Syyslomaretki Ailigastunturilla: keskiviikko

Tänään on sitten kevyt ja helppo päivä. Ei huiputuksia, ei vaikeiden maastokohtien läpikulkuja, ei mitään jännittävää tai vaarallista. Vain leppoisaa tunturikävelyä ja sitäkin hyvin maltillinen matka.

Sää on yön aikana kirkastunut ja kylmentynyt. Onhan tässä jo ollutkin hellettä. Aamutoimien aloitus menee tavanomaisen kaavan mukaan: otan illalla kuivapussiin, yölliseltä kosteudelta suojaan pakatut vaatteet – pitkät kalsarit, aluspaidan, pitkähihapaidan ja merinovillapaidan – yksi kerrallaan makuupussiin lämpenemään ja sitä mukaa kuin saan ne lämpimiksi, puen ne päälleni. Makuupussini on niin lämmin, että tällaisessa nollakelissä tai pikkupakkasessa en tarvitse yön aikana pussissa muuta vaatetusta kuin lyhyet alushousut, eivätkä nekään olisi välttämättömät. Vielä untuvatakki päälle, pipo päähän ja kynsikkäät käteen, niin olen valmis poistumaan makuupussista sen verran, että pystyn aloittamaan aamupalaveden lämmittämisen. Veden lämmetessä pesen hampaat.

Myös aamiainen on vakio eli puuro, kuivaliha ja kahvi. Syödessäni tutkin karttaa ja teen lopulliset päätökset päivän reitistä, tai ainakin sen alkuosasta. Koska tämän päivän ei ole tarkoitus sisältää huiputuksia, päätän lähteä ensi töikseni kiipeämään Gieđmeskálonjunnin pohjoishuipulle.

Sitä ennen on kuitenkin syötävä aamupala loppuun, puettava loput vaatteet, pakattava tavarat, purettava leiri ja haettava läheisestä purosta vettä. Koska leirini oli ainakin illan ja alkuyön pilvessä, ja on ollut pakkasta, ja tuuli käynyt etelästä, on telttani eteläpuolisko jäisen kuorrutuksen peitossa. Myös narut ovat toispuoleisesti jäässä. Rapsuttelen enimmät pois ennen teltan kasaan laittamista.

Pakkaamisen jälkeen lähden kiipeämään. Aikomukseni on mennä tästä suhteellisen suoraa reittiä kohti poroaidassa olevaa porttia, josta jatkan edelleen suorahkoa reittiä Niillasašvárrin yli Luomusjoen ylityspaikalle ja sieltä vielä jonkin matkaa Sulaojalle päin, jolloin minulla jäisi huomiseksi vain enintään pari kilometriä käveltävää. Näin en joudu heräämään viimeisenä aamuna kovin varhain, eikä matkaan tarvittavan ajan arviointi ole kovin vaikeaa. Haluan ehtiä linja-autopysäkille hyvissä ajoin, mutta en kuitenkaan liian aikaisin.

Gieđmeskálonjunnilta laskeutuessani ihailen kivimuodostelmia, katajapensaita ja jään kuorruttamia tunturikoivuja. En pidä turhaa kiirettä ja kierrän kaikki hankalalta näyttävät paikat, sillä tämänhän on tarkoitus olla helppo ja kevyt päivä. Erotusaidalla näkyy ja kuuluu olevan toimintaa. Siellä valmistellaan syksyn erotuksia. Aidalle on tuotu suuri määrä rehupaaleja, joita traktorilla järjestellään paikoilleen.

