Aihearkisto: Extreme

Kuudenkympin vappumarssi

Tämä teksti oli tarkoitus otsikoida ”Viidenkympin vappumarssi II”, millä viittaisin päivää vaille kaksi vuotta sitten, 2.5.2015 tekemääni viidenkymmenen kilometrin pituiseen kävelyretkeen. Olinhan tehnyt treenisuunnitelman, jonka mukaisesti totuttaisin itseäni vähän kerrassaan pitempiin kävelymatkoihin kävelemällä ensin 30 kilometriä (maaliskuun puolivälissä), sitten 40 kilometriä (huhtikuun puolivälissä), sen jälkeen 50 kilometriä (vappuna) ja lopuksi yrittäisin 60 kilometrin pituista kävelyretkeä joskus toukokuun aikana. Tällaiset pitkät kävelyt eivät ole hellesään harrastus, joten halusin päästä ensimmäiselle kuudenkympin yritykselle toukokuun aikana.

Kuinkas sitten kävikään?

Marssireitin suunnittelu on alkanut jo ennen huhtikuun puolivälin nelikymppistä. Suunnittelen reitin, jonka kokonaispituus on kuusikymmentä kilometriä. Sanon kuitenkin vaimolle, että kävelen vain Kaakkuriin asti, mistä palaisin onnikkakyydillä kotiin. Tästä tulisi kävelymatkaksi 50 kilometriä. Salaa ajattelen, että jos kävely sujuu hyvin, voin jatkaa vielä Kaakkurista eteenpäin ja yrittää kuuttakymppiä.

Alustava reittisuunnitelma.

Henkinen valmistautuminen alkaa heti nelikymppisen jälkeen. Siihen sisältyy mm. mielikuvaharjoittelua eli kuvittelen tilanteita, joita pitkällä kävelylläni saatan kohdata. Miten reagoin esimerkiksi väsymykseen, kipuun, tai siihen, että homma ei yhtäkkiä huvitakaan. Musiikin kuuntelu on olennainen osa henkistä valmistautumista. Olen koonnut itselleni tsemppisoittolistan, jolla on kappaleita, joiden kuunteleminen saa mielialani kohoamaan – jopa niin korkealle, että tuntuu kuin mikä tahansa olisi mahdollista. Pitkillä kävelyillä mukanani on kännykkä ja kuulokkeet, joten voin tarvittaessa kuunnella tämän soittolistan kappaleita ja niiden avulla tsempata itseäni suorituksiin, joihin en välttämättä muutoin kykenisi. Mitä kappaleita minulla sillä listalla on, jätän kertomatta. Saa minullakin olla salaisuuksia.

Tilaan kävelypäiväksi hyvän sään ja seuraan ennusteista, miten tilaukseni toimittaminen sujuu. Välillä näyttää huonolta: koko päiväksi luvataan sadetta. Siirtäisinkö yritykseni toiseen ajankohtaan? No en. Milloin muka vesisade olisi este retkisuunnitelmien toteutukselle? Sitäpaitsi minullahan on nyt hyvä ja ekologinen sadetakki, jonka ostin Oulun Partioaitasta aprillipäivänä – olin päivän ensimmäinen asiakas, koska halusin varmistaa, että mieleistäni koko- ja väriyhdistelmää ei ehditä myydä loppuun ennen kuin tulen sitä ostamaan. Lopulta sääennusteet asettuvat siedettäviksi: vapunpäivää edeltävä yö on tuulinen, sateinen ja kolea, mutta aamulla siitä on jäljellä enää tuulisuus ja koleus. Ne eivät haittaa.

Pakkaan reppuun päivän aikana tarvittavan varustuksen: lämmintä vaatetta, naposteluevästä, pari vesipulloa, rahaa, aurinkolasit, lääkkeet – ja se sadetakki, kaiken varalta.

Lääkkeitä pitää aina olla mukana ainakin sen verran, että jos migreenikohtaus yllättää kesken kaiken, saan sen taltutettua. Lisäksi kesän lähestyessä mukana on hyvä olla allergialääkettä, ja tälle kävelylle otan myös vatsalääkettä, sillä olen kärsinyt parin edellisen päivän ajan vatsavaivoista. Kävelypäivä on maanantai ja vatsani on ollut sekaisin perjantai-iltapäivästä asti. Vielä sunnuntai-iltana tunnen lievää epävarmuutta siitä, olenko kävelykunnossa.

