Kaamasmukasta Karigasniemelle

Vuosi sitten syyslomalla eli lokakuun lopussa retkeilin Ailigastunturilla. Tuolloin toiveissa oli kokea ensilumi tunturissa, mutta se jäi kokematta. Syksy oli sillä kertaa sen verran myöhässä, että tunturit olivat vain pikkuisen kuurassa eikä lumesta ollut tietoakaan. Tänä vuonna teen uuden yrityksen.

Koska olen käynyt Ailigastunturilla jo monta kertaa, suunnittelen reitin, joka sisältää myös ennenkäymättömiä paikkoja. Päädyn aloittamaan retkeni Kaamasmukasta. Silloin saan nuo uudet paikat retken alkuun ja jos päädyn tiivistämään reittiä loppupäästä, ei minulla jää välttämättä mitään olennaista kokematta.

Sunnuntai

Tähän aikaan vuodesta ei tee mieli lähteä omalla autolla pitkälle matkalle pohjoiseen, eikä oman auton käyttö muutenkaan sopisi sellaisen retken yhteyteen, jossa alku- ja päätepiste ovat eri paikoissa. Siten lähden liikkeelle tuttuun tapaan Oulusta kello 8.20 lähtevällä Eskelisen pikavuorolla, jolla mennään ensin yhdellä autolla Rovaniemelle ja sieltä sitten toisella eteenpäin.

Rovaniemeltä lähtö viivästyy, koska etelästä tuleva juna on myöhässä ja rautatieasemalta pitää saada muutama matkustaja kyytiin. Myöhästymisen minimoimiseksi kuljettaja ajaa ensin keskustan pysäkkien kautta ja poimii sieltä mukaan tulevat matkustajat kyytiin, minkä jälkeen ajetaan rautatieasemalle. Juna on jo saapunut ja matkustajat ovat siellä odottamassa. Olipa sujuvasti hoidettu homma! Jäämme aikataulusta jälkeen lopulta niin vähän, että Sodankylässä ja Ivalossa ehditään pitää normaalipituiset tauot.

Kaamasmukkaan on helppo löytää – se kun on ainoa paikka Kaamasen ja Karigasniemen välillä, jossa tiellä on valaistus. Valot ovat siinä kelikameraa varten. Linja-autosta jäätyäni ryhdyn valmistelemaan retkivideon ensimmäisen otoksen kuvaamista. Kiinnitän kameraa ja äänitallenninta jalustaan. Rinkka on pystyssä muutaman kymmenen sentin päässä edessäni. Yhtäkkiä minun ja rinkan väliin ilmestyy koiran kuono. Iso, utelias ja ystävällinen koira tunkee päänsä määrätietoisesti käsieni lähelle ilmeisen varmana siitä, että minulla on käsissäni herkkuja. Häntä heiluu. No mutta, mistäs sinä siihen tulit, kysyn. En saa koiralta vastausta, mutta eipä se juuri muualta voi olla kuin tien toisella puolella olevan majoitusliikkeen pihasta. Ei ole ihan viisasta pitää tällaisessa paikassa koiraa irrallaan, kun sillä näkyy olevan taipumus lähteä pihasta omille teilleen: maantiessä on tällä kohtaa mutkia ja jos paikalle osuu auto juuri, kun koira on tiellä, voi käydä huonosti.

Koira on hiukan liian kiinnostunut kamerastani. Katson sitä silmiin ja sanon tiukasti ”ei”. Koira ymmärtää. ”Istu!”. Tämänkin se ymmärtää. Mainiota! Mehän tulemme juttuun oikein hienosti. Koiran kanssa on kiva puuhailla, mutta täytyy minun päästä siitä eroon ennen kuin rupean kuvaamaan videota. En halua, että uteliaan koiran kuono tönäisee jalustani nurin, enkä myöskään halua, että sessu lähtee seuraamaan minua tunturiin. ”Mene kotiin!”, sanon vieressäni istuvalle koiralle. Se nousee jaloilleen, ylittää tien, pistäytyy reunassa kusella ja jolkottelee sitten takaisin talon pihaan. Näin ne asiat hoituvat puhumalla!

