Muutosten vuosi 2018

En ole muutamaan vuoteen laatinut koostetta menneen vuoden tekemisistä – ei ole tuntunut tarpeelliselta, kun kaikki olennainen kuitenkin on kohtuullisella vaivalla löydettävissä kirjoituksiani selailemalla. Tämä vuosi, 2018, on kuitenkin ollut niin isojen muutosten sävyttämä, että on paikallaan katsoa, mitä oikein tapahtui.

Talviretkeilykauden peruutus

Tammikuussa kirjoitin tästä aiheesta näin:

”Yli puoli vuotta vaivannut vasemman hartia-olkapääseudun kiputila – joka ehkä johtuu hermopinteestä – tekee talviretkeilylajien kuten lumikenkäilyn ja umpihankihiihdon harrastamisesta kovin kivuliasta. Näitä lajejahan ei oikein voi harrastaa ilman sauvojen käyttöä ja sauvojen käyttöön liittyvä yläraajojen liike johtaa nopeasti hartia-olkapääalueen kipeytymiseen tavalla, joka pahimmillaan vie yöunet. Tämä tuli aika selväksi joulukuussa tekemälläni talvikauden avausretkellä, joka oli lyhyt ja kevyehkö, mutta silti johti useita päiviä kestäneeseen kipuiluun. Ja kun tuota kipua on muutenkin joka päivä, ei sitä erityisesti kiinnosta vasiten lisätä.”

Kiputilan syy ei koskaan selvinnyt, mutta vähitellen opin sen kanssa elämään – oli pikku pakko, kun ei siitä eroonkaan päässyt. Nyt, tätä kirjoittaessani (muutama päivä ennen joulua) olen havahtunut huomaamaan, että hartianseutu ei ole ollut pitkään aikaan kipeä. Vaivan paranemisesta lienee syytä kiittää toista fyysistä ongelmaa, nivelrikkoa, joka on kipeyttänyt erityisesti muutaman sormen niin, että niiden kanssa on välillä vaikea olla. Nykyinen huonekalupuusepän ammattini ei ole paras mahdollinen käsivaivaiselle, mutta kai siihen on tässä iässä jo totuttava, että joku paikka aina piiputtaa, teki mitä hyvänsä. Onneksi tähän vaivaan on löytynyt lääkitys, joka pitää kädet siedettävässä kunnossa ja jonka sivuvaikutuksena se aiempi vaiva ei enää kiusaa. Lääke on mm. Arcoxia-nimellä myytävää etorikoksibia, jota lääkäri määräsi siihen hartiavaivaankin, mutta nähtävästi kuurit olivat silloin liian lyhyitä. Nyt, kun käytän tätä lääkettä pienempänä annoksena, mutta lähes jatkuvasti, pystyn käsivaivankin kanssa elämään – vieläpä suhteellisen vähäisin kivuin. Huonomminkin voisi olla, joten olen tyytyväinen.

Talviretkeilykauden kumminkin peruin, koska ei tehnyt mieli vasiten itseään kivuilla kiusata. Ja olihan minulla muuta mukavaa puuhaa sen verran, että en oikeastaan edes kaivannut yöpymisiä sisältäville talviretkille.

Pilkkihommat

Edellisen syksyn aikana olin aloitellut perhokalastusta, mutta kausi loppui ennen kuin ehdin oppia, miten niitä kaloja saadaan. Saalistusvietti oli kuitenkin herännyt, joten kalaan oli päästävä – talvellahan se tarkoittaa pilkkimistä.

Talvet ovat nykyään menneet täällä Oulussakin sellaisiksi, ettei niistä oikein voi edes puhua ennen joulun-uudenvuoden seutua. Kunnon pakkaset alkavat vasta joulun lähellä eikä luntakaan tahdo olla ennen kuin vuodenvaihteen jälkeen. Lämpimän meren läheisyyden arvelen suurimmaksi syyksi tähän. Niin kauan kuin meri on lämmin, se ei jäädy, ja niin kauan kuin meri ei ole jäässä, ei kylmä ilmamassa pääse kunnolla tähän rannikolle, eikä talvi voi alkaa. Siten pilkkikelejäkin saadaan odotella tammikuulle asti. Minä kun en ole sillä tavoin rohkea, että uskaltaisin mennä jäille heti, kun jään paksuus ylittää viisi senttiä – minulle sitä jäätä pitää olla 15-20 senttiä. Silloin vasta voin olla varma, että jää kantaa, vaikka se ei olisikaan kauttaaltaan priimaa teräsjäätä.

