Oulun edustalla sijaitseva Hietakari on matala, korkeimmalta kohdaltaan viiteen metriin kohoava, enimmäkseen lehtimetsän ja pensaikon peittämä saari, jolla ei ole vakituista asutusta. Sen sijaan mökkejä – joista osa talviasuttavia – saaressa on paljon. Erityisesti saaren eteläisellä rannalla on laajoja hiekkarantoja. Tämä on kertomus helmikuussa 2011 tekemästäni retkestä saaren ympäri.
Varusteista
Varsinkin talviretkellä vaatetus mietityttää eniten. Pitäisi olla riittävän kevyttä, ettei liikkuessa tule liian kuuma, mutta myös riittävän lämmintä, ettei tauoilla palele. Ratkaisuna on kerrospukeutuminen.
Minulla oli alimmaisena kerroksena ohut urheilukerrasto ja sen päällä sitten ylä- ja alaosissa vähän erilaisia kerroksia. Alaosassa kerraston päällä oli tavalliset pitkät kalsarit (jalathan tekevät hiihtäessä töitä koko ajan, joten ne myös pysyvät hyvin lämpiminä), sitten vuorilliset tuulipuvun housut ja päällimmäisenä vuorittomat tuulipuvun housut.
Yläosassa kerraston päällä Tunturisusi-lämpökerraston yläosa, sen päällä vuoriton tuulipuvun takki ja päällimmäisenä vuorillinen tuulipuvun takki. Nuo tuulipuvut olivat siis ala- ja yläosissa eri järjestyksessä, mikä johtui yksinomaan siitä, että näin sain käyttökelpoisimmat taskut päällimmäiseen kerrokseen. Päässä oli kypärälakki, ohut pipo ja tuulipuvun huppu. Kädessä Warmpiece-alussormikkaat ja Halti Drymax-hanskat. Jalassa paksut hiihtosukat ja Tatonka-säärystimet, jotka tehokkaasti estävät lumen pääsyn nilkasta monojen sisälle.
Taukotakkina oli lämpimämpi ulkoilutakki ja varalta mukana vielä toppahousut, fleece-kerrasto, rukkaset lapasineen ja paksumpi pipo. Näitä varavaatteita en retken aikana tarvinnut lainkaan, vain taukotakki oli käytössä pitemmän lounastauon aikana.
Evääksi olin varannut Saarioisten siskonmakkarakeittoeineksen, kuusi Gifflar-pullaa, puoli levyä Fazerin sinistä, termospullollisen kahvia ja puoli litraa vettä. Ruuan lämmityksen olin suunnitellut tapahtuvaksi grillihiilillä, niitä olin laittanut alumiinivuokaan ja mukana oli myös sytytysnestettä ja tietysti sytytin.
Kartta oli luonnollisesti mukana, sen olin tehnyt Kansalaisen karttapaikalta tulostamalla, ja tulosteen suojasin vedenpitävään karttataskuun. Kompassi oli myös mukana, ja varalta olisi ollut käytettävissä vielä kännykän GPS-toiminnot. Kokemuksesta tiesin, että jäällä voi sopivissa olosuhteissa näkyvyys hävitä kokonaan, jos lumisade valkaisee maiseman joka puolelta. Silloin ei maamerkkien perusteella pysty suunnistamaan, ja laivaväylän läheisyydessä eksyminen ei ole leikin asia.
Kännykkä on toki aina mukana, ja varalta siihen vielä hätälaturi, jonka avulla saa puhelimeen lisää käyttöaikaa, jos vaikka sattuu eksymään tai loukkaantumaan retkellä ja joutuu odottamaan jossain lumikuopassa pitkäänkin. Ilman kameraa en lähde minnekään, ja kuvia tuli tälläkin retkellä otettua todella paljon. Niistä on sitten jälkeenpäin kiva valita parhaat ja vaikka tehdä tällainen retkikertomus.
Varusteet kulkivat mukavasti matkassa pienessä rinkassani, joka on malliltaan Deuter Futura Vario 40 10 – se on kooltaan aivan oivallinen tällaiselle retkelle. Sen saa juuri sopivan täyteen, jolloin kokonaisuus on hyvän muotoinen ja helppo tasapainottaa. Pienen lumilapion otin myös mukaan; se kulki rinkan sivuremmeihin kiinnitettynä hyvin kyydissä.