Videokuvaamisen jälkeen lähden matkaan. Kuljen parisataa metriä pikkutietä pitkin ja sitten poistun polulle. Tarkoitukseni on kulkea tänään vain hyvin lyhyt matka, koska haluan kulkea nämä alkumatkan uudet maastot enimmäkseen valoisassa. Olen katsonut kartalta, että jo noin kilometrin kuljettuani saavun purolle, jonka vierestä voisi leiripaikka löytyä. Taivas on kirkas eikä tuule yhtään. Sääennusteen mukaan tyyni sää jatkuu aamullakin, joten en tarvitse yöksi minkäänlaista tuulensuojaa. Löydän puron ja vaikka pakkasta on jo kuusi astetta, purossa on riittävästi sulapaikkoja, joista saan vettä. Eikä välttämättä haittaisi, vaikka se olisi jäässä – minulla kun on vasara mukana. Olen varautunut siihen, että joudun pystyttämään telttani jäiselle maanpinnalle, johon ei tavallisia telttakiiloja saa mitenkään uppoamaan. Siksi mukanani on vasara ja tarpeellinen määrä nauloja.

Puron vieressä on yllin kyllin tasaista pintaa, joten telttapaikan valinta on tällä kertaa erittäin helppo homma. Haen ensin vesipullon ja -pannun täyteen vettä ja laitan päivällisveden lämpiämään. Sitten pystytän teltan ja täytän patjan. Koska odotettavissa on kylmiä öitä, olen ottanut mukaan paksuimman patjani (Exped Downmat) ja talvimakuupussin (Cumulus Teneqa 850). Heittelen tavarat sisälle telttaan. Näiden puuhien aikana ilta on täysin pimentynyt ja taivaalle on syttynyt tähtiä.

Olen lastannut tälle retkelle koko joukon odotuksia ja toiveita: ensilumi tunturissa; ainakin yksi uusi huiputus; yöpyminen avotunturissa pilvettömän taivaan alla; tähtitaivaan, revontulien ja Linnunradan näkeminen valosaasteettomassa ympäristössä. Näyttää siltä, että osa näistä toiveista on toteutumassa jo ensimmäisenä yönä.

Kymmenen aikaan käyn vielä ulkona. On aivan hiljaista. Yläpuolellani on ääretön tähtitaivas, sen keskellä erottuu Linnunrata ja pohjoisen suunnalla taivaalle levittäytyy laaja revontulikaari. Olisi hienoa saada näistä kuvia, mutta kamerani soveltuu vain valokuvaukseen. Pimeäkuvaukseen sen ominaisuudet eivät riitä. Tyydyn tallentamaan vain muistikuvia.

Maanantai

Yö on ollut kylmä. Oma lämpömittarini näyttää aamulla -11° lukemaa. Lähin virallinen sääasema on Karasjoella ja siellä yön alin lämpötila on ollut -12°. Edelleenkään ei tuule. Vien makuupussin tuulettumaan läheisen männyn oksille ja ryhdyn valmistamaan aamupalaa. Minulla on vesipulloina mukana 0,35 litran termospullo ja 1,0 litran Nalgene-pullo – molemmat olen illalla täyttänyt. Nalgene-pullon kierteisiin on jäänyt illalla kosteutta, joka on yön aikana jäätynyt, enkä saa kantta auki. Lämmitän kantta hetken aikaa keittimen liekin yläpuolella ja sitten se lähtee auki. Veden kaataminen pullosta vesipannuun ei kuitenkaan vielä onnistu, koska pullossa oleva vesi on pinnalta jäässä. Haen vasaran ja kopautan vasaran varren päällä jään rikki.

Aamutoimieni aikana aurinko nousee. On tämä aika hienoa! Saan olla täällä, avarassa avotunturissa, hiljaisuuden keskellä – tällaista ylellisyyttä ei kaikille suoda. Tosin useimmat eivät ehkä pitäisi tätä varsinaisena ylellisyytenä: 11 asteen pakkanen jäähdyttää kädet tehokkaasti ja kun kädet ovat jäässä, leviää kylmyyden tunne herkästi muuallekin. Tämä on kylmin yö, minkä olen koskaan viettänyt pienessä Tarptent -teltassani. Yleensähän minä majoitun talvella Erämaakaksioon (Fjällräven Akka Endurance 2) ja keittimenä käytän MSR Whisperlite -bensakeitintä, jolla saan teltankin lämpimäksi. Nämä ovat kuitenkin liian isoja ja painavia varusteita kuljetettavaksi rinkassa.