Mutta tosiaan. Tammikuussa, kun olin päättänyt jättää enimmät talviretkeilyt (eli ahkiota vetäen tapahtuvat, yöpymisiä sisältävät retket) tällä erää pois, ja kun jäät olivat valmiit, kävin uuden harrastukseni pariin.

Kalaahan ei oteta, se saadaan – mutta vain, jos universumi sille päälle sattuu. Minun kohdallani universumi näki hyväksi asettaa kiintiön: enintään yksi kala per kalastuspäivä. Näillä mennään.

Maratonkävelyt

Tämä ei ole uusi laji minulle – ensimmäisen maratonkävelyni (jollaisiksi lasken vähintään 40 km pituiset, yhden päivän aikana kuljetut matkat) tein jo vuoden 2013 syksyllä ja sen jälkeen niitä on tullut tehtyä tihenevään tahtiin. Samalla matkat ovat pidentyneet niin, että vappuna 2017 kävelin jo yli 60 kilometriä. Tuon kävelyn jälkeen mietin, mitä seuraavaksi. Ruokahalu oli kasvanut kävellessä, mutta jokohan olin saavuttanut kriittisen rajan:

”Hätäisimmät ovat jo kysyneet, milloin kävelen seitsemänkymmentä kilometriä yhden päivän aikana. Tuskinpa kävelen. Niinhän minä tuumasin myös viidestäkymmenestä ja kuudestakymmenestä kilometristäkin, mutta seitsemänkymmentä on eri asia. Ihan sen takia, että vuorokaudesta loppuu tunnit. Minä kun miellän ”päivän aikana” tehtävän kävelyn sellaiseksi, minkä pystyy tekemään päivän normaalien valveillaolotuntien aikana. Jos kuuteenkymmeneen kilometriin menee kuusitoista tuntia, ja nukkumiseen varaa kahdeksan, on vuorokauden tunnit käytetty. Siksi seitsemänkymmentä ei ole enää mahdollinen, joten kyllä se ääriraja on nyt osaltani saavutettu.”

Niin. Vai onko sittenkään?

En päässyt tästä keskenäni yksimielisyyteen, ja ratkaisun löytymistä odotellessani otin esille jo parin vuoden ajan mielessä olleen ajatuksen 24 tunnin kävelystä. Siis sellaisesta, jolla olisin liikkeellä täydet kaksi kierrosta kellon ympäri.

Tämän yrityksen ajankohdaksi päätin juhannuksen jälkeisen viikonlopun. Ajankohdan päätin jo maaliskuussa, koska näiden maratonkävelyiden kohdalla olen havainnut tarpeelliseksi varata riittävästi aikaa henkiseen valmistautumiseen. Ehkä kolme kuukautta on vähän liioittelua, mutta parempi valmistautua liikaa kuin liian vähän. Kertomuksen kävelystä ja linkin videoon löydät täältä.

Noita maratonkävelyitä mahtui tähän vuoteen lopulta kahdeksan kappaletta, eikä tuo 24-tuntinen ollut niistä vaativin. Se kaikkein extremein juttu oli tuplamaratonkävely – kaksi maratonmittaista matkaa peräkkäisinä päivinä. Tai eiväthän ne mitään maratonmittaisia olleet ne matkat, vaan reilusti pitempiä: ensin 53 kilometriä kotoa Revonlahdelle ja seuraavana päivänä sama takaisin.

Tuo alussa mainitsemani talviretkeilykauden peruutus ei toki ollut muutoksena niin suuri, että se antaisi riittävästi aihetta tällaiseen kirjoitukseen. Ne varsinaiset isot muutokset ajoittuivat kesään.

