Kesävaellus Ailigastunturilla, 2. päivä

Eilen alkanut sade jatkui yöllä, mutta voimistunut tuuli on aamuyön aikana hajottanut pilvipeitettä niin, että sää on poutaantunut ja sinistä taivastakin näkyy siellä täällä. Olen hieman palellut yöllä, kun en illalla muistanut ottaa kuumavesipulloa makuupussiin. Mutta enpä enää tämän jälkeen unohda tätä hyvää kikkaa yöllisen tarkenemisen parantamiseksi.

Aamutoimien jälkeen puran leirini ja lähden aluksi muutaman sadan metrin verran takaisin tulosuuntaani, ja sitten käännyn kohti pohjoista; haen sieltä hieman vauhtia kiivetäkseni tämän vaelluksen ensimmäiselle huipulle, Meađđenvárrille, joka kohoaa noin 460 metrin korkeuteen. En pääse aloittamaan kiipeämistä aivan sieltä, mistä ensiksi yritän: maasto on täälläkin niin märkää, että saan tämän tästä palata kauemmas etsimään kuivempia jalansijoja. Lopulta kuitenkin löydän paikan, josta voin lähteä nousemaan. Jo pienenkin nousun jälkeen maasto on huomattavasti kuivempaa kuin kaikkein alavimmilla paikoilla.

Eilen jo kuljin osan matkasta avotunturissa, ja nyt pääsen ihan kunnolla siitä nauttimaan, sillä maan pinta näin ylhäällä on enää hyvin niukan kasvillisuuden peitossa – paikoin ei ole sitäkään. Maasto on kuitenkin erittäin helppokulkuista ja auringonpaiste kohottaa mielialaani entisestäänkin. Hymyilen niin leveästi, että alan pelätä naamani kohta repeävän.

Meađđenvárrista länsilounaaseen on toinen, matalampi huippu, jolla ei kartassa ole nimeä. Sen korkeus on vaatimattomat 420 metriä. Tämän huipun parasta antia on hulppea näköala Inarijokilaaksoon – välissä kun ei ole enää yhtään korkeampaa huippua. Avotunturissa kulkeminen on todella helppoa – näiden kohoumien rinteetkään eivät ole jyrkkyydellä pilattuja. Huomaan yläpuolellani kaartelevan ison linnun, ja epäilen sitä joksikin haukaksi. Onnistun ottamaan siitä kuvia, joista asiantuntija reissuni jälkeen määrittää lajin maakotkaksi. Hurjaa! En olisi ikinä osannut kuvitella, että pääsen näkemään tuon uljaan petolinnun ja vielä tällaisissa maisemissa. Tunturiylängöllä pesii runsaasti pienempiä lintuja, jotka ymmärrettävästi ovat kovin hädissään kotkan liidellessä niiden pesien yläpuolella. Pari rohkeinta tunturikihua käy hyökkäykseen kotkaa vastaan ja ne onnistuvat hätistämään sen kauemmas.

Vähäisellä lajituntemuksellani en pysty nimeämään kuin murto-osan näkemistäni linnuista, enkä saa niitä näkyvillenikään sillä tavoin, että pystyisin ottamaan kuvia. Monia en edes näe niin hyvin, että voisin reissun jälkeen kotona yrittää tunnistaa niitä lintukirjan kuvista. Varmoja havaintoja ovat kuitenkin tunturikihun lisäksi pulmunen ja kapustarinta. Lisäksi lounastaukoa pitäessäni kaksi kuukkelia käy tervehtimässä.

Maassa on paljon eläinten jätöksiä. Poron, hirven ja riekon kakat tunnistan helposti. Lisäksi on muita, joiden tunnistamisessa joudun turvautumaan viisaampiin, mutta onneksi tämä on nykyisenä sosiaalisen median aikakautena helppoa. Otetaan vain kännykkäkameralla kuva ja laitetaan se Twitteriin tai Facebookiin, ja johan on kohta vastaukset valmiina. Tällä tavoin saan yhdet jätökset määritettyä ketun tekosiksi.

Ja kakasta puheenollen: ensimmäisestä vaelluspäivästäni kertovassa tekstissä totesin, että puhdasvetiseltä näyttävässä tunturipurossa voi olla ties mitä epäpuhtauksia. Ja kuin vakuudeksi tälle löydän yhdestä purosta ison kasan hirvenpapanoita. Ei tosiaankaan tee mieli juoda tuollaisen puron vettä sellaisenaan. Sehän on kuin vessanpöntöstä joisi.

Löydän maastosta myös eläinten pääkalloja ja muita luita, joita niitäkään en osaa omin avuin tunnistaa. Jahka saan kysyttyä viisaammilta neuvoja, voin kertoa niistä lisää.

Päivän kahden ensimmäisen huipun jälkeen palaan taas tulosuuntaan, laskeudun alemmas ja kaarran samalla kohti pohjoista. Kierrän pienen suon vasemman kautta kuunnellen samalla jälleen yhden linnun hysteeristä varoitushuutelua. Millä noille saisi sanotuksi, ettei oranssimustaan pukeutunut kulkija ole niiden jälkikasvun perässä? Tiedostan kyllä, että linnut ovat tämän alueen ensisijaista eläimistöä, ja ihmisen kuuluu väistää. Niinpä muutan kulkusuuntaani kauemmas linnun oletetusta pesästä, ja vähitellen se rauhoittuu.

