Talvi 2017-2018 on ollut minulla retkeilyn suhteen aikamoista hiljaiseloa. Joulukuussa vielä kuvittelin avanneeni talviretkeilykauden, mutta siinä kävi niin, että talviretkeilykausi alkoi ja päättyi samalla kertaa. Hartiaseudun kipuilu, joka oli alkanut jo edellisenä kesänä, äityi siinä määrin pahaksi, etten voinut kuvitellakaan tekeväni retkiä, joilla vetäisin ehkä painavaakin ahkiota umpihangessa. Ainakaan niin, että siitä nauttisin. Talviretkeily perinteisessä muodossaan oli siis tällä erää jätettävä, mutta ainahan sitä voi harrastaa muita kivoja asioita.
Esimerkiksi pilkkimistä.
Ja onhan tässä talven ja erityisesti kevään aikana ollut paljon puuhaa opiskeluun ja yritystoiminnan aloitukseen liittyen.
Kesällä aion kuitenkin palata ihan kunnolla retkeilyharrastuksen pariin – onhan minun päästävä tänäkin kesänä Ailigastunturille, ja nyt suunnitelmana on lähteä sinne heti kesäkuun alussa. Ja koska tuollaiselle reissulle ei ole hyvä lähteä ihan kylmiltään, on viisasta – tai ainakin hauskaa – tehdä yksi rinkkaretki tässä keväällä, ikään kuin harjoituksena. On paikallaan palauttaa mieleen, millaista painavan rinkan kantaminen on, kun edellisestä kerrasta on jo yli puoli vuotta.
Niin kuin tässä nyt muka tarvittaisiin jokin ”syy” lähteä retkelle. Mennäänpä jo asiaan.
Sopiva ajankohta kesäretkeilykauden korkkaamiseen tulee toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Retkestä tulee vain yhden yön pituinen, kun en keksi koko viikonlopun kestävälle retkelle reittiä, joka olisi kiinnostava ja jonka varrelta löytyisi sopivista kohdista kuivat leiripaikat. Kevät on tänä vuonna alkanut myöhään ja edennyt sen jälkeen vauhdikkaasti, joten maastossa on monin paikoin vielä hyvin märkää. Onnistun kuitenkin löytämään reitin, jonka kulkemalla sekä pääsen minulle uusiin paikkoihin että pystyn leiriytymään pohjavesialueelle. Ne kun ovat yleensä hiekkaista harjumaastoa, joka keväällä kuivahtaa nopeimmin.
Retken alkupisteeksi päätän Linnakankaan Kempeleessä ja se leiripaikka on tarkoitus löytää Hangaskankaalta. Olisi kiva päättää retki jonnekin Madekosken suunnalle, mutta sieltä on sunnuntaisin kovin huonot linja-autoyhteydet kotiinpäin. Siksi päädyn palaamaan takaisin Linnakankaalle, mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi eri reittiä kuin alkumatkasta. Tällaiselle retkelle tulee pituutta noin 28 kilometriä, josta 18 lauantaina ja 10 sunnuntaina. Sangen kohtuulliset päivämatkat siis.
Aloitan retkeni lauantaiaamuna vähän ennen kymmentä kävelemällä kotoa Tuirasta Oulun keskustaan, josta lähden linja-autolla kohti Linnakangasta. Puolen tunnin ookaamisen jälkeen jään pois Linnakangastalon (monitoimitalo) pysäkillä ja lähden kulkemaan.
Linnakangas on mainio paikka retken alkupisteeksi: ei tarvitse kävellä kilometriäkään ennen kuin tie muuttuu sorapintaiseksi ja maasto ympärillä asutuksesta metsäksi. Tällaisesta pidän. Ohitan louhosalueen ja käännyn Y-risteyksestä oikeanpuoleiselle tielle. Amerikkalaiset kutsuvat tällaista risteystä tiessä olevaksi haarukaksi (fork in the road), mistä tuleekin mieleen, että kohta voisi pysähtyä lounaalle. Sitä ennen voisin käydä myös saunassa, sillä tien vasemmalle puolelle on karttaan merkitty muinaisjäännös ”kiukaita”. On lauantai, joten olen käynyt saunassa viimeksi eilen – en siis edes pysähdy kiukaiden kohdalle. Sitä paitsi ne olisivat metsässä, vettä täynnä olevan ojan takana.