Artesaani

Elokuussa 2016 jäin silloisesta työstäni opintovapaalle ja ryhdyin opiskelemaan huonekalurestaurointia Oulun Seudun Ammattiopiston Pikisaaren yksikössä. Tämä kaksivuotinen koulutus päättyi kevätlukukauden lopussa, kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna kaksituhattakahdeksantoista. Opintojen päätökseen saattaminen ja artesaaniksi valmistuminen ovat tämänikäiselle ihmiselle jo saavutus sinänsä, mutta ne kaikkein isoimmat asiat olivat kuitenkin vielä edessäpäin.

Hiukan huonekaluja

Artesaaniopintojen alusta lähtien minulla oli tavoitteena oman yrityksen perustaminen ja itseni työllistäminen siinä. Tätä varten perustin toiminimen, Tmi Tapani K., jo ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Valmistumisen lähestyessä ryhdyin pystyttämään omaa huonekaluverstasta. Verstaani sijaitsee Oulun Hiukkavaarassa ja sen osoite on Hiukanpiha 13, mistä sain eräänä keväisenä perjantai-iltana saunassa istuessani ajatuksen antaa verstaalleni nimeksi Hiukan huonekaluja.

Yrityksen toiminnan käynnistäminen – varsinkin näin kesän alussa, kun kukaan ei sitä vielä tunne, ja potentiaaliset asiakkaat ovat enimmäkseen lomalla – on perkeleellinen homma. Onneksi en etukäteen tiennyt, mihin olin ryhtymässä. Olisi varmasti jäänyt tekemättä. Nyt, kun yrityksen toiminta on hyvässä vauhdissa ja asiakkaat sen löytävät, voin jo vähän vapautuneemmin muistella noita ensimmäisiä kuukausia. Toki siihen mahtui hyviäkin päiviä, mutta huonoimmat olivat silkkaa painajaista. Olisipa aika hyvä, jos tällaiset yritystoiminnan käynnistämiseen johtavat opinnot voisi päättää johonkin muuhun aikaan kuin kesän alussa. En varmasti ole ainoa, jolla yritystoiminnan käynnistäminen heti koulun loputtua on ollut vaivalloista.

Hellepainajainen

Ei se yritystoiminnan käynnistäminen ollut ainoa haastava asia viime kesänä. Aloittavan yrittäjän paineet ovat lähinnä henkisiä, ja ainakin minulla sellaiset paineet heijastuvat ennen kaikkea nukkumiseen. Illalla unen tulo kestää ja aamulla, jos herään aikaisin, alan murehtia, enkä saa enää unta. Viime kesänä tähän tuli lisäriesaksi viikkoja kestänyt hellejakso.

Talo, jossa asun, on 1930-luvun lopulla rakennettu paksuseinäinen kerrostalo, jossa on painovoimaan perustuva ilmanvaihto. Siis sellainen, joka toimiakseen edellyttää, että sisällä ja ulkona vallitsee eri lämpötila. Paksuseinäinen talo lämpenee kesän edetessä hitaasti, mutta kun auringon puoleiset seinät pääsevät kunnolla imemään lämpöä, alkaa sisälläkin olla kuuma, ja siitä jäähtyminen kestää ikuisuuden. Näin kävi viime kesänä. Asunnossamme sisällä lämpötila oli yötä päivää kolmenkymmenen tuntumassa, eikä se tuulettamalla muuttunut siitä miksikään.

Minä tykkään nukkua viileässä ja jos lämpötila makuuhuoneessa nousee paljon yli kahdenkymmenen, en enää nuku kunnolla. Kolmeakymmentä hipovissa lämpötiloissa nukkuminen oli lähes mahdotonta. Kun helle vain jatkui ja jatkui, keksin helpottaa elämääni lyhyillä hellepakoretkillä. Niistä ensimmäisen tein polkupyörällä, toisen ja kolmannen autolla. Konsti toimi. Nämä kolme yötä, jotka nukuin teltassa, olivat olennaisesti helpompia kuin hellejakson aikaiset kotona nukutut yöt. Pelkän nukkumisen kannalta olisi ollut viisasta muuttaa kokonaan ulkoruokintaan, mutta perheelliselle se ei välttämättä ole kokonaisuuden kannalta ihanteellinen ratkaisu. Konsti tuli joka tapauksessa todettua toimivaksi, ja jos ensi kesänä on edessä samanlainen hellepainajainen, harkitsen kyllä vakavasti pitempiaikaista ulkona asumista.