Tarkkuussuunnistusharjoituksena tähtään etenemiseni niin, että osuisin laakson pohjalla virtaavien kahden ojan alkukohtien väliin. Osun muutaman metrin tarkkuudella haluamaani paikkaan, mutta teen sitten kuitenkin mutkan toisen ojan luokse täyttääkseni vesipulloni. Tämän jälkeen lähden taas kiipeämään: edessä on ensin Cizášvárri (430 m) ja sen pohjoispuolella vielä Heaikkaidvárri (440 m). Kuten kirjoituksen lopussa olevasta kartasta näkyy, teen tämän kiipeämisen yhteydessä pienen mutkan oikealle: tämä johtuu maastossa kulkevasta polusta, jota pitkin pääsen tunturikoivikosta avomaastoon helpommin kuin mitä suoraan kulkeminen olisi. Koukkaukseni yhteydessä kohtaan komeasarvisen urosporon, joka tarkkailee minua tiiviisti. Muutan reittiäni hieman säilyttääkseni eläimeen turvallisen välimatkan. Eiväthän porot kai kovin herkästi ihmisen kimppuun käy, mutta silti on parempi pelata varman päälle. Varsinkin, kun avotunturissa ei oikein pääse suojaan minnekään, jos eläin sittenkin päättää hyökätä.

Heaikkaidvárrin huipulta jatkan vielä vähän matkaa pohjoisluoteeseen päästäkseni parhaan näköalan äärelle. Tästä joki – joka tuossa kohdin on jo muuttunut Inarijoesta Tenoksi – näkyy todella hienosti. Norjan puolella olevat lumihuippuiset tunturit muodostavat näkymälle upean taustan.

Heaikkaidvárrilta laskeutumisen yhteydessä alan jo tähyillä sopivaa yöpymispaikkaa. Tarkoitukseni on palata jälleen tulosuuntaani parin kolmen kilometrin verran – voisin tietysti oikaista lähtemällä tästä suoraan itään päin, mutta silloin joutuisin ylittämään Kaivojoen. Arvelen sen virtaavan nyt hyvin vuolaana. Tuntureilta Kaivojoenjängälle valunut vesi – jota on nyt paljon – purkautuu Tenoon juuri sen kautta.

Pieni päänsärky meinaa vaivata. Aikaisemmilta retkiltäni tunnistan tämän olevan nestehukkapäänsärkyä, ja päätän lisätä juomista. Vaikka sää on viileä, hikoilen kulkiessani kuitenkin sen verran, että nestettä kuluu enemmän kuin normaalioloissa. Tavallisestihan riittää, että juo silloin, kun janottaa. Kun nesteen tarve on suurempi, on syytä pitää juomisessa tietty, säännöllinen rytmi – esimerkiksi niin, että jokaisen aterian yhteydessä juo puoli litraa vettä. ”Niin kauan kuin mies tietää minne menee ja kusta tulee, on asiat hyvin” on hyvä sääntö. Sitä noudattamalla välttää sekä eksymisen että nestehukan.

Koska aiemmin näkemäni poro on mennyt pois, laskeudun Heaikkaidvárrilta itäisempää reittiä kuin sinne nousin. Tällä tavoin pääsen tutkimaan suuremman osan Cizášvárrin ja Heaikkaidvárrin välisestä laaksosta. Tämä kannattaa, sillä löydän vallan mainion leiripaikan. Avotunturissa tuulee, mutta ei ole sääskiä. Metsässä ei tuule, mutta on sääskiä. Universumi näkee hyväksi johdattaa minut paikkaan, jossa yhdistyy näiden kahden parhaat puolet: pieni notkelma, jonka ympäriltä tuuli on vienyt öttiäiset pois, mutta josta löytyy teltan kokoinen tuulensuojainen paikka. Kivenheiton päässä on jälleen yksi kirkasvetinen tunturipuro, joten myös vesihuolto on turvattu. Tähän pystytän vaellukseni toisen leirin.

Olen kävellyt tänään askelmittarini mukaan 11,9 kilometriä – täsmälleen saman matkan kuin eilen. Reissun jälkeen, kun puran gps-loggerin tiedot, saan myös toiset mittaustulokset kulkemilleni matkoille. Näinä kahtena päivänä gps-loggerin mittaama matka on ollut melko tarkkaan kolme kilometriä vähemmän kuin askemittarin laskema. Ero selittyy sillä, että gps-loggeri tallentaa reittipisteet 50 metrin välein, mutta askelmittari laskee jokaisen askeleen. Lisäksi kaikki leirissä tapahtuva liikkuminen jää gps-loggerin tiedoista pois, sillä laitan sen päälle vasta leiristä lähtiessäni ja sammutan heti uuteen leiripaikkaan päästyäni.

Sää: puolipilvistä, poutaa, lämpötila yöllä 6 astetta, päivällä 10 astetta.