Ennen porttia pysähdyn lounastauolle painanteeseen, jossa kesällä on lampi. Nyt painanne on kuivillaan ja sen reunan vieressä on mukavan tuulensuojainen paikka. Pohdin päivän vesitäydennyksiä. Leiripaikalta lähtiessäni minulla oli vesiastiat täynnä, mutta jo pian lounaan jälkeen olisi toinen pullo hyvä päästä täyttämään. Kesällä tässä on tosiaan lampi ja sen molemmin puolin virtaa puroja. Nyt ne kaikki ovat kuivillaan, joten tästä en saa vettä. Seuraava varma virtavesipaikka on itse asiassa vasta Luomusjoen ylityspaikalla, neljän kilometrin päässä, mutta kyllähän jäljellä olevat puolitoista litraa sinne asti riittävät. Ei haittaa, vaikka pullot olisivat siinä kohtaa tyhjät, sillä siinä ja siitä eteenpäin on täydennystä taas helposti saatavilla.

Ruokailtuani jatkan taas matkaa. Saavun portille, joka on suljettu tiukasti. Toki se on avattavissa, mutta tähän aikaan vuodesta, kun poroja ollaan jo tuomassa erotuspaikalle, on portit pidettävä visusti kiinni, jotta eläimet eivät vahingossa pääsisi aidan väärälle puolelle. Löydän portista kohdan, jonka avaamalla siihen muodostuu noin metrin korkuinen ja saman levyinen kulkuaukko. Isompaa en tarvitsekaan. Heitän rinkan ensin toiselle puolelle ja ryömin sitten itse perässä. Tämän jälkeen suljen aukon taas huolellisesti.

Otan silmämääräisen suunnan kohti Niillasašvárria ja lähden kulkemaan. Tämä suunta vie minut suhteellisen lähelle seuraavassa poroaidassa olevaa porttia. Senkin jälkeen voin jatkaa samalla suunnalla – ennen tunturiin kiipeämistä maastossa on muutama suopläntti, mutta koska nyt on näin kuivaa, on todennäköistä että suosta iso osa on kuljettavissa ja jos jotain pitää kiertää, teen tarvittavat suunnanmuutokset sitten lähempänä.

Maanpinta ensimmäisen portin jälkeen on kulunut paljaaksi. Varvikko on hävinnyt – on kuin tästä olisi kulkenut jokin suuri eläinlauma. Tosiaan. Tässähän on reitti, jonka kautta porot ajetaan erotusaidalle. Tästä runsaan puolen kilometrin päässä itäkoillisen suunnassa on kahdesta melkein toisiinsa yhtyvästä poroaidasta muodostuva kapeikko. Tuosta aukosta ne porot ilmeisesti ohjataan tämän aidan viertä pitkin erotuspaikalle.

Samalla, kun ihmettelen maanpinnan kuluneisuutta, havaitsen äänen, jota täällä ei yleensä kuule. Se kuuluu jostain idän-koillisen suunnalta ja voimistuu. Helikopteri. Hetkinen vain. Helikoptereita käytetään nykyään poronhoidossa apuna, kun kairassa olevat eläimet kootaan yhteen ja ajetaan erotuspaikoille. Tässä vieressä on erotuspaikka. Ja juuri tässä on maanpinta kulunut paljaaksi, koska tästä on jo juoksutettu suuri määrä poroja. Ja minä olen juuri siinä. Juuri siinä, mistä niitä on kohta tulossa. Kääk.

Kopterin ääni voimistuu ja se vaihtelee aivan kuin se tekisi pientä sivuttaisliikettä vähitellen lähestyessään. Pian saan lentolaitteen näkyviin. Se todellakin liikkuu juuri noin. Ja se lähestyy. Nopeasti. Näen kopterin edellä maanpinnalla liikettä. Siellä niitä poroja juoksee. En pysty hahmottamaan, onko niitä paljon vai vähän. Jos niitä on paljon, ja jos ne tulevat leveänä muodostelmana, en mitenkään pääse tästä pois ennen kuin ne ovat kohdalla. Alan jo etsiä suurinta tunturikoivurypästä, jonka taakse voisin yrittää mennä suojaan. Eivät kai ne porot nyt puista läpi juokse.