Yksi tämän retken tavoitteista on saada tuntumaa talviretkeilyyn ilman teltanlämmitysmahdollisuutta. Paksu makuualusta ja lämmin untuvapussi takaavat tarkenemisen yöllä. Päiväsaikaan liikkuminen tuottaa lämpöä, mutta silläkin on rajansa. Vaatetukseni käsittää mm. lämpimän aluskerraston, merinovillakerraston, kevyen untuvatakin ja kuorikerroksen. Käsien tarkenemiseen olen panostanut paksuilla villalapasilla sekä tuulen- ja kosteudenpitävillä kuorirukkasilla. Vaatetusta sopivasti lisäämällä ja vähentämällä sekä tauottamalla liikkumista pidän itseni päivän aikana sopivassa lämpötilassa. Sopiva tarkoittaa riittävän, mutta ei liian lämmintä: en saa päästää itseäni hikoilemaan, koska silloin vaatteet kostuvat ja menettävät lämmöneristävyyttään. Ja koska minulla ei ole teltassa lämmitysmahdollisuutta, en saa kostuneita vaatteita retken aikana mitenkään kuiviksi.

Syön aamupalan, puran leirin, täytän vesipullot ja pakkaan tavarat. Sitten lähden liikkeelle. Kuljen puron vartta pitkin ensin pohjoiseen ja sitten luoteeseen. Samalla maasto alkaa kohota ja kun olen päässyt ensimmäisen kumpareen huipulle, noin 280 metriin, olen lämmennyt sopivasti ja kun kellokin lähentelee jo puoltapäivää, on soveliasta pitää lounastauko. Lounaat ja päivälliset koostuvat tällä retkellä jälleen tutuista komponenteista: puolikas annos valmisretkiruokaa täydennettynä pikariisillä tai muusijauheella. Tässä lounaspaikassani kasvaa puolukoita. Poimin niitä kourallisen ruuan sekaan. Ai että ovat herkullisia!

Lounaan jälkeen matka jatkuu lämmönsäätelyn kannalta oivallista reittiä: välillä haen vauhtia alempaa (tulee kylmä) ja välillä kiipeän ylemmäs (tulee lämmin). Ensimmäinen nousu vie minut 340-metriselle huipulle, sen jälkeen kiipeän 365 metriin ja lopuksi 410 metrin korkeudessa olevalle Vuollašvárrin huipulle. Ylhäällä tunturissa on sen verran lunta (5-10 senttiä), että katson toiveen ensilumen kokemisesta tunturissa täyttyneen. Samoin toive uudesta huiputuksesta on täyttynyt. Ja kun ne muut toiveeni täyttyivät jo eilen illalla ja viime yönä, on retkeni alkanut vallan hienosti!

Tässä vaiheessa teen ensimmäisen muutoksen reittisuunnitelmaani. Eihän minulla mitään kiveenhakattua suunnitelmaa nytkään ole, mutta jonkinlainen alustava ajatus kuitenkin. Ainakin sen verran sitä reittiä pitää ennen reissuun lähtöä miettiä, että voi jättää kotiin kartan, johon on merkinnyt alustavan reittisuunnitelman. On sitten jokin tieto, mistä minua kannattaa lähteä etsimään, jos menen hukkaan. Alkuperäinen ajatukseni oli jatkaa tästä enimmäkseen korkeiden kohtien kautta, mutta tässä vaiheessa syksyä vesihuoltotarpeet asettavat omat rajoituksensa: koska mukanani on pulloja vain 1,35 litran edestä, joudun täydentämään vesivarastoani usein, ja koska tähän aikaan vuodesta pienet purot ja lammet ovat joko kuivillaan tai jäässä, on vettä helposti saatavilla vain alempaa, laaksojen pohjilla virtaavista isommista puroista.