Retki alkaa
Aamulla söin hyvän aamiaisen ja rupesin sen jälkeen varustautumaan taipaleelle. Tiedossa oli, että retkestä tulee raskas ja arvioin siihen menevän noin kuusi tuntia. Matkan pituuden olin arvioinut noin 12 kilometriksi, ja kokemuksesta tiedän, että tällaisella retkellä keskinopeus tulee olemaan enintään kaksi kilometriä tunnissa. Tässä on kartta retkireitistä, tein sen OpenSeaMap -sivustolla – parempiakin karttapalveluita netissä olisi, mutta tämä on sovelias tällaisen blogitekstin yhteyteen. Kartta avautuu isompana, kun napsautat sitä.
Matkaan pääsin kello 10:45, ja ensimmäiset metrit sain hiihtää vasta tehtyä latua pitkin.
Tämä ylellisyys loppui kuitenkin heti rannassa, enkä sitä kyllä pannut ollenkaan pahakseni. Minä kun en erityisemmin latuhiihdosta välitä, minulle umpihankihiihto on sitä oikeaa hiihtämistä. Rannan tuntumassa jäällä oli vettä, minkä arvelin johtuvan voimakkaasta ja jo jonkin aikaa jatkuneesta etelätuulesta. Koska jää on rannan lähellä kiinni rannassa ja paikoin pohjassakin, ei se jousta veden korkeusvaihteluiden mukana, ja nouseva vesi purkautuu halkeamien kautta jään päälle. Tässä vaiheessa päivää vesi oli noussut viimeisimmästä minimikorkeudestaan jo parikymmentä senttiä, ja lisää oli tulossa retkeni aikana saman verran, minkä kyllä myöhemmin tulin huomaamaan.
Tässä näkyy selvästi paikka, josta vesi nousee pinnalle.
Tuuli oli jo tässä vaiheessa kova – 10 m/s – ja se kuljetti lunta jäätä pitkin.
Tämän pienen kohouman jälkeen alkoi tasainen jäälakeus. Kaukana näkyy oikealla kohteena oleva Hietakari ja sen vasemmalla puolella Kotakari.
Yksi eksymisen välttämiskeino voisi olla ajatus palata takaisin omia jälkiä pitkin. Siitä ei tällä tuulella tulisi mitään, koska lumi tuiskuaa jäljet tukkoon jo muutaman metrin päässä kulkijan takana.
Saapuminen Hietakariin
Puolentoista tunnin hiihtämisen jälkeen saavuin Hietakarin rantaan. Tässä vaiheessa olin tehnyt matkaa noin kolme kilometriä, joten arvio 2 km/h keskinopeudesta piti hyvin paikkansa. Kova sivutuuli haittasi kulkemista yllättävänkin paljon: hupusta huolimatta piti kasvot kääntää poispäin tuulesta – oikealle – mikä väkisin käänsi kulkusuuntaa myös oikealle, ja vähän väliä sain tehdä korjauskäännöksiä vasemmalle. GPS-seuranta olisi varmasti piirtänyt hauskannäköisen reitin. Tuuli aiheutti myös sen, että tasapainon säilyttämiseksi piti koko ajan tehdä töitä.
Alun perin ajatukseni oli nousta maihin yllä olevassa kuvassa keskellä näkyvää loivaa rinnettä pitkin. Maanomistaja oli kuitenkin vetänyt siihen punaisen köyden osoittamaan, että tästä ei mennä, eikä siitä kyllä olisi menty muutenkaan. Oli upottavaa lunta niin paljon, että kun yhdessä kohtaa vähän horjahdin ja otin kaatuessani kädellä tukea, se upposi lumeen kainaloa myöten. Olihan siihen pehmeä kaatua, mutta pystyyn kömpiminen oli oma operaationsa, kun mistään ei oikein saanut tukea.
Joku pikkuotus oli kirmannut lumella ristiin rastiin. Minä sotkin nämä jäljet, kun yritin edetä vähän matkaa umpihangessa.
Umpihangessa eteneminen osoittautui mahdottomaksi, joten äkkiä takaisin jään päälle, mistä löytyikin hyvä moottorikelkkaura, jota pitkin lähdin etenemään.
Saaren etelärannalla oli mukavan näköisiä mökkejä.
Riutunkarin tuulimyllyt tällä kertaa pohjoisen suunnasta kuvattuina. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy naapurisaari Kotakarin länsikärki.