Piltti lentää pesästä

Tämänhän jokainen vanhempi joutuu elämässään kokemaan – jotkut kerran, jotkut monta kertaa. Meillä on yksi lapsi, joka pääsi ylioppilaaksi keväällä 2017 ja heinäkuun alussa samana vuonna hän aloitti varusmiespalveluksen Etelä-Suomessa. Se kesti vuoden 2018 kesäkuuhun saakka. Tämä vajaa vuosi tarjosi meille vanhemmille hyvän harjoituksen piltittömästä elämästä – kuitenkin sillä tavoin pehmeästi, että varsinkin palvelusajan lopulla poika tuli kotiin melkein joka viikonlopuksi.

Se varsinainen pesästä lentäminen oli edessä sitten elokuun lopussa, kun poika muutti Helsinkiin aloittaakseen historian opiskelun yliopistossa. Oikeastaan on hyvä, että nämä kaikki muutokset ajoittuivat tälle samalle kesälle. Voisin kuvitella, että jos omassa elämässäni ei olisi ollut näitä isoja asioita samaan aikaan menossa, olisi jälkikasvun pesästä lentäminen hämmentänyt elämänkulkuani paljon voimakkaammin kuin nyt. Kun kaikki on jo valmiiksi sekaisin, ei yksi isokaan muutos lisää tunnu niin kovasti. Tilannetta toki helpotti ymmärrys siitä, että jälkeläiseni oli ja on edelleen toteuttamassa omia, itselleen tärkeitä unelmia, ja tekemässä juuri sitä, minkä eteen hän on vuosien ajan ahkerasti työskennellyt. Siitä en isänä voi olla kuin ylpeä ja onnellinen.

14 yötä

Tämä muutosten vuosi sisälsi edellisiin verrattuna surkean vähän ulkona nukuttuja öitä. Viime vuonna vietin ulkona 31 yötä ja sitä edellisenä peräti 40. Nyt jäin vain neljääntoista. Toki telttaöiden määrä ei ole tässä harrastuksessa se olennainen asia – kyllä retkien merkitys löytyy aivan muualta.

Enkä vielä kaikkea kertonut oo

Vuosi 2018 on siis sisältänyt isoja muutoksia ja monia vaikeita hetkiä, joina olen miettinyt, onko valitsemallani tiellä etenemisessä mitään järkeä. Näiden lisäksi vuoteen on mahtunut monia hyviä, suorastaan erinomaisia asioita. Edellä kerrottujen lisäksi on syytä mainita vielä ainakin kaksi: perhokalastus ja tunturivaellus.

Minähän aloitin sen perhokalastuksen jo edellisenä kesänä, mutta olin aloituksessa sen verran myöhässä, että – kuten edellä jo kerroin – en ehtinyt oppia lajista juuri mitään. Mm. sellainen seikka jäi oppimatta, että miten niitä kaloja saadaan. Viime keväänä homma alkoi lopulta toimia, kun kokeilin pinkkiä perhoa. Se kelpasi niin särjille kuin ahvenillekin, ja salakoitakin sain. Kalastaessani minulla on periaatteena, että kaikki kalat, jotka vedestä otan, käytän myös ruuaksi. Siten olen kalastuksen lisäksi harrastanut myös kalaruokien kuten särkipullien ja pikkukalakeiton valmistusta. Lisäksi kuvasin yhden perhokalastusvideon.

Ja se tunturivaellus.

Jo kauan ennen koulun loppumista päätin, että annan itselleni valmistujaislahjaksi viikon loman, jolla menen tuntureille vaeltamaan. Ja kun kyse on minun tunturivaelluksestani, on kohde tietysti se ”oma” tunturialueeni, Karigasniemen Ailigastunturin alue. Vaikka olen käynyt siellä tätä ennen jo kuusi kertaa, haluan mennä taas. Ailigastunturille saapuminen on kuin kotiinpaluu pitkän poissaolon jälkeen – olen onnellinen eikä minulla ole enää minnekään kiire.