Tänäänhän ei pitänyt olla mitään jännittävää tai vaarallista. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan.

Seuraavan portin suunnalla näkyy ajoneuvon valot. Sieltä tulee mönkijä. Menen tien viereen odottelemaan, että mönkijä ehtii kohdalle. Arvelen kuljettajan poromieheksi, ja hän kyllä varmasti sanoo jotain, jos huomaa minun olevan alueella, jossa ei ole turvallista olla. Mies ajaa kuitenkin ohitseni kaikessa rauhassa, katsoo vähän uteliaasti, ja vastaa kädenheilautukseeni, mutta ei sano mitään. Taidan olla turvassa.

Niin kuin olenkin. Ilmeisesti poroja ei tässä ajossa ollut kovin paljoa, koska ne, joita siellä on, jäävät maaston korkeuserojen taakse piiloon, kun kopteri lentää ohitseni parinsadan metrin päästä.

Puuh.

Kyllähän tuo kokemus pulssia nostatti. Ja pelottikin. On yksi asia kulkea vaikeassa maastossa, josta ei välttämättä pääse läpi, ja aivan toinen asia joutua tekemisiin villien eläinten kanssa. Varsinkin sellaisten, jotka ovat minua isompia ja nopeampia. Nyt vaara meni muutamalla sadalla metrillä ohi. Tuossa olisi hiukan toisenlaisella ajoituksella voinut käydä huonosti.

Olinhan minä tätä etukäteen hiukan miettinyt, kun tiesin, että tässä on erotusten aika ihan lähellä. Siksi yritin jo poroaitaa lähestyessäni tarkkailla erotusaidan seutua nähdäkseni, kuinka vilkasta liikehdintää siellä on. Koska traktoria ja muutamia valoja lukuun ottamatta alue näytti rauhalliselta, uskaltauduin menemään siitä, mistä menin. Muussa tapauksessa olisin voinut kääntyä toiseen suuntaan ja palata tunturien yli maanantaiselle reitilleni kohti tv-maston huoltotietä ja sitä pitkin sitten maantielle.

Matka jatkukoon. Maasto on taas enimmäkseen helppokulkuista varvikkoa ja harvaa tunturikoivikkoa. Yksi suopläntti on sen verran märän näköinen, että kierrän sen sovinnolla. Sen jälkeen voin taas jatkaa matkaa suoraan kohti Niilasašvárrin kahden huipun välistä matalinta kohtaa. Voisinhan minä tietysti huipullakin käydä, eihän niistä kumpikaan ole kuin kymmenisen metriä korkeammalla kuin tuo matalin kohta. Mutta olen minä noilla huipuilla jo käynyt, joten nyt ei tarvitse.

Aurinko yrittää pilkahdella pilvipeitteeseen ilmestyineistä aukoista. Ei se ihan kohdalleni osu, mutta kirkastaa maisemaa kuitenkin. Ennen Niillasašvárrilta laskeutumaan lähtemistä luon vielä viimeiset silmäykset Láŋkán-Gaskkamušalášin huurteesta harmaaseen rinteeseen, joka täyttää huomattavan osan tästä länteen päin näkyvästä maisemasta. Tällä kertaa en tunne poislähdön tuskaa, sillä tiedän jo, että palaan tänne vielä monta kertaa.

Niillasašvárrilta Luomusjoelle päin laskeuduttaessa mennään poroaidasta läpi. Tai oikeastaan mennään yli – tuo aita on monesta kohtaa kaatunut maahan ja nyt löydän siitä kohdan, josta aita on katkipoikki. Siitä menen ja hetkeä myöhemmin poistun avotunturista viimeisen kerran tällä retkellä. Laskeudun Luomusjoen ylityspaikalle samaa reittiä, jota pitkin kuljin viime syksynä toiseen suuntaan.