Lounaspaikka löytyy Kirjoituskivikankaan kohdalta. Olisipa hauskaa tietää, mistä paikka on saanut nimensä. Kai siellä on ollut kivi, jolla joku on joskus kirjoittanut jotain. Mutta missä, kuka, mitä ja milloin? Paikannimet ovat kiehtovia. Yhdessä muun kartoista saatavan informaation kanssa niistä avautuu usein kerrassaan valloittavia näkymiä tähän maailmaan, jossa elämme ja liikumme. Tälläkin retkellä matkani varrelle osuu monia mielenkiintoisia paikannimiä. Esimerkiksi yöpymisalueeni, Hangaskangas. Netissä olevasta Meänkielen sanakirjasta löytyy sanalle hangas kolme merkitystä:
Täällä Oulun korkeudellahan nyt ei olla varsinaisesti Meänkielen alueella, mutta saattaahan tuo sana olla täälläkin samanmerkityksinen. Nuo kaikki kolme selitystä käyvät kyllä hyvin järkeen. Onhan Hangaskangas maastonmuotona ympäristöään korkeammalla oleva kohta ja itse asiassa osa pitkulaista kohoumaa, eli siinä on hyvinkin voinut kauan sitten olla kahden vesialueen välinen kannas. Ja erilaisia metsästykseen liittyviä paikannimiähän on vähän joka paikassa.
Lounaan jälkeen matka jatkuu. Suurin osa retkireitistäni on soratietä, tai jos tarkkoja ollaan, kyse on aidosta vanhanajan savisoratiestä. Tien pinta on kova ja tasainen, parhaimmillaan sileämpi kuin paraskin asfaltti. Tällaisia ei enää osata edes tehdä. Nykyään laaditaan sorateitä, joiden pinnaksi levitetään kerros inhaa kuulalaakerisoraa – inhottava kävelyalusta, inhottava pyöräilyalusta, eikä varsinaisesti nautinto autollakaan.
Toukokuu on ihanaa aikaa olla retkellä. On jo lämmintä ja metsä täynnä linnunlaulua, mutta hyttysiä ei vielä missään. Ajatus edessä olevasta kesästä kohentaa jo valmiiksi korkealla olevaa mielialaa. Ja onhan kevään ensimmäinen rinkkaretki aina erityinen. Kyllä se vaan niin on, että rinkka selässä kävelemällä tehdyt retket ovat niitä kaikkien hienoimpia, vaikka on hiihto-, lumikenkäily- ja pyöräretkeilykin hienoa. Pitkänmatkankävelystä puhumattakaan!
Vatsa täynnä kierin lounaspaikastani takaisin tielle. Yhdestä asiasta olen yllättynyt: tässä on aika vilkas liikenne. Olin ajatellut saavani tallustella melko lailla omassa rauhassani, mutta autoja menee jatkuvasti molempiin suuntiin. Myös motoristeja, pyöräilijöitä ja hölkkääjiä on liikkeellä. Toisaalta miksipä ei: onhan tämä tie oivallinen reitti Pikkaralasta Kempeleeseen.
Juurussuolle saapuessani alkaa ilmassa olla vilkasta. Läheiseltä Ahmosuon pienlentokentältä hinataan purjekonetta ylös vähän väliä. Lisäksi taivaalla näkyy lukemattomia muuttolintuja – hallitseva laji on tänään kurki. Vaihtelevan kokoisia kurkiauroja saapuu etelän suunnasta niin, että näköpiirissä on joka heti 2-3 auraa. Useaan otteeseen saan seurata, kuinka iso aura hajaantuu useammaksi pienemmäksi parveksi, jotka lähtevät etsimään nousevia ilmavirtauksia, ja kun yksi parvi sellaisen löytää, saapuvat muut paikalle ja sitten kaikki jäävät siihen kaartelemaan kunnes ovat kohonneet yläilmoihin. Lopulta linnut järjestäytyvät taas auran muotoon ja matka pohjoiseen jatkuu.
