään nykyään kutsuvat) vartta pohjoiseen. Kuljen enimmäkseen asutuksen seassa, joten näkymät eivät metsäläistä pahemmin säväytä. Yhden kerrostalon pihassa huomaan kaksi matkailuvaunua talvisäilytyksessä – toinen oikein ja toinen väärin laitettuna. Siinä väärin laitetussa on vaunun koko katto peitetty pressulla, joka ulottuu katon reunojen yli ja jatkuu muutaman kymmenen sentin verran seiniä pitkin alaspäin. Näin on aikaansaatu tiivis peite, joka tehokkaasti estää ilman vaihtumisen kattoluukun kautta. Matkailuajoneuvoissahan on kattoluukussakin jonkin verran sellaisia ilmanvaihtoaukkoja, joita ei voi eikä saa tukkia, jotta vaunun ilmanvaihto riittäisi sille ihmismäärälle, jolle vaunu on hyväksytty. Korvausilma-aukot ovat lattiassa, jolloin painovoimainen ilmanvaihto toimii, eikä vaunuun kerry kosteutta, joka voisi aiheuttaa mm. homehtumista. Jos haluaisin olla mukava, kirjoittaisin lapun, jossa vääntäisin nämä asiat rautalangasta, ja kävisin laittamassa lapun vaikka teipillä kiinni tuon vaunun oveen. Tai sitten voin antaa vaunun omistajan oppia asian kantapään kautta.

Rajakylään saavuttuani alkaa olla lounasaika. En ole ottanut tälle päiväretkelle mukaan muuta evästä kuin vesipullon ja suklaalevyn, koska suunnitellun reittini varrella on riittävästi paikkoja, joissa voin käydä syömässä. Menen Kotipizzaan ajatuksella, että kaikkea ei ole pakko syödä. Näin siitä huolimatta, että olen kasvanut sota-aikana eläneiden vanhempien silmien alla, ja jo lapsena oppinut, että ruokaa ei heitetä pois. Raittiissa ilmassa kävely parantaa ruokahalua, joten normaalikokoinen pizza katoaa ääntä kohti laitettaessa ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Viereiseltä R-kioskilta ostan vielä kupillisen kahvia. Ennen matkan jatkumista panen merkille Sale-kaupan aukioloajat: maanantaista lauantaihin klo 7-24 ja sunnuntaisin klo 9-24. Muistelen, kuinka lapsuudessani Haukiputaalla astuttiin uuteen aikaan K-market Haukitorin avautuessa: se oli arkisin auki klo 9-20 ja lauantaisinkin 9-18. Kauppojen aukiolon vapauttamista pidän hyvänä asiana. Kyllä kysynnän ja tarjonnan lainalaisuudet huolehtivat siitä, että aukioloajat ovat järkevät. Ahvenanmaalla aukioloajat on vapautettu jo aikoja sitten, mutta se ei johtanut kauppojen aukioloon iltamyöhäisellä. Tiedän, että monet haluaisivat, että kaupat eivät olisi auki sunnuntaisin. Onhan totta, että se vie ihmisiltä vapaapäiviä pois, mutta toisaalta töissä oleminen sunnuntaina tarkoittaa sitä, että voi olla vapaalla jonain arkipäivänä, mikä monesti olisi tarpeen erilaisten asioiden hoitamiseksi. On kovin hankalaa asioida missään, jos on itse töissä klo 8-16 – monet asiointipaikat kun ovat auki juuri samaan aikaan. Jotkut perustelevat kauppojen sunnuntaiaukiolon rajoittamista sillä, että ei sunnuntaisin tarvitse käydä kaupassa. Sunnuntaisin ei tarvitse välttämättä myöskään katsoa televisiota, kuunnella radiota, tai matkustaa linja-autolla. Miksei siis kiellettäisi myös niitä.

Jatketaanpa retkeä. Rajakylästä pohjoiseen kävellessäni satun Kuivasojan varteen. Olen kyllä nähnyt tämän puron useinkin, mutta en juuri tästä, metsän keskeltä. Kapea puro mutkittelee kauniisti puiden siimeksessä. Vettä siinä on nyt kovin vähän – hämmästyttävänkin niukasti, kun ottaa huomioon, miten leveänä se alkaa Kuivasjärvestä. Ylitän ojan pientä siltaa myöten.

Kävelen radan länsipuolta vielä Herukkaan asti, kunnes on aika siirtyä toiselle puolelle tutussa paikassa – näille main on useampikin retkeni päättynyt. Käväisen ihmettelemässä kiskojen vieressä olevia kuumakäynti-ilmaisimia; ne ovat laitteita, joilla mitataan yli ajavan junan pyörien laakerien lämpötila. Näin voidaan viallinen laakeri havaita ennen kuin se leikkaa kiinni ja voisi aiheuttaa onnettomuuden.

Viimeinkin – noin kahdentoista kilometrin kävelyn jälkeen – jätän asfalttitiet ja siirryn metsään. Kuljen pari kilometriä rautatien ja moottoritien välissä, kunnes Asemaperällä käännyn länttä kohti päästäkseni Kalimeenojan yli pitkin samaa siltaa, jota kuljin taannoisen 44-kilometrisen retkeni loppupuolella. Tällä kertaa olen liikkeellä valoisaan aikaan, joten näen vähän muutakin kuin vain otsalampun valaiseman läntin edessäni.

Sillan jälkeen jatkan edelleen vähitellen kohti länsiluodetta, koska tarkoitukseni on palata ihmisten ilmoille Kellossa ja jatkaa sieltä sitten linja-autokyydillä takaisin kotiin. Näillä metsäpoluilla ei ole liiemmin kulkijoita ollut, joten taivaalta satanut hiutaleen paksuinen lumihanki on koskematon. Päivälämpötila on pysytellyt nollassa tai niukasti pakkasen puolella, minkä ansiosta kasvillisuus on aukeilla paikoilla niin ikään ohuelti lumen tai kuuran kuorruttama. Otan muutamia lähikuvia valkoisen kuorrutuksen peittämistä kasveista.

Olen perillä Kellossa hiukan kahden jälkeen, ja minulla on juuri sopivasti aikaa käydä S-marketin kahviautomaatilla ostamassa kupillinen kuumaa. Sen juotuani menen pysäkille, eikä minun monta minuuttia tarvitse odottaa, kun linjan 30 onnikka poimii minut kyytiin. Sen reitti kulkee Rajakylän kautta, ja tuntuu oudolta nähdä bussin ikkunasta ne samat paikat, joiden kautta vain muutama tunti sitten kävelin toiseen suuntaan. Olen kotona jo kolmelta, viisi ja puoli tuntia lähtöni jälkeen. Retken kokonaispituudeksi tuli 19 kilometriä. Askelmittarini tietää kertoa, että olen tällä kävelyllä kuluttanut energiaa noin 900 kcal. Kun syömässäni Opera-pizzassa on energiaa 912,6 kcal, olen kävellessäni kuluttanut melko tarkkaan sen, mitä olen retken aikana syönytkin. Niitä paria riviä Fazerin sinisestä sulkaalevystä ei lasketa, eihän?

Kuvia retkeltä