Reppu haluaisi jo mennä, mutta toppuuttelen: ”nukutaan yksi yö ja sitten lähdetään”.

Vappuyö sujuu kuitenkin hyvin ja koska olen mennyt ajoissa nukkumaan, herään levänneenä, vaikka herätys on jo kuudelta. Olen asettanut tavoitteeksi päästä liikkeelle seitsemään mennessä.

Syön aamupalaksi kaksi keitettyä kananmunaa, yhden banaanin ja kupillisen kahvia. Sitten pukeudun kävelyvaatteisiin. Olennaisin ero kävely- ja arkivaatetuksen välillä on sukat: ohuiden merinovillalinereiden alle puen ArmaSkin-rakontorjuntasukat. Ne olen todennut toimivaksi keinoksi estää rakkojen syntyminen, minkä lisäksi sukkien kosteutta siirtävä ominaisuus on hyväksi: sukka siirtää hikoilun myötä syntyvän kosteuden pois iholta, jolloin iho pysyy pitkänkin liikuntasuorituksen aikana kuivana eikä pelkkiä tavallisia sukkia käytettäessä usein esiintyvää tahmaisuutta ole jaloissa lainkaan.

Pääsen ajoissa liikkeelle. Kello on 6.48, kun astun ovesta ulos ja napsautan GPS-reittiseurannan päälle.

Vappuaamu Tuirassa on harmaa. Sade on lakannut vasta vajaa tunti sitten, mutta kulkusuunnassa näkyvä vaaleanharmaa pilvimassa enteilee sään selkenemistä.

Lähden kävelemään tuttua reittiä eli ensin käyn hakemassa vauhtia Hietasaaresta. Vappuaamun kadut ovat hiljaiset, vain satunnaiset peipposet laulavat puissa. Hietasaaresta kävelen Pikisaaren kautta Torinrantaan, sieltä Nuottasaareen, Oritkariin, Oulunlahteen ja edelleen kohti Oulunsaloa (en laita tähän karttalinkkejä, koska reittini näkyy sekä edellä olevasta alustavan reittisuunnitelman kartasta että tekstin lopussa olevasta toteutuneen reitin kartasta). Tätä samaa reittiä olen kävellyt useita kertoja aikaisemminkin – viimeksi Pakkaspäivän kävelymaratonilla joulukuussa 2016. Itse asiassa kävelen nyt jokseenkin saman reitin aina kauppakeskus Zeppeliniin asti – silloin kävelymatka päättyi sinne; nyt on tarkoitus jatkaa vielä pitemmälle.

Olen jakanut kuljettavan matkan noin kymmenen kilometrin pituisiin osiin, joista kaikkien paitsi ensimmäisen jälkeen on joko ruoka- tai välipalatauko. Siten ensimmäinen tavoite on kävellä noin kahdenkymmenen kilometrin matka Oulunsaloon. Arvelen tarvitsevani jokaista kymmenen kilometrin osuutta kohden kolme tuntia aikaa, joten kun lähtö tapahtuu seitsemältä, olisin Oulunsalossa suunnilleen yhdeltä eli silloin viimeistään pitää syödä lounas. Kolmenkymmenen kilometrin pysäkki on Tupoksessa, neljänkymmenen Zeppelinissä ja päätepysäkki, viisikymmentä kilometriä, on Kaakkurissa. Näiden ruoka- ja välipalataukojen lisäksi pidän hyvin lyhyitä napostelutaukoja, joiden aikana syön esim. suklaata tai salami snack -makkaroita ja hörppään vettä. Tällaisella tauotuksella yksikään pysähdys ei veny liian pitkäksi. Se on tärkeä asia, sillä kehoa ei saa päästää luulemaan, että urakka olisi ohi. Silloin kroppa menisi lepo- ja palautumistilaan, josta sen narraaminen uudestaan liikkeelle voi olla työlästä.