Lähden laskeutumaan Vuollašvárrilta kohti pohjoista, lähelle Vuollašjohkaa. Sitä en kuitenkaan lähde ylittämään, vaan seuraan joen uomaa ensin luoteeseen ja sitten jatkan länteen, Vuollašsuorgin uomaa seuraillen. Tällä reitillä käyn syvemmällä Paistunturin erämaassa kuin kertaakaan aiemmin – tosin nytkin vain parin kilometrin päässä alueen etelärajasta. Kovin kauas pohjoiseenhan tässä ei voisikaan mennä, koska siellä vastaan tulee Kevon luonnonpuiston raja.

Pysähdyn välipalalle. Normaalisti välipalani ovat kuivalihaa, pähkinöitä tai suklaata, mutta nyt on sen verran vilpoista, että haluan lämmintä välipalaa. Lämmitän vettä ja valmistan annoksen pikapuuroa. Tällä kertaa mukana on S-kaupasta ostettua Kotimaista -sarjan aprikoosikaurapuuroa, joka osoittautuu oikein maukkaaksi. Erityisen herkullista se on nyt, kun poimin maasta jäisiä mustikoita puuron sekaan.

Matka jatkuu välillä kovin hankalassa maastossa: pieniä mättäitä, joilla kasvaa lyhyttä tunturikoivua ja joiden välissä on vettä, joka on jäässä, mutta jää ei välttämättä kestä astumista. Eteneminen on hidasta. Jokainen askel on harkittava tarkkaan. Vaellussauva on näissä oloissa erinomainen apuväline. Lisähaastetta etenemiseen tuottaa vähitellen syvenevä hämärä. Sen voisi tietysti taltuttaa otsalampulla, mutta samalla menettäisin mahdollisuuden tarkkailla maastonmuotoja kauempana. Kyllä tässä vielä kuitenkin sen verran näkee.

Kulkureittini vasemmalla puolella olisi 440-metrinen Leammašvárrin huippu. En lähde kiipeämään sille, koska leiriytymisen aika alkaa olla käsillä. En kuitenkaan voisi jäädä huipulle yöksi, ja laskeutuminen lumiselta ja siten liukkaalta tunturilta pimeässä on turhan vaativa homma päivän päätteeksi. Kiipeilyn sijaan hakeudun taas puronvarteen ja tällä kertaa etsin myös tuulensuojan, koska tuuli on päivän aikana voimistunut ja ennusteen mukaan voimistuu yöllä ja huomenna lisää. Yritän kuitenkin valita siinä määrin maltillisen suojan, että siihen sopisi pieni tuuli. Pieni tuulenvire on tarpeen, jotta teltassa vaihtuisi ilma.

Illalla yritän vielä miettiä huomista reittiä, mutta en pääse keskenäni yksimielisyyteen siitä. Jätän lopullisen päätöksen aamuksi.

Tiistai

Retken toinen yö ei ole ollut asteina mitaten yhtä kylmä kuin ensimmäinen (yön alin lämpötila Karasjoella -9°), mutta ilma on ollut ja on aamullakin huomattavasti kosteampi. Se ja voimistunut tuuli tekevät aamusta kovin kalsean tuntuisen. Vaikka teltan ilmanvaihto on toiminut yöllä, on kankaissa kuuraa molemmin puolin. Myös makuupussin ulkopinta tuntuu selvästi kosteammalta kuin illalla nukkumaan mennessä.

Päivän reittiä miettiessäni muistan, että Luomusjärven lounaispäässä on kota. Se on merkitty myös pikakartta.fi -sivuston kautta tulostamalleni kartalle. Minäpä menen sinne. Kodalla voisin tehdä tulet ja pitää siestaa sen verran, että saan enimmät kosteudet pois sekä makuupussista että teltasta. Kodalle on leiripaikaltani matkaa viitisen kilometriä ja se vie minut jokusen kilometrin tavallaan väärään suuntaan, etäämmälle Karigasniemestä. En oikein osaa hahmottaa, mihin minun kannattaisi kodallakäynnin jälkeen pyrkiä tämän päivän aikana. Jospa päätän sen sitten kodalla.

Tällainen päätöksenteon vaikeus on minulle epätavallista. Yleensä minun on hyvin helppo tehdä reittiä koskevia ja muitakin päätöksiä. Tänään se tuntuu kovin vaikealta. Itse asiassa retkimotivaationi tuntuu jotenkin notkahtaneen. Ehkä tämä on nyt seurausta siitä, että retkelle asettamani odotukset ja toiveet täyttyivät jo ensimmäisen vuorokauden aikana. Ehkä en enää osaa odottaa tältä retkeltä mitään.

