Kolmas vaelluspäivä alkaa poutaisena ja tuuli on tyyntynyt lähes kokonaan. Leirin purettuani lähden kiertämään Cizášvárrin itä- ja kaakkoispuolitse takaisin samalle reitille, jota eilen kuljin päinvastaiseen suuntaan. Tähtään taas kahden puron alkulähteiden väliseen kuivaan kohtaan ja poikkean sen jälkeen toisella purolla täyttämässä vesipulloni. Sieltä kuljen kohti kaakkoa tarkoituksena päästä avotunturiin jossain Skálonjuovččan länsipuolella.
Koska ei tuule, on sääskiä paljon. Ne eivät kuitenkaan tunnu olevan kiinnostuneita pistämisestä, mutta silti turvaudun hyttysmyrkkyyn kaikkein pusikkoisimmassa paikassa. Tämä jääkin vaelluksen ainoaksi myrkynkäyttökerraksi – vaikka öttiäisiä on myöhemminkin paljon, ei niistä ole varsinaisesti mitään haittaa.
Avotunturiin saavuttuani pysähdyn lounaalle. Vaikka olen usean sadan metrin päässä lähimmistä puista, ei siltikään tuule. Tässä olisi helppo levittäytyä tauolle, kun ei tarvitse varoa, että tuuli veisi tavarat. En kuitenkaan anna itselleni lupaa livetä hyvistä avotunturikäytännöistä, vaan asettelen tavarani tuuliturvallisesti joko niin, että kevyiden tavaroiden päällä on jotain painona, tai sitten laitan ne rinkkaan. Rutiineja on hyvä noudattaa myös silloin, kun ei ole pakko.
Lounasta puputtaessani alkaa päivän reittisuunnitelma hahmottua. Lähden tästä kiertämään Skálonjuovččan ympäri pohjoisen kautta, sitten kaarran oikealle ja otan suunnan itäkaakkoon, kohti Láŋkán itäpuolista, nimetöntä tunturinhuippua, joka kohoaa 570 metrin korkeuteen. Se on tämän alueen kolmanneksi korkein huippu Láŋkán (620 m) ja Gaskkamušalášin (590 m) jälkeen.
Näkymät Skálonjuovččan luoteisrinteeltä ovat huikeat. Aurinko paistaa Norjassa oleville lumisille rinteille ja saa ne hohtamaan kirkaan valkoisina. Eksymään täällä ei kyllä tällaisella kirkkaalla säällä pääse, sillä Láŋkán huipulla oleva tv-masto näkyy lähes kaikkialle. Tunturissa sää voi kuitenkin muuttua nopeasti, minkä vuoksi tällaisiin paikkoihin ei koskaan pidä lähteä ilman karttaa ja kompassia.
Suunnistusvälineiden hukkaaminen olisi iso onnettomuus. Minimoin riskin pitämällä sekä karttakotelon että kompassin narulla rinkan lantiovyöhön kiinnitettyinä. Kiinnitys on sellainen, että se ei rinkkaa selästä ottaessakaan pääse irtoamaan. Hätävarana minulla on myös pienempään mittakaavaan (1:50.000) tulostettu kartta vesitiiviiseen MInigrip-pussiin pakattuna rinkassa. Suunnistuskarttana käytän retkilläni 1:25.000 -mittakaavaan Pikakartta.fi -palvelusta tulostettuja maastokarttoja vesitiiviiseen karttakoteloon pakattuina.
Sieliköt, mustikat ja muutamat muut avotunturin kasvit kukkivat. En osaa niitäkään kaikkia nimetä. Minun pitäisi kyllä panostaa lajituntemukseen. Olisi hauskempaa kulkea ja havainnoida ympäristöään, jos tietäisi kasvit nimeltä. Jospa kävisin kirjastosta hakemassa muutamia kirjoja, joista voisin näitä asioita opiskella. Otan kasveista kuvia, joten pystyn todennäköisesti ne nimeämään sitten reissun jälkeen, kun voin tutkia asioita kirjoista ja netistä.
Lintujen ja kasvien lisäksi tunturissa voi bongata myös pikkueläimiä. Maan pinta on täynnä muutaman sentin läpimittaisia koloja, ja pari kertaa onnistun näkemään tummasävyisen otuksen vilistävän kanervikossa. Olisiko ollut päästäinen.
Myös täällä ylempänä on maastossa monin paikoin vettä. On sekä lammikoita että pieniä puroja. Vesihuolto on siis edelleen helposti järjestettävissä ja nyt, kun olen saanut tarpeellisen muistutuksen riittävästä juomisesta, pysyy nestehukka loitolla ja vointi niiltäkin osin hyvänä.
Kulkeminen ei voisi helpompaa olla. Etenen korkeuskäyrien suuntaisesti hyvin loivassa rinteessä, eikä siellä täällä olevista kivikoista ole haittaa. Muutamissa paikoissa otan hiukan lisätukea vaellussauvastani. Reittini vie minut muutaman sadan metrin päähän maston huoltotien pohjoisimmasta mutkasta. Sitten alan taas etääntyä tiestä, kun aloitan kiipeämisen nimettömälle huipulle.
Ja kyllä minä sitten saankin kiivetä. Tässä on kahden kilometrin matkalla noustava noin 400 metristä 570 metriin. Jyrkimmässä kohdassa noustaan 170 metrin matkalla 40 metriä, mikä tarkoittaa 24 prosentin nousua. Vertailun vuoksi: Suomen maanteillä jyrkimmät mäet ovat 10-prosenttisia.