Kempeleenlahti on vielä jäässä. Vuodet eivät ole veljeksiä: kaksi vuotta sitten lahti oli vappuna täysin jäätön, nyt siellä on vain jokunen lätäkkö reunoilla, ja niissäkin taitaa olla vielä jäätä veden alla.

Kempeleenlahti on vielä jäässä.

Vertailun vuoksi kuva kahden vuoden takaa, Viidenkympin vappumarssilta 2.5.2015.

Myös jäätie lahden yli on vielä enemmän tai vähemmän kulkukelpoinen.

Kaksi vuotta aiemmin tilanne oli aivan toinen.

Pidän alkumatkasta melkoista vauhtia. En kävele mitenkään tavallista lujempaa, mutta tauot ovat hyvin lyhyitä. Jäiseltä mereltä puhaltaa kova ja hyytävän kylmä tuuli. Kun otan kuvia Kempeleenlahdesta, paljaat kädet jäätyvät hetkessä. Äkkiä hanskat takaisin käteen ja kävelemään.

Isot rekat ovat nykyään todella isoja. Tällaisella on paras tietää, minne on menossa, sillä näillä ei juuri peruutella.

Lentokentäntien vartta kävellessäni mieleen pulpahtaa Dingon laulun Sinä ja minä sanat hieman muunnettuina: ”Nokka pystyssä katuja astelen…” – taivaalla on koko ajan jotain katsottavaa. Joutsenia, hanhia ja erityisesti kurkia, jotka saattavat viipyä samassa kohdassa kauankin, kun ovat löytäneet nousevan ilmavirtauksen ja siinä kaarrellen keräävät korkeutta.

Koska on vappu, saattavat monet tavanomaisena pyhänä auki olevat paikat olla kiinni. Varsinkin näin aamupäivällä. Sen vuoksi en hienostele lounaspaikan valinnassa, vaan menen ensimmäiseen mahdolliseen – Oulunsalon Shellille. Kello on vasta kahtakymmentä vaille yksitoista, joten olen käyttänyt tähän kahdeksantoista kilometrin matkaan vain karvan verran alle neljä tuntia. Olen siis tässä vaiheessa lähes kaksi tuntia edellä arvioimastani aikataulusta.

Shellin lounastarjonta yllättää positiivisesti: listalla on lihapulla-annoksesta kolme versiota. S sisältää neljä lihapullaa, M kahdeksan ja L kaksitoista. Otan pienimmän annoksen. Lihapullat, kastike, pottumuusi ja puolukkasurvos peittävät normaalikokoisesta ruokalautasesta vain kolmanneksen, eli annos on pieni. Sellaisena se on juuri sopivan kokoinen pitkänmatkan kävelijälle. Pidän parempana syödä monta pientä ruokaa kuin yhden tai kaksi isoa.

Maltillisen pituisen tauon jälkeen jatkan matkaa. Kävelen kirkon ohi ja sitten jatkan Kylänpuolentielle, joka vie minut samaan paikkaan, Letontien risteykseen, josta menin Pakkaspäivän kävelymaratonillakin, mutta vähän eri reittiä.

On hauskaa nähdä maisemat nyt erilaisessa puvussa kuin viimeksi. Voisi ajatella, että on tylsää kulkea samaa reittiä kuin aiemmin, mutta jo yksin lumen sulaminen muuttaa maiseman täysin. Tästä kun mentäisiin vielä kuukausi-puolitoista eteenpäin, olisi maiseman hallitsevana värinä vaaleanvihreä, ja kaikki olisi taas aivan erinäköistä.

Pakkaspäivän kävelymaratonilla hiukan jännitin tätä Oulunsalon ja Tupoksen väliä – onhan siinä kymmenen kilometriä tietä, jolta ei ole mahdollisuutta päästä linja-auton kyytiin, jos tulee ongelmia. Nyt en ole huolissani, sillä jaloissa tuntuu oikein hyvältä ja kun pääsen etäämmälle meren rannasta, ja kun aurinko korkeammalle kohotessaan lämmittää voimakkaammin, ei ilmakaan tunnu enää niin kylmältä. Kulkusuuntani on toki vielä suoraan vastatuuleen, mutta kunhan pääsen Järvenpäähän (jossa ei ole järveä lähelläkään), alkaa tuuli käydä takaviistosta.