Näitä samoja nousevia ilmavirtauksia, termiikkejä, ne purjelentäjätkin etsivät. Ilmeisesti ne eivät tänään ole kuitenkaan kovin voimakkaita, koska purjekone ei ole kerrallaan montakaan minuuttia ilmassa. Tai sitten kyse on siitä, että purjekoneella ei voi lentää pilven sisässä, ja kun taivas on lähes aukottoman pilviverhon peittämä, ei koneella voi nousta kovin korkealle. Tämä on nyt ihan arvailua, minä en näistä varsinaisesti mitään tiedä.
Pysähdyn kahvitauolle lentokentän viereen. Löydän paikan, josta näen, kuinka purjekoneen ilmaan hinaus alkaa. Hinauskoneen ja purjekoneen välille kytketään vaijeri – joka on yllättävän lyhyt – ja sitten hinauskone liikahtaa sen verran eteenpäin, että vaijeri kiristyy. Avustaja nostaa purjekoneen siivenkärjen maasta. Näissähän on yleensä laskutelineet toteutettu siten, että rungossa on yksi iso pyörä, pyrstössä pikkupyörä, ja siipien kärjissä vielä pienet pyörät. Paikallaan oleva purjekone lepää toinen siivenkärki maassa, mutta kun sitä lähdetään hinaamaan, se kohottautuu keskilinjalla olevien kahden pyörän varaan. Hinauksen ensimmäiset metrit mennään niin, että avustaja pitää siivenkärkeä ylhäällä, kunnes koneen vauhti kasvaa niin, että juoksemalla ei pysy enää perässä. Siinä vaiheessa avustaja irrottaa otteensa ja purjekone pysyy jo niiden kahden pyörän varassa.
Kun purjekone on hinattu sopivalle korkeudelle ja sopivaan paikkaan, irrotetaan hinausvaijeri – arvelen, että se irrotetaan purjekoneen puoleisesta päästä ja kelataan sitten hinauskoneeseen. Hinauskone kaartaa yhteen suuntaan ja purjekone toisaalle. Hinauskone palaa takaisin kentälle ja purjekone lähtee etsimään niitä termiikkejä. Sieltä se aikanaan lipuu taas kentälle ja homma alkaa alusta. Retkivideolta näet muutaman otoksen tästä tapahtumasarjasta.
Kahvitauon jälkeen jatkan matkaa vielä vajaan kilometrin verran maantietä pitkin, kunnes saavun paikkaan, josta siirryn metsätielle. Takana on tässä vaiheessa jo kolmetoista kilometriä maantiekävelyä. Loppumatka suunnitellulle leiripaikalle on sitten metsätietä ja ihan metsääkin, eli retken paras osuus alkaa nyt.
Metsätiellä on kiva kävellä. Linnut laulavat joka puolella, maassa on siellä täällä lunta, mutta muuten on jo kesäkeli. Sitten löydän puolukoita. Niitähän jää aina syksyllä lumen alle, ja nyt keväällä, kun lumi on juuri sulanut, ne ovat todennäköisesti vielä syömäkelpoisia. Asia pitää selvittää. Ja se selviää vain yhdellä tavalla. Lopputuloksen näet videolta.
Lähestyn aluetta, josta olen suunnitellut löytäväni leiripaikan. Mutta sitä ennen täydennän vesivarastoani, koska kartalla on tässä kohtaa merkittynä pieni lämpäre. Koska ollaan pohjavesialueella, on kyseessä todennäköisesti pohjavesilammikko, mutta näin keväällä vesi lienee suurimmaksi osaksi lumen sulamisesta peräisin. Otan sieltä pullollisen vettä ja vaikka vesi on kirkasta ja puhtaan näköistä, tipautan sekaan kuitenkin Micropur-tabletin. Eihän näistä koskaan tiedä, mitä niissä on.
Hieman myöhemmin joudun tekemään pienen muutoksen kulkureittiini, kun edessä on frisbee-golf -kenttä. Suurta mutkaa sen ohittamisesta ei tule.
Aurinko alkaa paistaa. Taivas on ollut lähes koko päivän pilvessä, mutta iltapäivällä alkanut pilvipeitteen repeily pääsee nyt valloilleen ja hetkessä yläpuolelleni ilmestyy sininen taivas ja mitä ihanin auringonpaiste. Olen haltioissani. Ei tämän parempaa voi olla! Kesäretkeilykauden avaus ja ensimmäinen ilta, ja tällaiset olosuhteet! Kiitos, universumi!