Maisemat tällä reitilläni ovat hienot, mutta hyytävän kylmä tuuli jäähdyttää kulkijaa tarpeettoman tehokkaasti. Kuljen kodalle päin pitkin Kevolle vievää retkeilypolkua, joka kulkee harjun päällä, kahden järven välissä. Puolisen kilometriä ennen kotaa laskeudun harjulta jyrkässä rinteessä olevaa polkua myöten. Pian tämän jälkeen edessä on Luomusjoki, jonka yli on kahlattava. Kaksi vähän haastavampaa paikkaa sopivasti ennen kodalle saapumista ja lepotaukoa. Tällaisesta pidän. Aamupäivällä hukassa ollut tunnelma tuntuu palaavan kohdalleen. Hetkeksi.

Vittu.

Kota on lukossa.

Voihan perse. Tämä olisi pitänyt tarkistaa ennen kuin lähdin kävelemään näitä ylimääräisiä kilometrejä.

Ihan oma vikanihan tämä on. Kännykkä nettiyhteyksineen ei ole takin rintataskua kauempana ja on silkkaa ajattelemattomuutta, että en tarkistanut kodan tilannetta ensin. Väännän veistä haavassa ja tarkistan asian nyt.

Google-haku ”Luomusjärven kota” tuottaa tuloksia, joista valitsen sivun, jolla kerrotaan, että ”Kota on tiettävästi suljettu väärinkäytösten takia 2013”. Siinä se.

Nyt vituttaa.

Ei pelkästään se, että en pääse kuivattelemaan varusteitani. Ei se makuupussi nyt niin kostea ole, etteikö sen kanssa pärjäisi.

Eikä se, että tästä tulee viisi kilometriä ylimääräistä kävelyä. Onhan se noin puolet päivämatkasta, mutta ei se mikään katastrofi ole.

Eniten pännii se, että tämä hukkareissu oli täysin oma vikani, ja se – ennenkaikkea se – miksi kota on suljettu. Väärinkäytösten vuoksi. Siis tässäkin asiassa on kyse siitä, että jotkut pösilöt eivät ole osanneet toimia oikein, ja sen takia kaikki menettävät mahdollisuuden käyttää tätä erinomaisessa paikassa sijaitsevaa taukopaikkaa.

Kodallakäynti pudottaa mielialani pohjamutiin. Siinä mielentilassa ei olisi järkevää tehdä päätöksiä retken jatkosta, mutta kun en niitä saanut aiemmin tänään tehdyksi, niin nyt on pakko. Tarkistan sääennusteet. Ne ovat samaa mieltä kuin aamulla: tulossa on voimistuvaa tuulta, lauhtuvaa ja mahdollisesti lumisadetta. Avotunturissa on jo nyt suhteellisen haastavat olosuhteet, kun siellä on ohuelti (0-10 senttiä) lunta. Noin ohut lumikerros ei vielä sido irtokiviä paikalleen, mutta tekee maanpinnan paikoin hyvin liukkaaksi. Alustavan suunnitelmani mukaan kulkisin tästä jokseenkin suoraan Ailigastunturin alueen läpi – Niillasašvárrin pohjoispuolitse, Gieđmeskálonjunnin ja Gaskkamušalášin välistä, Snoikanjohkan alun ohi, Skálonjuovččan pohjoispuolitse ja Meađđenvárrin kautta Karigasniemelle. Tämä reitti sisältää paikoin kivikkoisia rinteitä ja reitti myös edellyttäisi yöpymistä avotunturissa. Odotettavissa olevissa olosuhteissa ei ole välttämättä järkevää lähteä tuonne – ainakaan yksin.

Toisaalta siitä voisi tulla hienokin kokemus: kaksi päivää ja yksi yö vaativissa avotunturiolosuhteissa.

Onko pakko jos ei halua?

No ei tosiaan. Saan minäkin joskus olla järkevä. Ja jos toden sanon, niin ei minua huvita lähteä tuonne. Kuten todettu, olen jo saanut tältä retkeltä sen, mitä lähdin hakemaan – sain sen kaiken jo ensimmäisen vuorokauden aikana. Lasini on täynnä, eikä sinne enempää mahdu.

Päätän kulkea loppumatkan tietä pitkin – tästä ensin Luomusjokivartta kohti Sulaojaa ja sitten loppumatka Karigasniemelle maantietä pitkin. Tuleehan siihen loppuun kymmenen kilometrin asfalttimarssi, mutta eihän se ole maantiekävelijälle homma eikä mikään. Se varsinainen Ailigastunturin alue, jolle kuvittelin olevani menossa, jää nyt sitten kokonaan käymättä. Johan tuolla olen niin monesti käynyt, etten pidä tätä minkäänlaisena menetyksenä.

Tämän reitin myötä minulle jää enää yksi yö vietettäväksi teltassa. Retki siis lyhenee yhdellä yöllä. Soitan Kalastajan Majataloon ja muutan alun perin yhden yön pituisen varaukseni kahdeksi yöksi. Haluan kuitenkin oleskella täällä pohjoisessa alkuperäisen suunnitelman mukaisen ajan. Näin minulle tulee yksi vapaapäivä Karigasniemellä vietettäväksi – sen aikana voin kuivatella varusteita ja käydä vaikka jonkun lähiretken.

Vietän retken viimeisen maastoyön Luomusjoen varrella. Tiistai-iltapäivään sisältyy vielä toinenkin Luomusjoen ylitys, mutta siitä ei sen kummempaa kerrottavaa ole. Olen ylittänyt joen tuosta kohtaa aiemmin jo kaksi kertaa ja se menee rutiinilla.

Keskiviikko

Yö on ollut lämmin (noin nolla astetta) ja kostea. Edessä on viimeinen retkipäivä ja viimeiset maastokilometrit. Maantielle saavuttuani huomaan tuulen tosiaan yltyneen. Aukeimmilla paikoilla on vaikea kävellä suoraan, kun voimakas sivutuuli tarttuu rinkkaan. Tässä tuulessa olisi aika vaivalloista kulkea avotunturissa.

Kolme kilometriä käveltyäni kuulen, kuinka takaa lähestyvä suuri kulkuneuvo hidastaa. Destian kuorma-auto pysähtyy kohdalle ja kuljettaja kysyy, kelpaisiko kyyti. ”Sait ylipuhutuksi”, vastaan ja kiipeän hyttiin. Tämä on hienoa! Täällä pohjoisessa kohtaamani ihmiset ovat aina olleet ystävällisiä, avuliaita ja kaikin puolin mukavia, ja nämä isojen autojen kuljettajat ovat vielä aivan omaa luokkaansa. Jäljellä olevat seitsemän kilometriä menevät mukavasti ja kuljettaja pudottaa minut kyydistä Kalastajan Majatalon edessä.

Olenpas minä nyt aikaisin perillä. Kello ei ole vielä kahtatoistakaan. En siis pääse vielä huoneeseen, mutta käyn odotellessani lounaalla. Tilaan hampurilaisaterian ja istun vakiopöytääni – olen käynyt täälläkin jo niin usein, että olen ehtinyt ottaa tietyn paikan omakseni. Siihen haluan aina istua, jos se vain on vapaana. Syön hitaasti ja nautiskellen, juon jälkiruokakahvin ja luen kännykällä päivän lehden digiversion. Sitten kello on jo riittävän paljon ja pääsen kirjautumaan sisään Majataloon (tai hotellihan se on). Löydän huoneestani parvekkeen, jonne voin laittaa teltan kuivumaan. Sisällä huoneessa levitän makuupussin ja muut mahdollisesti kostuneet varusteet kuivumaan.

Vatsa täynnä ja olooni kaikin puolin tyytyväisenä käyn päivälevolle. Ulkona alkaa sataa räntää.

Iltapäivällä käyn vielä kävelemässä: pistäydyn Norjan puolella.

Tämän retken kuvat ovat omassa julkaisussaan, jonka voit avata tästä.

Torstai on siis vapaapäivä, ja sen hyödynnän tekemällä osapäiväretken Meađđenvárrille. Kertomus siitä löytyy täältä.