Otsikkokuva on Letontieltä. Tämä tie on hyväpintainen savisoratie, jota kävelee mielikseen. Harvakseltaan ohi menevät tai vastaan tulevat autot eivät pahemmin roiski irtokiviä kulkijan päälle, vaikka eivät erityisesti hidastaisikaan sivuuttamishetkellä.

Näin keväällä ojat ovat täynnä kirkkaita sulamisvesiä. Vedenpinnan väreily johtuu tuulesta.

Autiotalon lysähtänyt piharakennus.

Maalaismaisemapanorama.

Kiertoliittymä Tupoksessa.

Pakkaspäivän kävelymaratonilla vasempaan polveen alkoi sattua jo Oulunsalossa, ja kävelyn viimeinen kymppi oli täyttä tuskaa. Nyt, Tupoksen omakotitaloaluetta lähestyessäni, takana on jo kaksikymmentäviisi kilometriä eikä mihinkään satu. Eikä vielä edes väsytä. Tuulisella pellolla ruskosuohaukka räpyttelee paikallaan ja ilmeisesti tähyilee alas löytääkseen syötävää. Välillä se levähtää hetken, antaa tuulen kuljettaa itsensä toiseen paikkaan, ja sitten asettuu taas aloilleen räpyttelemään ja maastoa tarkkailemaan. Olisi hienoa nähdä, miten haukka syöksyy saaliin kimppuun, mutta sillä on nyt huono tuuri ja välipala jää saamatta.

Kävelijä ehtii huomata myös pienet kulkijat.

Tupoksen ABC:n jo ilmestyttyä näköpiiriin vastaan tulee pyöräilijä. Hidastaa. Pysähtyy. ”Sinä oot se pitkänmatkan kävelijä!” No minähän se. Tervehdimme ja esittäydymme. Juttelemme hetken ja hän kommentoi blogini sisältöä tavalla, josta minulle jää taas vähän sellainen olo kuin olisin pitänyt ylimääräisen karkkipäivän.

ABC Tupos.

Tupoksen ABC:llä pidän hampurilaisaterian pituisen tauon. Matkaa on tässä kohdin takana jo 32 kilometriä, eli olen jo reilusti yli julkisen tavoitteeni puolimatkan. Ja hiukan yli myös sen toivetavoitteeni, kuudenkympin, puolimatkan. Vielä en kuitenkaan mainitse tätä tavoitetta kenellekään. Onhan tässä siihen viiteenkymppiinkin vielä kahdeksantoista kilometriä matkaa.

Tauon jälkeen matka jatkuu vielä kaksi ja puoli kilometriä Tyrnävän suuntaan, kunnes käännyn Rajakorventielle. Tästä käännöksestä katson kotimatkan alkavan – kilometrejä on takana jo 35, ja edessä siis joko 15 tai 25.

Tyrnäväntien vieressä virtaava Peräoja on täynnä vettä. Tuollaisen veden ylitys tuskin onnistuisi kahlaamalla. Virtaus on kova ja syvältäkin se näyttää.

Maalaismaisemaa Rajakorventien varrelta.

Hanhia lähestyvä kävelijä hermostutti sen verran, että koko parvi pyrähti lentoon. Joutsenet ja niiden takana lepäilevät kurjet eivät mokomasta kulkijasta välittäneet.

Iltapäivä alkaa olla lämpimimmillään. Kohta aurinko alkaa taas painua alemmas ja ilma viiletä iltaa kohden. Tuuli, joka oli Lentokentäntiellä vastainen, puhaltaa nyt täydellä voimallaan suoraan vasemmalta – paikoin niin kovasti, että saan tosissani nojata tuuleen säilyttääkseni tasapainon.

”Kaatesparnea.”

”Älä nyt taas aloita.”

”Mutku…”

”Johan tästä joulukuussa puhuttiin. Silloin Pakkaspäivän kävelymaratonin yhteydessä.”