Kiipeäminen ei silti ole vaikeaa. Vaikka nousen likimain suorinta reittiä, en joudu paljonkaan mutkittelemaan. Paikoin rinne on louhikkoinen, mutta pienellä hakemisella löydän kiipeämiskelpoisen reitin, ja pääsen koko ajan etenemään. Ja kun puhutaan kiipeämisestä, on paikallaan muistaa, että mennään vain sellaisista paikoista, joista päästään tarvittaessa myös alaspäin. Voihan olla, että jonkin jyrkän kohdan jälkeen edessä on sellainen paikka, josta ei kertakaikkiaan mennä. Silloin voi ainoana vaihtoehtona olla paluu samoja jälkiä takaisinpäin ja uuden reitin hakeminen. Kiipeäminen on yleensä helpompaa kuin laskeutuminen, joten ei ole selvää, että kaikista niistä paikoista, joista päästään ylöspäin, pystytään tulemaan turvallisesti alas.
Huipulle päästyäni universumi palkitsee minut auringonpaisteella. Pilvet väistyvät auringon edestä samalla hetkellä, kun saavutan korkeimman kohdan merkkinä olevan kivikasan. Auringon valossa kylpevä avotunturimaisema on henkeäsalpaavan kaunis. Auringon suunnassa olevasta pilvestä putoaa alas sadekuuro, johon aurinko loihtii hienon sateenkaaren.
Alkaa olla leiripaikan etsimisen aika. Tarkistan netistä sääennusteen, jonka mukaan tuuli pysyy heikkona yön yli ainakin aamuun saakka. Jospa olisi elämäni ensimmäisen avotunturitelttailun aika. Katson kartasta, että jos lähden tästä suoraan pohjoiseen, on noin kilometrin päässä alue, johon on merkitty useampikin tunturipuro. Lähden kulkemaan niitä kohti ja jos löydän leiriytymiseen sopivan paikan jo aikaisemmin, ei mikään estä pysähtymästä jo siihen.
Ja juuri näin siinä käy. Hieman yli puolen kilometrin päässä huipulta, 480 metrin korkeuskäyrällä, on paikka, jossa on riittävästi tasaista maankamaraa ja jota kolmessa suunnassa ympäröi korkeampi harjanne. Ennusteen mukaan tuulen suunta pysyy yölläkin sellaisena, että harjanteet suojaavat leiriäni, vaikka tuuli voimistuisikin. Vaikka sää on juuri nyt käytännöllisesti katsoen tyyni, voi paikallisia tuulenpuuskia silti esiintyä – erityisesti, kun ympärille näkyy kehittyvän sadekuuroja. Kuuropilvien kohdalla on usein muusta ympäristöstä poikkeavat tuuliolot. Kerrassaan täydelliseksi paikan tekee sadan metrin päässä virtaava kirkasvetinen puro.
Sääskien määrä on hämmästyttävä. Vaikka ollaan parin kilometrin päässä puurajalta ja lähimmistä tuulensuojaisista kosteikoista, on öttiäisiä runsaasti. Kun ei tuule, niitä inisee ympärilläni jatkuvasti satoja. En pysty millään estämään niitä tulemasta telttaan sisälle samalla, kun vien sinne tavaroitani. Ne eivät kuitenkaan edelleenkään ole pistotuulella, vaan kaikki kerääntyvät telttani päätyihin ja katonharjan tuntumaan, mistä ne on helppo yksitellen listiä. Toistasataa niitä on, kun ne ennen nukkumaanmenoa sieltä hävitän: viitisenkymmentä kummassakin päädyssä ja lisäksi parikymmentä katon korkeimmassa kohdassa.
Sääskiä on Suomessa noin 3000 lajia, ja vain pieni osa niistä imee ihmisverta. Arvelenkin, että nämä täkäläiset inisijät eivät ole ihmisen verestä kiinnostuneita. Se käy järkeen, sillä jos nämä tarvitsisivat juuri ihmisen verta lisääntymiseensä, olisi niillä aika kova homma löytää itselleen sopivat apajat täältä avotunturista.
Kolmas vaelluspäivä on ollut tähänastisista hienoin, erityisesti tämän leiripaikan vuoksi. Erityistä tässä on myös se, että nyt alkamassa oleva kolmas telttayö tekee tästä vaelluksesta ajallisesti pisimmän rinkka selässä tekemäni retken – kaikki tähänastiset ovat olleet vain kahden yön mittaisia. Peräkkäisten telttaöiden määrässä en varmaan koskaan riko kesältä 1984 peräisin olevaa ennätystäni: silloin Pohjois-Norjan pyöräretkelläni yövyin teltassa noin viisi viikkoa yhteen menoon. Mutta se on eri asia.
Kilometreinä mitaten tämä vaellus ei mikään pitkä ole. Kolmaskin päivämatka jää yhdeksän kilometrin tuntumaan. Mutta en olekaan tullut tänne kulkemaan pitkää matkaa. Minulle tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike – eikä oikeastaan liike itsessään, vaan siihen liittyvä olotila. Olen täällä omassa kuplassani, joka on niin pieni, että se mahtuu pääni sisään, mutta samalla niin iso, että se täyttää koko tilan, jossa olen ja jonka kykenen aisteillani tuntemaan. Olen osa luontoa, osa tätä tunturimaastoa, samaan tapaan kuin jokainen kivi, jokainen vaivaiskoivu ja jokainen vähäinenkin varpu. Ja kuin tuulenpuuska, joka pyyhkäisee ohitse pysyviä jälkiä jättämättä, niin minäkin täällä kuljen ja oleskelen.
Voi miten hyvä onkaan olla olemassa juuri tässä ja nyt.
Sää: vaihtelevaa pilvisyyttä, poutaa, tyyntä, yöllä 5 astetta, päivällä 12 astetta.