Retkikertomuksen otsikko, Kaamasmukasta Karigasniemelle II, kertoo, että retkeni reitti on osin toisintoa aiemmin tekemästäni retkestä. Se ensimmäinen retki näiden päätepisteiden välillä ei mennyt aivan kuin legendaarisella Römsöön paratiisisaarella:

”Kyseinen retki päättyi jos nyt ei ihan mahalaskuun, niin melkoiseen notkahdukseen kuitenkin. Olin lastannut retkelle koko joukon odotuksia, jotka kaikki toteutuivat jo ensimmäisen vuorokauden aikana. Sitä seurannut vastoinkäyminen pudotti fiilikset pohjamutiin ja päädyin kysymään itseltäni, onko pakko, jos ei halua. Ja vastasin, että ei ole pakko. Niin päädyin lyhentämään retkeäni yhdellä yöllä ja pidentämään Karigasniemellä oleskeluani vastaavasti.”

Nyt ei saa käydä näin.

”Tällä kertaa en halua, että mikään estää minua nauttimasta vaelluksestani koko rahalla. Tämä on oleva yksi tärkeimmistä retkistäni koskaan, ja siihen on suhtauduttava asianmukaisella tavalla. Tärkeäksi tämän tekee se, että kyse on erityisestä lahjasta, jonka annan itselleni: olen saanut kaksivuotisen opiskelun päätteeksi artesaanin paperit koulusta kaksi päivää ennen vaellusreissulle lähtöä ja tämä vaellus on minun valmistujaislahjani.”

Erityisesti maratonkävelyiden kohdalla olen oppinut, että henkinen valmistautuminen on erittäin tärkeä asia. Varusteethan minulla ovat hyvät, eivätkä nämä hommat jää fyysisestä kunnostakaan kiinni. Mutta jos en ole henkisesti läsnä, on aivan sama, miten hyvin asiat muutoin ovat. Siksi olen ottanut tavaksi käynnistää henkisen valmistautumisen prosessit hyvissä ajoin ennen retkelle tai maratonkävelylle lähtöä. Tuosta henkisestä valmistautumisesta ja siihen liittyvistä prosesseista olen kirjoittanut jo sen verran moneen retkikertomukseen, etten lähde niitä juttuja tässä enää toistamaan.

Ja kyllä: tällä kertaa onnistuin. Kesän 2018 vaellukseni Kaamasmukasta Karigasniemelle muodostui koko vuoden parhaaksi retkeksi ja jos toden sanon, se on näin vuoden lopussa arvioituna paras retkeni ikinä. Retkikertomukseni päättyy näihin sanoihin:

”Odotukseni olivat korkealla – ehkä korkeammalla kuin koskaan aiemmin retkelle lähtiessä – mutta en pettynyt. Päinvastoin odotukseni ylittyivät. Tämä vaellus oli lahja minulta itseltäni minulle itselleni, mutta universumi on ollut siinä mukana ja antanut lahjaan omat lisäyksensä. Lapin luonto on jälleen kerran toivottanut minut tervetulleeksi ja osoituksena siitä suonut minulle tilaisuuden kulkea näissä mittaamattoman arvokkaissa paikoissa ja kokea asioita, jotka syöpyvät mieleeni kauniiksi muistoiksi.

Kiitos, Ailigastunturi! Me tapaamme vielä.”

Tämä oli tosiaan seitsemäs kerta, kun käyn Ailigastunturilla. Eikä varmasti viimeinen. Minun oli tarkoitus mennä sinne uudelleen jo marraskuun lopulla, kun olin ajatellut, että silloin maassa olisi lumikengillä ahkion kanssa toteutettavaa vaellusta ajatellen riittävästi lunta. Näin ei tapahtunut, joten retki peruuntui – tai eihän se mitään peruuntunut, se vain siirtyi toteutettavaksi joskus myöhemmin. Sitä en vielä tiedä, milloin, mutta aika näyttää.

Teinhän minä toki paljon muutakin, mutta ehkä ne tärkeimmät olivat tässä. Kiitos, kun olet ollut mukana! Matka jatkuu taas vuodenvaihteen jälkeen.