”Niin mutta…”

”Ihan sama. Ei siitä silloin kukaan tiennyt, mitä se tarkoittaa, eikä taida tietää vieläkään. Niin että anna olla.”

Kaatesparnean arvoitus on siis edelleen ratkaisematta. Jos joku lukijoistani tietää, mitä tuo tien (ja talon) nimi tarkoittaa, ottaisin tiedon kiitoksella vastaan.

Laajojen peltoaukioiden jälkeen Rajakorventie sukeltaa keskelle synkkää metsää.

Illaksi kotiin. Ensin menee Norwegian ja heti perässä tulee Finnair. Ollaan laskeutumisen siinä vaiheessa, jossa otetaan jalat alle eli laskutelineet alas.

Lumet ovat vasta sulaneet ja pellot monin paikoin veden vallassa.

Pieni silta vanhalla tiellä. Painorajoitus kahdeksan tonnia.

Pakkaspäivän kävelymaratonilla matkanteko oli tässä vaiheessa ”vaivalloista vaappumista”. Nyt meininki on aivan toinen. Askel toki hiukan jo painaa, mutta mihinkään ei satu. Alan olla neljänkymmenen kilometrin taukopaikalla, Zeppelinissä. Tosin itse kauppakeskus taitaa olla kiinni – parkkipaikalla ei näy ainuttakaan autoa ja se vähä, mitä ovien ikkunoista sisälle näkee, vaikuttaa pimeältä.

Nou hätä.

Tässä lähellä on kyllä taukopaikkoja. On Shell-asema ja on Mäkkäri. Menen ensin Shellille, koska en ole varsinaisesti nälkäinen. Suunnittelen ostavani vain kupillisen teetä.

Suunnitelma ja todellisuus eivät ole taaskaan aivan yksi yhteen. Mutta ei se ole minun syy. Huoltsikan kahvilan vitriinissä on rähmäpullia. Sellainenhan on ihan pakko saada. Ostan minä sen teekupillisenkin. Matkamittarini näyttää neljänkymmenenkolmen kilometrin matkaa. Viiteenkymppiin on siis enää seitsemän kilometriä. Seitsemän! Ja kello on vasta varttia vaille kuusi.

Pullaa puputtaessani ajatus, joka on ollut mielessä jo reittisuunnitelman teosta asti, vahvistuu ja muuttuu päätökseksi. Jos näiden seitsemän kilometrin aikana ei tapahdu mitään dramaattista, pidän Kaakkurissa pienen tauon ja sitten kävelen kotiin asti.

Kuusikymmentä kilometriä! Tänäänkö minä sen sitten kävelen?

Nyt jäitä hattuun. Ainakin Kaakkuriin asti. Sinne on kuitenkin vielä se seitsemän kilometriä.

Pakollinen rähmäpulla.

Tauko, rähmäpullan sokeri sekä ajatus suuren tavoitteen saavuttamisesta ovat täyttäneet minut energialla. Askel on kevyt, mieli iloinen ja kaikki näyttää hienolta. Silmäilen karttaa ja suunnittelen reitin Kaakkuriin.

Tuttu tie keskellä ei mitään: Linnakangas takana, Metsokangas edessä.

Puoli kahdeksalta saan viisikymmentä kilometriä täyteen. Pyörätiemerkin lisäkilvessä lukee, että keskustaan on 9,4 kilometriä. Kotiin hiukan enemmän – siis kun kävelen tästä kotiin, tulee kävelyn kokonaispituudeksi jokseenkin tarkkaan kuusikymmentä kilometriä.

Viisikymmentä kilometriä tulee täyteen tässä.

Lähetän someen kuvaruutukaappauksen GPS-tallentimen ikkunasta, jossa lukee ”50.0 km”. Kirjoitan kuvatekstiksi ”Se on täytetty. Mutta ei tämä tähän jää. Ilta on nuori, aurinko paistaa ja #kävely sujuu. Päivän uusi tavoite on 60 km.”.

Nyt se on sanottu ”ääneen”. Jatkan matkaa suunnitelman mukaisesti eli seuraava taukopaikka on Teboil Kaakkurinhovi. Pysähdyn sinne parinkymmenen minuutin pituiselle paussille, jonka aikana syön juustohampurilaisen ja juon mukillisen limpsaa. Samalla suunnittelen reitin kotiin.

