Reilu nelikymppinen

Kävelyharrastukseni on ollut aikamoista vuoristorataa: välillä on mennyt hyvin, välillä huonosti. On ollut aikoja, jolloin kävelemisen on estänyt plantaarifaskiitti, ja on ollut aikoja, jolloin kävelemisen on estänyt juoksijan polvi. Hetkittäin kävely on myös onnistunut suhteellisen kivuttomasti, mutta paluu vaivalloiseen arkeen on aina tähän saakka ollut edessä.

Ensiksimainitun riesan, plantaarifaskiitin, olen saanut kuriin pitäytymällä kävellessäni vaelluskengissä. Niiden jäykkä rakenne tukee jalkapohjaani tavalla, joka tehokkaasti torjuu pohkeesta kantapään kautta jalkaterään ulottuvan kireyden aiheuttamaa kipua. Toinen, yhtä tärkeä asia on ollut se, että olen pyrkinyt kävelemään paljon. Kävellessä nuo kireät paikat saavat tarvitsemaansa venytystä, mikä tehokkaasti estää jalkojen kipeytymisen.

Juoksijan polvi – joka siis voi vaivata myös kävelijää – on tuoreempi riesa, mutta siihenkin on löytynyt apu: päivittäinen jalkajumppa, jolla voimistan niitä lonkan alueen lihaksia, jotka tukevat lonkkaniveltä sivusuunnassa, sekä alaraajan ulkosyrjällä lonkasta sääreen ulottuvaan it-jänteeseen kohdistuva venyttely. Tarvittava jumppa ja venyttely vievät yhteensä vain noin viisi minuuttia, joten ne ehtii aina tehdä.

Helmikuussa 2017 tein kävelyretken, joka tuotti positiivisen yllätyksen: 20 kilometrin pituiseksi suunnittelemani kävely venyi 40-kilometriseksi, kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pärjäsin kipujen kanssa. Ei tuokaan kävely täysin kivuton ollut, mutta jumppaamisen ja venyttelyjen mahdollistaman muutoksen alkaminen oli jo havaittavissa.

Kävelystä kirjoittamani blogiteksti päättyy näin:

Tämä oli neljänneksi pisin yhden päivän aikana kävelemäni matka koskaan. Lähtökohdat huomioiden tästä tuli kuitenkin tämän sarjan retkieni ehdoton ykkönen. Jalkajumppa ja varsinkin ne ulkosyrjän venyttelyt jatkuvat nyt entistäkin tunnollisemmin tehtyinä. Ne selvästi ovat juuri sitä, mitä tarvitsen. Kivuttomaan kävelyyn on vielä matkaa, mutta se on saavutettavissa.

Ja se kuusikymmentä. Vielä minä senkin kävelen.

Noiden sanojen kirjoittamisen jälkeen kuudenkymmenen kilometrin käveleminen yhden päivän aikana ei ole enää salainen haave, vaan julkinen tavoite. Aikataulu sille on touko-kesäkuu 2017. Alkukesä on tällaisille otollista aikaa, koska silloin ei yleensä vielä ole liian lämmintä.

Onnistuessaan tuo 60 km olisi pisin koskaan kävelemäni päivämatka – lisäystä tällä hetkellä voimassa olevaan ennätykseeni olisi kymmenen kilometriä.

Helmikuisen kävelyni jälkeen päätin pitää pitkissä matkoissa pienen tauon, koska maratonkävelyt eivät ole varsinaisesti kylmän vuodenajan harrastus. Ainakaan, jos aikaa haluaa käyttää myös varsinaiseen talviretkeilyyn. Maaliskuun puolivälissä alkoi kevät olla jo sen verran pitkällä, että katsoin asialliseksi käynnistää kuuteenkymppiin tähtäävän valmistautumisprojektin: kävelisin ensin 30, sitten 40 ja sen jälkeen vielä 50 kilometriä. Jos nämä onnistuvat, on kuudenkympin yrittäminen mahdollista. Pitkien kävelyiden välissä ylläpitäisin tuntumaa päivittäisellä koulumatkojen kävelyllä ja noin kerran viikossa pyrkisin kävelemään ainakin yhden pitemmän matkan (15-20 km).