Alitan viisi sähkölinjaa, jotka menevät läheiselle Pikkaralan muuntoasemalle. Ohitan vedenottamon, minkä jälkeen alan tähyillä, mistä löytyisi sopiva paikka leirilleni. Olen katsonut kartasta alueen, josta leiripaikka voisi löytyä, ja sieltähän se löytyy. Itse asiassa täsmälleen suunnitellusta paikasta, vanhan ja suurelta osin jo maastoutuneen, laakean hiekkakuopan tasaiselta pohjalta. Tarkistan sääennusteesta tuulen suunnan yön aikana ja pystytän teltan niin, että pään puoleinen pääty on tuuleen päin. Avaan ulkoteltassa olevan päätyräppänän varmistaakseni telttaan riittävän ilmanvaihdon. Sisäteltan päätyräppänä jää kiinni, mutta teltan harjalla olevat ilmanpoistoaukot avaan. Näin saan ilman virtaamaan teltan päädystä sisä- ja ulkoteltan väliseen tilaan ja teltan harjan kohdalta ulos, jolloin hengityksestä syntyvä kosteus poistuu eikä jää sisälle.
Valmistan päivällisen, järjestelen tavarat telttaan, kuvaan pari otosta videota ja sitten vain oleskelen. Pötköttelen teltassa, kuuntelen lintujen mekastusta ja tutkin karttaa. Otan esille mukaan ottamani herkut, joita pitää tällaisella kesäkauden avausretkellä aina olla mukana.
Täällä kaikki hyvin.
Yöllä herään, kun teeret pulisevat niin äänekkäästi, että pulputus tulee korvatulppienkin läpi. Koulussa saattoi opettaja joskus komentaa ”pulinat pois”, mutta näihin pulisijoihin se tuskin tehoaisi. Sitä paitsi nyt on niiden aika pulista ja se ääni kuuluu olennaisena osana keväiseen luontoon. Valvon pitkään pulinaa kuunnellen, ja olen onnellinen. Siitäkin huolimatta, että tiedän tällaisen yövalvomisen kostautuvan seuraavana päivänä.
Vilpoisen yön (alin havaitsemani lämpötila +1°C) jälkeen aamu on aurinkoinen ja lämpenee nopeasti. Koska minulla ei ole mihinkään kiire, ja koska linja-autoja Linnakankaalta kotiin päin menee tunnin välein, puuhailen aamutoimet kaikessa rauhassa. Lämmitän vettä aamupuuroa ja -kahvia varten teltan eteisessä ja nautin aamiaiseni vielä puoliksi makuupussissa loikoillen. Vasta näiden jälkeen pukeudun ja siirryn ulos, ja ryhdyn purkamaan leiriä.
Tällaiset kiireettömät aamutoimet kestävät aina saman puolitoista tuntia. Jos ponkaisisin teltasta pihalle heti herättyäni ja hoitaisin aamiaishommat samanaikaisesti leirin purkamisen kanssa, pystyisin nipistämään ajasta ehkä puolisen tuntia. Ehkä enemmänkin, jos olisi kiire. Mutta koska retkellä ei ole koskaan kiire, en koskaan toimi noin.
Aamupäivän reittini kulkee kahden vedenottamon ohitse, minkä jälkeen on aika poistua Hangaskankaan pohjavesialueelta. Maasto ajopolun ympärillä muuttuu välittömästi kosteammaksi ja parin kilometrin jälkeen edessä on ihan kunnolla märkä paikka. Kotoa lähtiessäni mietin vielä eteisessä, että laittaisinko sittenkin vaelluskengät enkä kumppareita. Olihan suunnitelmissa kulkea reitti, joka on suurimmaksi osaksi maantietä tai metsätietä pitkin, eikä noilla osuuksilla ollut odotettavissa erityisen märkiä paikkoja. Päädyin kuitenkin ottamaan kumpparit, ja hyvä niin. Tästä ei nimittäin vaelluskengillä mentäisi.