Nämä loivat männikkörinteet voisivat houkutella rantautumaan, mutta tännekin oli vedetty punaista köyttä osoittamaan, että maihinnousu on syytä suorittaa toisaalla. Minä katselin tässä kohtaa rantaa jo sillä silmällä, että löytäisin paikan lounastauon pitämiseen. Ihan tähän kohtaan se ei olisi kyllä sopinutkaan, koska halusin löytää tuulelta suojaisen paikan.
Lounastauko
Lounaspaikkaa ei tarvinnut etsiä kovin kauaa. Se löytyi heti seuraavan niemen suojista – paikasta, jonka nimi sopi kyllä tähän tarkoitukseen oivallisesti: Köökinhylly. Etsiydyin sisämaahan menevää moottorikelkkauraa pitkin suojaiseen paikkaan, nousin pois suksilta, otin lapion ja kaivoin lumeen pienen kuopan. Siinä kohtaa alla olikin tasaista jäätä – lienee vuodenvaihteen myrskyissä rannalle noussut jäälevy – mikä oli vallan mainio alusta retkigrillilleni. Tässä olen juuri sytyttänyt sen ja sytytysneste palaa iloisella liekillä.
Hetkeä myöhemmin soppa oli jo tulilla ja hyvää vauhtia lämpenemässä.
Matka jatkuu
Lounastaukoon meni melko tarkkaan tunti. Sinä aikana ehdin sopivasti levätäkin, mikä oli ihan hyvä asia – olihan matkasta suurin osa vielä edessä. Kerättyäni kaikki roskat mukaan ja siistittyäni paikat lähdin jatkamaan. Ohitseni meni yksi moottorikelkka, hiukan oman reittini vasemmalta puolelta, ja ajattelin yhyttää sen jäljet, joita pitkin olisi helppo hiihtää. Ei siitä juuri iloa ollut, sillä jo viidessä minuutissa tuulen kuljettama irtolumi oli täyttänyt kelkan jättämän uran.
Mitä lähemmäs saaren länsikärkeä pääsin, sitä enemmän siellä oli mökkejä. Jos tarkkoja ollaan, niin tämä osa saarta ei ole Hietakaria, vaan kyseessä on maannousun myötä Hietakariin kiinni kasvanut, aiemmin erillisenä saarena ollut Löyhä. Täällä piti jo vähän miettiä kulkureittiä, sillä jäälle nouseva vesi esti monin paikoin kulkemisen aivan rannan tuntumassa. Oli mentävä joko selvästi kauempaa, tai sitten noustava vähän maan päälle.
Kääntöpisteessä
Löyhän länsikärjen kiersin kello 14:30, eli matka oli tähän mennessä kestänyt jo melkein neljä tuntia. Olihan siihen toki sisältynyt se tunnin lounaspaussi. Olin nyt retkeni kaukaisimmassa pisteessä, linnuntietä 5,5 km päässä lähtöpaikasta. Vielä en kuitenkaan ollut puolimatkassa.
Oulun ja Kemin välinen 10 metrin laivaväylä on tässä todella lähellä saarta – vain kolmensadan metrin päässä. Olisi ollut hienoa nähdä siinä laiva, mutta eipä sattunut kohdalle.
Myös täällä oli vesi noussut jäälle. Kuten kuvasta näkyy, vetiset paikat olivat lähellä rantaa, joten tässä kohtaa valitsin reitin kauempaa.
Tästä olisi ollut hyvä edetä moottorikelkkauraa pitkin, mutta vettä oli tässäkin. Oli pakko valita joko pitkä kiertoreitti kauempaa vasemmalta tai paluu samoja jälkiä vähän takaisin päin ja siirtyminen saareen – siellä edessä olisi kuitenkin ollut puoli metriä upottava pehmeä lumi, joten vaihtoehtoja oli käytännössä vain yksi.
Rautaleton kohdalta löytyi kapea kaistale vedetöntä jäätä, joten oikaisin siitä umpihankeen ja kahlasin parisataa metriä lumessa. Vaihtoehtona olisi ollut kiertää Rautaletto vasemman kautta, mikä olisi tarkoittanut noin 7-800 metrin mittaista lenkkiä. Se ei sinänsä ole pitkä matka, mutta tässä vaiheessa aloin ymmärtää, että tämä retki tulee olemaan fyysisesti raskaampi kuin olin olettanut, ja ylimääräisiä lenkkejä oli syytä välttää.
Inkilännokan jälkeen vesilammikot olivat vieläkin suurempia, ja kulkureitin löytäminen oli paikoin todella haastavaa. Täällä tuulensuojassa irtolumi ei ollut pyyhkiytynyt pois jään päältä kuten saaren eteläpuolella, joten eteneminen ei ollut erityisen kevyttä missään. Kelkkauria oli kuitenkin niin paljon, että niitä pitkin pääsin lähes joka kohdasta etenemään ilman pelkoa jalkojen kastumisesta.