Kolmekymppinen toteutui maaliskuun kahdeksastoista päivä. Sen kävelyn aikana en tuntenut jaloissa minkäänlaista kipua, joten uskalsin siirtyä projektissa eteenpäin. Sopiva ajankohta neljänkymmenen kilometrin kävelylle tulee pääsiäisen aikaan. Sunnuntaina, huhtikuun kuudentenatoista päivänä, lähden kävelemään. Aiempien kokemusten pohjalta arvelen tarvitsevani tähän retkeen yksitoista tuntia.

Näihin pitkiin kävelyihin liittyy peruskävelykunnon ylläpitämisen lisäksi myös muuta valmistautumista. Yksi tärkeä asia on sääennusteiden seuraaminen. Pitkänmatkan tallustelu on kauniin sään puuhaa (no ei välttämättä, mutta näin olen sen omalla kohdallani linjannut), joten kun olen asettanut kävelyretkelle tavoiteajankohdan, seuraan sääennusteita tarkasti. Tarvittaessa muutan suunnitelmia, koska eiväthän nämä ole millään tavoin kiveen hakattuja juttuja.

Toinen osa valmistautumista on reitin suunnittelu. Koska näihin pitkiin kävelyihin liittyy epävarmuus jalkojen kestämisestä, pidän hyvänä suunnitella reitin, jonka varrelta pääsen tarvittaessa linja-autolla kotiin. Aivan koko matkaa ei toki tarvitse bussireittien mukaisesti mennä, mutta kuitenkin niin, että en joutuisi viittä kilometriä enempää taapertamaan pysäkille, jos tehtävän keskeyttäminen tulee aiheelliseksi.

Kolmas – ja tärkein – osa valmistautumista on henkinen valmistautuminen. Kun olen päättänyt matkan pituuden, kävelyn ajankohdan ja reitin, rupean psyykkamaan itseäni saavuttaakseni kävelypäiväksi oikeanlaisen mielentilan. Haluan myös nauttia kävelemisestä, eikä se onnistu, jos en ole henkisesti läsnä. Tämä menee samalla tavoin myös muilla retkillä. Pyrin välttämään kaikenlaisia ylimääräisiä häiriöitä kävelyä edeltävinä päivinä, jotta mikään ei pilaisi keskittymistäni. Olen ymmärtänyt, että myös urheilijat keskittyvät tärkeisiin suorituksiinsa. Tämä lienee ihan sitä samaa.

Toki valmistautumiseen kuuluu vielä neljäskin osa: varusteiden valitseminen. Siis vaatetus, eväät, kuvauskalusto ja mitä muuta sitä nyt koko päivän kestävällä kävelyllä voi tarvita. Vaatetus menee sään mukaan. Evääksi otan lähinnä vettä ja välipalaa – lämpimät ateriat syön jossain reitin varrella olevissa ruokapaikoissa. Kuvauskalusto käsittää minimissään kännykän, joskus mukaan lähtee pokkarikamera ja jos kävelystä on tarkoitus kuvata video, on videokamera ja jalustana toimiva selfiekeppi otettava mukaan. Videointi tosin hidastaa kulkemista niin paljon, että yli neljänkymmenen kilometrin kävelyillä se ei oikein toimi. Eikä noilla reissuilla yleensä niin paljoa kiinnostavaa kuvattavaa olekaan, että senkään puolesta tarvitsisi.

Pääsiäissunnuntaita edeltävä valmistautuminen sujuu hyvin, ja kun vielä onnistun nukkumaan yön ongelmitta (mikä ei minulla ole suinkaan itsestäänselvyys), ovat lähtökohdat kunnossa. Puoli yhdeksältä astun ovesta ulos ja lähden kohti Välivainiota ja Puolivälinkangasta, jossa en malta olla menemättä houkuttelevan näköiselle metsäpolulle. Näin keväällähän polut voivat olla hyvinkin liukkaita, minkä vuoksi pyrin niitä välttämään: liukastumisen vaara on todellinen ja tässä vaiheessa kevättä moinen tapaus voisi romuttaa haaveeni ennätysmatkasta nololla tavalla.

Metsäpolku Puolivälinkankaalla.

