Retken viimeinen yö on ollut kylmempi kuin aiemmat ja tuuli on voimistunut yön aikana. Kun illalla avasin teltan päätyräppänää varmistaakseni ilmanvaihdon lähes tyynessä säässä, tuulee teltassa nyt hiukan liikaa. Säädän räppänää pienemmälle ennen kuin ryhdyn aamutoimiin.
Lämpötila maan pinnalla on laskenut yön aikana neljään pakkasasteeseen, joten vesipulloissani on nyt ihan kunnolla jäätä. Pienellä ravistelulla saan jään kuitenkin murentumaan niin, että se tulee pulloista ulos. Aamupalaa syödessäni pakkailen tavaroita – hiukan eri tavalla kuin aikaisempina aamuina, sillä nyt on otettava linja-automatkan aikana tarvittavat kamppeet erilleen muista. Ne pakkaan yhteen kuivapussiin, jonka otan autoon sisälle käsimatkatavaraksi.
Leiripaikastani on vain kuusisataa metriä tien varteen. Aikaa minulla on sen verran, että kun saavun Sulaojan kohdalle, ehdin tehdä vielä pienen mutkan ojan toisella puolella menevää polkua. Sitä pitkin kiipeän kumpareelle, jonka päältä Sulaojan alkupäässä oleva lähde, Suttesgáldu, näkyy hyvin. Tuo lähdehän on virtaamaltaan Suomen suurin – neljäsataa litraa sekunnissa – eikä kooltaankaan mikään pikku lätäkkö: pituutta sillä on peräti 220 metriä ja leveyttäkin enimmillään lähes 50 metriä.
Polulta palattuani siirryn tien varteen odottelemaan Eskelisbussia. Ajoitukseni on hyvä, sillä onnikan lähtöaika Karigasniemeltä on juuri nyt. Odotan auton saapuvan tähän noin kahdeksan minuutin kuluttua. Näin tapahtuu. Nostan rinkan tavaratilaan ja kiipeän itse matkustamoon, jossa ei muita matkustajia vielä olekaan. Eipä tarvitse Samin yksin ajella.
Retki on nyt tehty. Alkuperäinen toiveeni oli saada kokea ensilumi tunturissa, mutta sitä minulle ei nyt suotu. Sain kuitenkin kokea paljon muuta, enkä ole lumettomuudesta lainkaan pahoillani. Ainahan voin yrittää uudelleen jonain toisena syksynä. Tämäkin retki osoitti todeksi asian, jonka jokainen Lapinkävijä tietää: mitä tunturista meneekin hakemaan, sitä ei oteta, vaan se saadaan.