Ajopolun ura on kokonaan veden täyttämä, ja koska kyse on traktoreilla kuljettavasta, pehmeään maastoon tehdystä polusta, ovat pyöränurat syvät ja vettä niissä ehkä enemmän kuin saappaideni varsissa pituutta. Poimin maasta risun, jota voin käyttää veden syvyyden tunnusteluun ja löydän helposti reitin kosteikon läpi.
Tällaisistakin pidän. Vaikka kuivassa maastossa kulkeminen on kivaa, on se kuitenkin pitemmän päälle aika yksitoikkoista ja silloin on mukavaa, kun pääsee välillä etenemään vähän haastavammissakin kohdissa. Rajansa toki tälläkin. Jos plutaisin kosteikkoon ja kastelisin vaatteeni, olisin taatusti tästäkin asiasta toista mieltä.
Metsätieosuus alkaa olla päätöksessään. Muutama sata metriä ennen maantielle paluuta pysähdyn pitämään lounastauon. Eilen söin lounaaksi kokonaisen BlåBand Tacopata -retkiruuan, tänään lounas on loppupuoli Real Turmat Lapskaus -ateriasta kera pikariisikourallisen – samaa söin eilen päivälliseksikin. Yleensähän, jos minulla on näitä valmisretkiruokia mukana, syön yhdestä sellaisesta kaksi ateriaa, joita molempia jatkan useimmiten pikariisillä. Joskus myös nuudeleilla. Koska tällä retkellä söin kolme lämmintä ateriaa, puputin yhdellä aterialla kokonaisen retkiruuan.
Tuo Real Turmatin Lapskaus on yksi niistä asioista, joita haluan toistaa retkilläni. Ensinnäkin kyseinen ruoka on maultaan ja koostumukseltaan erinomainen, ja toiseksi ensimmäinen kokemukseni siitä sijoittuu Ailigastunturille. Näistä aineksista syntyy jo sellainen kokemus, jonka haluaa elää aina uudelleen.
Pian lounaan jälkeen on siis aika siirtyä metsätieltä taas maantielle. Loppumatka on periaatteessa suhteellisen tylsää tietä, mutta koska kyse on tiestä, jota en ole aiemmin kulkenut, en koe sitä tylsäksi. Runsaan viiden kilometrin patikoinnin jälkeen pysähdyn tarkistamaan sadetutkan. Olen havainnut sääennusteesta jo ennen retkeä, että tälle iltapäivälle on luvassa nopeasti ohimenevää sadetta. Kun kasvojeni iho rekisteröi ilman muuttumisen kosteammaksi, on aika suojata rinkka sadesuojuksella ja ottaa sadetakkikäärö valmiiksi käteen, jotta voin sitten sateen alkaessa laittaa sen nopeasti päälle. Samalla järjestelen videokuvauskalustoni sadekuntoon. Minulla on mukana Olympus -pokkarikamera, Tascam -äänityslaite tuulisuojuksineen sekä kevyt jalusta, jonka keskiputken saa irti jalkaosasta. Kamera on vesitiivis, mutta Tascam ei ole sadesään laite, eikä varsinkaan Hannu Karpon hattua muistuttava tuulisuoja kestä vettä. Siten äänityslaitteisto pääsee rinkkaan sateensuojaan. Jos haluan sateella kuvata videota, en tarvitse Tascamin äänitysominaisuuksia, sillä sateen ropina on kuitenkin äänistä hallitsevin. Sen saa kamerallakin riittävän laadukkaana talteen. Jalustan keskiputkea, johon kamera ja äänityslaite ovat kiinnitettyinä, pidän kulkiessani kädessä, jotta voin nopeasti ryhtyä kuvaamaan, jos jotain mielenkiintoista on tapahtumassa. Jalustan jalkaosa matkustaa normaalisti rinkan sivutaskussa, joten silloin, kun haluan kuvata jalustan käyttöä vaativan otoksen, joudun pysähtymään ja kaivamaan jalkaosan rinkasta ja kokoamaan jalustan. Tämä värkkääminen omalta osaltaan hidastaa matkantekoa ja siten videointia sisältävillä retkillä ei kannata tavoitella yli 20 kilometrin päivämatkoja. Maastossa kuljettaessa joskus kymmenenkin kilometriä on jo täysi päivämatka.