Luomusjoki pitää taas kahlata. Viime syksynä, kun minulla oli jalassa vaelluskengät, jouduin riisumaan ne ylityksen ajaksi ja kahlaamaan paljain jaloin. Nyt ei ehkä tarvitse, koska jalassa on vaelluskumpparit. Jätän rinkan rannalle ja käyn ensin vaellussauvan avulla kokeilemassa, riittääkö saappaiden varsien pituus kahlaamiseen.

Hyvin riittää. Pelivaraa jää vielä kymmenkunta senttiä. Palaan takaisin, haen action-kameran, vien sen toiselle puolelle, asetan hyvään kuvauspaikkaan ja laitan päälle. Sitten palaan taas takaisin, nostan rinkan selkään ja kahlaan yli vielä kerran. Kahlaan joen yli siis yhteensä viisi kertaa.

Tällaisen lutraamisen jälkeen katson ansainneeni kahvitauon. Täytän myös vesipullot ääriään myöten – ehkä viimeisen kerran tällä retkellä. Matkaa Sulaojalle on enää vähän yli kolme kilometriä, joten kohta on leiripaikan etsimisen aika. Viime syksynä vietin retken ensimmäisen yön Luomusjoen varrella, noin kilometrin päässä tästä ylityspaikalta. Sinne asti voisin ainakin kulkea.

Vielä siinä kohtaa en malta pysähtyä. Ilta on sen verran nuori, ja päivänvaloakin vielä vähän jäljellä, että jatkan matkaa. Ylitän Luomusjoen toisen kerran – nyt pientä siltaa pitkin – ja sen jälkeen polku nousee toistakymmentä metriä ylemmäs ja maasto muuttuu muhkuraiseksi. Leiripaikan löytäminen täältä on vaikeampaa kuin mitä se olisi äsken ollut, mutta en usko tehtävää mahdottomaksi. Viimeistään Sulaojalta se paikka kyllä löytyy – vaikka maantien toiselta puolelta, jos ei muualta.

Polun vasemmalla puolella olevassa laaksossa näkyy jotain valkoisia möykkyjä, jotka liikkuvat. Riekkoja! On jo melkein pimeää, mutta lumivalkoiset linnut erottuvat maastosta selvästi. Saisi tulla lunta, niin toimisi tuo suojaväri. Nyt linnut ovat suorastaan tarjottimella pedoille.

Että minä sain nähdä nämäkin vielä! Tämän takia universumi ei sallinut minun pysähtyä aiemmin. Olisivat jääneet näkemättä nämä kauniit linnut. Aiemmilla retkilläni tällä alueella olen nähnyt yhden ainoan riekon. Ja nyt näin niitä kerralla viisi kappaletta! Jälleen kerran tunturiluonto antoi minulle lahjan. Kiitollisena ja onnellisena jatkan matkaa.

Vähän ennen sähkölinjaa nousen kumpareelle, joka vaikuttaa sellaiselta, mistä kannattaisi ruveta etsimään paikkaa teltalle. Pyörin kumpareen päällä aikani ja löydän paikan. Nyt pitää olla erityisen huolellinen teltan paikan ja asennon valinnassa. Retken viimeistä yötä en halua nukkua kaltevalla alustalla.

Etsin hyvältä vaikuttavan paikan ja koemakaan sen. Tähän laitan teltan. Menen telttaan sisälle ja koemakaan uudestaan. Vähän viettää toiseen suuntaan. Siirrän telttaa hiukan. Koemakaan jälleen. Nyt on tasaisempaa, mutta patjan paikka on osittain pienen mättään päällä. Siirrän telttaa vielä vähän ja taas koemakaan. No nyt on hyvä.

Päivä on toteutunut jokseenkin suunnitellusti. Kiipesin yhden tunturin huipulle, kahlasin joen yli ja pelkäsin jääväni porolauman alle. Päivämatkakin oli vain tämän retken pisin. Muutoin oli ihan leppoisaa ja kevyttä.