Kävelen jälleen tuttua reittiä – samoja pyöräteitä kuin helmikuisella lapasesta lähteneellä kävelylläni. Tämähän sopii paremmin kuin hyvin: silloin leijailin, koska kävely, jonka tavoitematka oli kaksikymmentä kilometriä, venyi neljäänkymmeneen asti, ja juuri tuon kävelyn jälkeen totesin, että vielä minä sen kuusikymmentäkin kävelen.

Aurinko paistaa matalalta, kun sivuutan Kaukovainion kaupunginosan metsän läpi kulkevaa pyörätietä pitkin.

55 km. Kaukovainio jää oikealle puolelleni. Aurinko paistaa vielä matalalta. Enköhän kerkiä päivänvalossa kotiin.

Raksilan jäähalli ja auringonlasku.

58 km. Raksilan urheilukeskus ja laskevan auringon valo läntisellä taivaalla.

”Ja se kuusikymmentä. Vielä minä senkin kävelen.”

Niinpä kävelen. Tänään.

Kuusikymmentä kilometriä täyttyy puolisen kilometriä ennen kotia, kello 22.40, eli noin kuusitoista tuntia lähdön jälkeen.

Tavoite saavutettu. 60 km täyttyy tässä.

Tallustelen viimeiset sadat metrit kotiin ja ovella laitan GPS:n pois päältä. Kävelyretkeni kokonaispituudeksi tulee 60,7 kilometriä.

Kirjoitan tätä tekstiä noin vuorokausi kotiinpaluun jälkeen. Lukija ehkä odottaa jonkinlaista kuvausta siitä, mitä tunnen, kun pitkään tavoittelemani ja pitkään mahdottomaksi uskomani asia on toteutunut. Joudun tuottamaan pettymyksen. En osaa kuvailla tunteitani. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että olin kotiin päästyäni niin väsynyt, etten kykene enää seuraavana päivänä muistamaan, miltä minusta silloin tuntui. Vai johtuuko tämä siitä, että tuntemukseni ovat olleet, miten sen nyt sanoisi, sanoinkuvaamattomat. Hyi mikä klisee. Vai voisiko se johtua siitä, että kotiin palattuani en varsinaisesti tuntenut mitään? Tämäkin on mahdollista, koska muistan kyllä, että siinä vaiheessa, kun olin kävellyt 43 kilometriä, syönyt rähmäpullan ja jatkoin taas matkaa, tiesin, että onnistun. Ehkä ne suuret tunteet tulivat siinä kohdassa ja kotiin palatessani olin jo päässyt voimakkaimman tunnekuohun ohi.

Niin tai näin, sama kai se. Minulla oli tavoite, josta tiesin, että kuka tahansa ei sitä pysty saavuttamaan. Minä pystyin, eikä sitä ota kukaan minulta koskaan pois. Kai siitä saa vähän leuhka olla.

Hätäisimmät ovat jo kysyneet, milloin kävelen seitsemänkymmentä kilometriä yhden päivän aikana. Tuskinpa kävelen. Niinhän minä tuumasin myös viidestäkymmenestä ja kuudestakymmenestä kilometristäkin, mutta seitsemänkymmentä on eri asia. Ihan sen takia, että vuorokaudesta loppuu tunnit. Minä kun miellän ”päivän aikana” tehtävän kävelyn sellaiseksi, minkä pystyy tekemään päivän normaalien valveillaolotuntien aikana. Jos kuuteenkymmeneen kilometriin menee kuusitoista tuntia, ja nukkumiseen varaa kahdeksan, on vuorokauden tunnit käytetty. Siksi seitsemänkymmentä ei ole enää mahdollinen, joten kyllä se ääriraja on nyt osaltani saavutettu.

Extreme-hommat kyllä jatkuvat, mutta missä muodossa, sen kerron sitten lähempänä toteutusyritystä. Tässä välissä taidan kuitenkin tehdä taas yhden tai kaksi ihan tavallistakin retkeä.

Toteutunut reitti (60,7 km).