Ajoitukseni on hyvä. Ei mene kuin muutama minuutti, niin alkaa sataa, ja sade voimistuu nopeasti. Kyseessä on kapea, mutta paikoin voimakas sadealue, joka ei tässä kohdin kauaa viivy. Sateessa kävelyä on tarjolla vain kolmen kilometrin matkalle, ja kun aurinko taas alkaa paistaa, on minulla matkaa linja-autopysäkille jäljellä enää noin kaksi kilometriä. Aikaa seuraavan linja-auton tuloon on tasan tunti. Kahden kilometrin kulkemiseen on videointia sisältävällä retkellä syytä varata aikaa 30-40 minuuttia, mikä jättää minulle vähintään kaksikymmentä minuuttia kulutettavaksi johonkin muuhun. Minäpä juon nyt kahvia.
Löydän tien sivusta mainion paikan kahvitauolleni. Levitän sadetakkini aurinkoon kuivumaan ja lämmitän kahviveden. Kaksikymmentä minuuttia on vallan passeli aika kaffepaussin pitämistä varten. Ei yhtään liikaa, mutta ei liian vähänkään. Kahvitauon jälkeen kävelen vielä puolisen kilometriä, minkä jälkeen saavun siihen tiessä olevaan haarukkaan, nyt toisen piikin kautta. Ympyrä on sulkeutunut ja jäljellä on enää vähän yli kilometri onnikkapysäkille, jonne saavun sillä tavoin sopivaan aikaan, että kerkiän poimia rinkasta bussimatkan aikana tarvittavat tavarat helposti esille otettaviksi. Lähinnä tässä on kyse juomapullosta, jonka täytän syvemmällä rinkan uumenissa kulkevista isoista pulloista, ja pikkunaposteltavasta.
Kesäretkeilykausi 2018 on nyt korkattu, ja varsin onnistuneella retkellä. Jos kaikki menee tästä eteenpäin suunnitelmien mukaan, lähden kesäkuun alussa sinne Ailigastunturille, ja sieltä palattuani edessä on suurin elämänmuutokseni sitten elokuun 2016: ryhdyn työskentelemään päätoimisena yrittäjänä omassa huonekaluverstaassani. Tähän liittyvistä yksityiskohdista voit lukea toiminimeni nettisivuilta.
Kuvat avautuvat isommiksi napsauttamalla.
Olipa mukava lukea ja katsoa videota retkestäsi maastoissa, joissa olen lähes koko elämäni ajan kulkenut. Koko ajan tiesin missä kohtaa ollaan menossa. Pikkaralan puolella on lapsuudenkotini ja Juurussuolla, itseasiassa hyvin lähellä viimeistä lounaspaikkaasi, asuin muutaman vuoden.
Paikannimet ovat kyllä kiinnostavia. Tuona samana yönä kun olin itsekin retkellä, niin huomasin vasta leirin pystytettyäni olevani Murhikankaalla. 😱
Mukavaa, että tykkäsit! Onhan se näin, että kun saa lukea (tai katsoa videolta) retkikertomuksia paikoista, jotka on itsellekin tuttuja, niin ne kolahtavat ihan eri tavalla kuin kertomukset oudommista paikoista. Kyllä minäkin aina katson tarkkaan sinun retkikertomuksistasi mm. Isokankaan alueella tai Tervareitistön varrella otetut kuvat ja luen mielenkiinnolla, mitä olet noissa minulle tutuissa paikoissa kokenut.
Sinähän voisit vastavuoroisesti käydä joskus retkeilemässä Haukiputaan-Isonniemen-Virpiniemen maastossa, se olisi minun lapsuuteni seikkailumaastoa 😀 Tosin siellä retkeilyyn kelvollinen alue alkaa olla jo turhan pieni, kun asutus ja teollisuus tunkevat monelta suunnalta päälle, ja loput on kaivettu hiekkakuopiksi 😕
Murhikangas on kieltämättä aika säväyttävä leiripaikan nimi. Omilta retkiltäni muistan kahden vuoden takaisen Torakkavaaran, muutoin olen tainnut yöpyä aika aika maltillisesti nimetyissä paikoissa 🙂