Yhdessä kohdassa minun oli pakko koukata erään mökin pihan kautta, kun jäälle noussut vesi esti kulkemisen jäätä pitkin. En voinut enää vaihtaa reittiä ulommas, koska olisin joutunut palaamaan takaisin monta sataa metriä löytääkseni kuivan välin, josta olisin voinut siirtyä ulommalle reitille. Olin nähnyt hetkeä aikaisemmin, että joku tuli tuolle mökille moottorikelkalla, ja kun pihassa alkoi koira haukkua, rupesi mietityttämään, että saanko kohta vihaisen koiran kimppuuni ja perässä tulee isäntä haulikko kädessä.
Mökistä tuli vielä toinenkin koira, ja ne lähtivät juoksemaan minua vastaan. Ne kuitenkin heiluttivat häntiään sen näköisesti, että arvelin kyseessä olevan enemmän uteliaisuuden kuin aggressiivisuuden. Tervehdin varovasti isäntää ja pyysin anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta jäällä oleva vesi pakotti tälle reitille. Isäntä vastasi, että en häiritse ollenkaan, ja yllätyksekseni hän jatkoi, että jos tulen sisälle, niin hän keittää kahvit. Sekunnin miettimisen jälkeen vastasin, että ”sait ylipuhutuksi”, ja niin pääsin lämpimään mökkiin istumaan, juomaan kahvia ja kuulemaan kiinnostavia tarinoita mökin rakentamisesta ja elämästä saaressa yleensäkin. Kiitos vain vieraanvaraisuudestasi, Matti!
Loppusuora
Tauko palautti taas voimat vähäksi aikaa, ja jatkoin matkaa. Aivan suoraan en vielä voinut suunnata takaisin lähtöpaikkaan, koska laivaväylän mutka olisi tullut muuten vaarallisen lähelle. Väylä menee alla olevassa kuvassa näkyvien reunamerkkien välistä.
Virpiniemen rantaa kohti käännyttyäni alkoi valo jo käydä vähiin. Avomereltä puhaltava tuuli oli voimistunut 12,5 metriin sekunnissa, mikä heilutti kevyen hiihtäjän tasapainoa jo melkoisesti. Erityisen hankalaa oli niissä kohdissa, joissa tuuli oli vienyt kaiken irtolumen pois jäältä, eikä suksissa ollut pitoa mihinkään suuntaan – ei edes sivuille. Asiaa ei toki auttanut se, että olin jo todella väsynyt.
Lähtörantaan palatessa jäljellä oli enää yksi haaste – mistä löytyy kuiva kohta, josta pääsen rantaan. Toki tässä vaiheessa retkeä ei olisi ollut katastrofi, vaikka jalat olisivat kastuneetkin, mutta ei sitä nyt ehdoin tahdoin halua lätäkköön astua. Vesi oli tietysti täälläkin jatkanut levittäytymistään jäälle, mutta pienellä hakemisella löysin moottorikelkkauran, jossa vettä ei ollut lainkaan, ja sitä pitkin oli helppo rantautua. Nuo kelkkaurat ovat siitä hyviä, että niissä lumi on painunut tiiviisti jään pinnalle, jolloin jään päällä oleva vesi näkyy selvästi. Muualla lumen pinta voi olla ihan normaalin näköinen, mutta parinkymmenen sentin syvyydellä saattaa olla sohjokerros, tai jopa vettä. Tämän havaitsin monessa paikassa, kun tökin lunta suksisauvalla, ja useissa paikoissa jouduin tällä keinoin havaitun veden takia palaamaan takaisin ja etsimään uuden reitin.
Kuvasin matkan aikana myös pari videopätkää, joista saa hyvän käsityksen merellä puhaltaneen tuulen voimakkuudesta. Tämä ensimmäinen video on kuvattu alkumatkasta, suunnilleen Virpiniemen ja Hietakarin puolivälistä.
Loppumatkasta tuuli oli jo niin kova, että kameran pitäminen vakaana ei ollut ihan helppoa. Kiintopisteenä oleva Virpiniemen merivartioasema näkyy kuvassa keskellä 10 sekunnin kohdalla.
Laitetaan tähän loppuun vielä kuva retkeilijästä lounastauon jälkeisessä lähtövalmiudessa.
