Saanan valloitus

Heinäkuussa 2013 pääsen kiipeämään Saanalle. En tokikaan ole mikään vuorikiipeilijä, joten kiipeän tavallisten turistien tapaan valmista, merkittyä polkua pitkin. Tuo retki on varsin suoraviivainen: kiivetään ylös, ihaillaan maisemia, ja palataan takaisin. Suurta proosaa siitä ei kannata edes yrittää kirjoittaa. Kokemusteni valossa voisin kuitenkin antaa pari vinkkiä tunturille kiipeämistä suunnitteleville.

Ensinnäkin kannattaa varata mukaan riittävästi lämmintä vaatetta. Lämpimällä säällä Saanalle tarkenee toki kiivetä vaikka shortseissa ja t-paidassa, mutta sää voi muuttua nopeasti. Olen itse nähnyt, kuinka tunturi peittyy sakeaan pilveen vain puolessa tunnissa, vaikka alussa sää oli aivan kirkas. Lisäksi ylhäällä voi tuulla kovaakin, mikä jäähdyttää hikisen kiipeilijän tehokkaasti. Minä en tarvinnut tällä kertaa mukana kuljettamistani vaatteista kuin yhtä lisäkerrosta (housut + takki) ja päähän vaihdoin huipulla lippiksen tilalle pipon vähäksi aikaa.

Toiseksi ehdotan, että jos kunto suinkin kestää, kannattaa huipulta jatkaa vielä muutama sata metriä eteenpäin, tunturin kaakkoispäähän. Sieltä avautuu huikeat näkymät mm. Kilpisjärven kylän suuntaan.

Sitten kiipeämään.

Alkumatkasta polku kulkee koivikon halki. Koivujen rungot ovat osittain ruskean sammalen – vai jäkälääkö se oli – peitossa, ja infotaulu kertoo tämän sammalen / jäkälän kasvavan vain sille osalle runkoa, joka ei ole talvella lumen alla. Näin koivujen rungoista voi helposti lukea, kuinka paksusti täällä on talvella lunta.

Puurajan yläpuolella polku kääntyy kohti tunturin huippua. Alkumatkalle on rakennettu portaat, joiden tarkoitus lienee helpottaa kiipeämistä. Ne ovat rinteen loivuuden vuoksi kuitenkin monin paikoin hankalat kulkea – varsinkin alaspäin – ainakin minun pituiselleni haahuilijalle, sillä askelmat ovat liian pitkät yhdelle askeleelle ja liian lyhyet kahdelle. Ratkaisen ongelman astumalla joka toiselle askelmalle kerran ja joka toiselle kahdesti. Hyvä systeemi, joka toimii tasan niin kauan kuin kykenen säilyttämään rytmin.

Rinteessä virtaa siellä täällä vettä. En tiedä veden alkuperää varmuudella, mutta arvaukseni on, että kyse on pikkuhiljaa sulavasta edellistalven roudasta.

Hieman kauempana virtaa isompi puro, jossa on ihan putouskin.

Välillä voi pysähtyä katsomaan taaksepäin, tai sitten voi sovinnolla jättää näiden maisemien ihailun paluumatkalle. Jos on tarkoitus ottaa kuvia, kannattaa niitä ottaa sekä ylös- että alaspäin mennessä, koska valaistusolosuhteet voivat vaihdella paljonkin. Nämä lumiset tunturit ovat Norjan puolella.

Näkymä Mallan luonnonpuistoon. Järven takana ensin Pikku-Malla ja isosisko sitten sen takana.

Pohjois-koilliseen katsottaessa Pikku-Jehkas, Korkea-Jehkas ja Iso-Jehkas nousevat jo niin korkealle, ettei niiden takaa juuri Norjan huippuja näykään.

Kun tv-masto tulee näkyviin, aletaan olla jo voiton puolella. Masto ei vielä ole määränpää, vaan se ohitetaan vasemmalta ja jatketaan siitä vielä parisataa metriä.

Tämän pienen lammen kohdalta on huipulle matkaa vielä noin 800 metriä.

Saanan korkein kohta on virallisesti 1028,7 metriä merenpinnan tason yläpuolella, mutta huippua on keinotekoisesti vielä tuosta korotettu kasaamalla irtokivistä parimetrinen röykkiö.

Pariin jatulintarhaankin on kiviä riittänyt.

Tätä keltaista, noin sentin läpimittaista sientä en tunnista.

Das bunkkeri. Saksalaisten sodanaikaisia tekosia löytyy Käsivarren Lapista paljonkin, yksi niistä täältä ihan tunturin huipun läheltä.

Saanalta itään, Suomen Käsivarren peukalon tyveä kohti katsottaessa näkee asumatonta erämaata kilometrien päähän.

Näkymä Saanan kaakkoiskärjestä Kilpisjärven kylälle. Tämän tarinan otsikkokuva on otettu Kilpisjärventieltä, melko tarkkaan tämän kuvan keskellä näkyvän parkkipaikan kohdalta.