Olen suunnitellut tälle kävelylle rengasmaisen reitin, joka alkaa Kemiran tehdasalueen kiertämisellä Takalaanilan teollisuusalueen kautta. Teollisuusalueet – etenkin sellaiset, missä on paljon pieniä yrityksiä – ovat kiinnostavia. On hauska nähdä, mitä kaikkia yrityksiä niiltä löytyy. Ties vaikka löytäisin jotain, mitä joskus itse tarvitsen.

Uusi perävaunu parkissa teollisuusalueella.

Yksi kiinnostavan näköinen paikka on Pohjois-Suomen Turvapuisto. Nimensä mukaisesti siellä järjestetään erilaisia koulutuksia, joilla tähdätään työturvallisuuden parantamiseen ja tapaturmien vähentämiseen.

Pohjois-Suomen Turvapuiston valesähkörautatie.

Uusi teollisuushalli rakenteilla.

Välillä reittini kulkee hyvin rauhallista pyörätietä pitkin. Kuulen kevään ensimmäisen peipposeni.

Kevään ensimmäisen peipposen bongauspaikka.

Tehdasalueen kierrettyäni lähden vähitellen kohti etelää. Haapalehdossa on kävelyn ensimmäisen varikkopysähdyksen aika: käyn Haapalehdon Shellillä munkkikahvilla. Tämän jälkeen hakeudun alueen itäosaan, lähelle sähkölinjan vieressä menevää latua. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta ja kylmän yön jälkeen ilma lämpenee kovaa vauhtia. Vähennän vaatekerroksia takin alta.

Aurinko lämmittää ja kulkeminen maistuu.

Alkukurvailujen jälkeen kuljen samaa reittiä kuin sillä lapasesta lähteneellä kävelylläni. Ylitän Oulujoen uutta Poikkimaantien siltaa pitkin ja mietin, onko kyse Poikki Maantiestä vai Poikkimaan Tiestä.

Poikki Maan Tien Sillan kohdalla Oulujoki on sula. Viimeksi tästä mennessäni joki oli vielä umpijäässä.

Tässä vaiheessa alan jo odottaa lounastaukoa, jonka pidän samassa paikassa kuin viimeksi: Neste Oulun Baarissa. Paikan nimi on pöljä, mutta ruoka on hyvää ja palvelu ystävällistä. Ensin on kuitenkin käveltävä vielä muutama kilometri Knuutilankankaan läpi.

Vatsa täynnä jatkan – ja nyt eri suuntaan kuin viimeksi. Silloin lähdin kohti Kaakkuria, josta jatkoin aina Kempeleeseen saakka ennen kuin lähdin kotia kohti. Nyt otan suunnan Iinatin läpi kohti Iinatintien pohjoispäätä. Tämä tie vie entisen moottoriurheilukeskuksen ohi. Tällä alueella on ollut myös kaatopaikka, jonka maisemoinnin tuloksena maastoon on rakennettu korkeita kumpareita.

Maisemoidun kaatopaikan kumpareikkoa.

Mieleni tekisi kiivetä korkeimmalle kumpareelle, mutta siihen minulla ei oikeastaan ole nyt aikaa. Kesällä tänne voisi kyllä tulla ihan kiipeilytarkoituksessa.

Metsokankaan koillisreunalla pyörätie kulkee kuitenkin niin houkuttelevan näköisen rinteen ohi, että en kykene torjumaan kiusausta, vaan lähden kiipeämään. Tämä kohouma on matalampi eikä kiipeäminen vaadi erityisiä ponnistuksia.

Tästä kiipeän.

Panoraama. Saat kuvan auki suuremmassa koossa, kun napsautat sitä.

Metsokangas on yksi Oulun monista uusista asuinalueista. Kun näillä alueilla käy kävelemässä, näkee, kuinka valtavasti kaupunki on viime vuosina kasvanut.

Metsokankaan taloja.

En voi sanoa pitäväni läheskään kaikista uusista omakotitaloista, mitä täälläkin näen, mutta tämä on kiva.

Paremmanpuoleinen pyllymäki.

Metsokankaan jälkeen on iltapäiväteen aika. Pysähdyn sitä varten Ouluntullin Nesteelle. En ole käynyt paikassa vuosiin, ja sepä onkin muuttunut kovasti. Sisustus on kokovalkoinen ja etelän puoleisista isoista akvaarioikkunoista sisään paistava aurinko tekee sisätilan tukahduttavan kuumaksi.

Neste Ouluntullin valkoista sisustusta.

Liikenneaseman takana on kallioon louhittu monttu, josta ilmeisesti on kaivettu vieressä menevän moottoritien rakennukseen tarvittua kiviainesta. Monttu on sittemmin täyttynyt vedellä ja siinä on uimapaikka, jota pidetään vesisuihkujen avulla auki ympäri vuoden.

Ouluntullin uimapaikka.

Nyt lähden kotiin. Olen kävelyni eteläisimmässä pisteessä ja kilometreinä mitaten jo reippaasti yli puolenvälin, kiitos alkumatkan mutkitteluni. Tästä eteenpäin aurinko paistaa takavasemmalta ja tuuli puhaltaa edestäpäin. Matkanteko muuttuu heti vilpoisemmaksi.

Kaakkuria lähestyessäni kuljen pitkin Visiolinjaa – uutta katua, jota ei ole vielä avattu liikenteelle kuin toisen pyörätien osalta – ja sitten alitan moottoritien. Edessä on mahdollisia tauko- ja ruokapaikkoja, mm. Kaakkurin Citymarketissa oleva Hesburger, Teboil-liikenneasema Kaakkurinhovi ja taitaapa Bauhausin kyljessä oleva Kotipizzakin olla auki. En kuitenkaan ole vielä ruuan tarpeessa, joten jatkan matkaa.

Edellisellä kerralla tästä kulkiessani minulla oli vasen polvi jo ruvennut kipuilemaan, mutta nyt siinä ei tunnu mitään epämiellyttävää, niin kuin ei muuallakaan jaloissani. Olen tästä oikein mielissäni, sillä takana on jo reilusti yli kolmekymmentä kilometriä.

Visiolinja.

Tarkistan GPS-tallentimestani, paljonko matkaa on jäljellä, ja tiedon perusteella suunnittelen reitin tästä eteenpäin. Käyn vielä pienen kaarroksen Kaakkurissa ja sitten otan suunnan kohti Toukolan kaupunginosaa.

Kaakkurin koulu.

Panoraama länteen päin. Pohjoisen suunnalta on tulossa sadepilvi.

Pohjoisen puoleinen tuuli vyöryttää tumman pilven kohdalle ja Vasaraperällä alkaa sataa rakeita. Ne ovat kuitenkin pieniä – muutaman millimetrin läpimittaisia – eikä kuuro kestä kauaa. Oikeastaan tällainen raekuuro on kaikkein miellyttävin sadetyyppi: rakeet vain kierivät pois vaatteilta, eivätkä kastele mitään.

Rakeita maassa.

Rakeita lumella.

Limingantullissa pidän viimeisen tauon: pysähdyn Mäkkärille syömään. Ajoitukseni on oivallinen, sillä pääsen tekemään tilaukseni lähes jonottamatta, mutta kun saan ruokani, on takanani parikymmentä asiakasta jonossa.

Ruoka ja tauko tekevät tehtävänsä. Näiden turvin jaksan viimeiset kilometrit kotiin. Mihinkään ei edelleenkään satu, mutta kyllähän tämä käveleminen jo väsyttää.

Tummat pilvet ja matalalta paistava aurinko tuottavat loppusuoralle ripauksen dramatiikkaa. Itse kävelyyn sellaista ei nyt sisältynyt lainkaan.

Saavun kotiin yksitoista tuntia ja viisi minuuttia lähtöni jälkeen, eli olen ylittänyt aika-arvioni viidellä minuutilla. Sallin itselleni tämän ylityksen, sillä matkaa on kertynyt 41,2 kilometriä. Tavoitteena ollut nelikymppinen tuli reilusti täyteen.

Tavoitteen saavuttaminen ei tällä kertaa suuremmin säväytä. Onhan tämä jo viides kerta, kun kävelen päivän aikana yli neljäkymmentä kilometriä, ja huolellisen valmistautumisen ansiosta onnistumista oli lupa odottaa. Olen tyytyväinen, mutta en leijaile.

Tämän jälkeen peli kovenee. Seuraava tavoitteeni on viisikymmentä kilometriä – matka, jonka senkin olen kerran jo kävellyt, joten sen pitäisi olla mahdollinen. Onko näin, selviää toivottavasti lähimmän kuukauden aikana.

Kävelyreittini: 41,2 kilometriä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *