Pyöräretkeilykauden avaus

Kesän 2016 pyöräretkeilykauteni alkaa jo huhtikuun puolivälissä. Viime vuonna tämän lajin harrastaminen jäi vähiin, kun tein kesän ensimmäisen ja ainoaksi jääneen pyöräretken vasta lokakuussa. Eikä sitä oikein voi sanoa ”kesän” pyöräretkeksi, koska retken aikana lämpötila putosi alimmillaan -7 asteeseen eikä muutenkaan ollut juuri nollaa ylempänä.

Oikeastaan minun ei pitänyt tehdä pyöräretkeä nyt. Olin suunnitellut 15.-17.4.2016 viikonlopuksi patikkaretken rinkan kanssa, mutta kun pari päivää ennen lähtöä pakkasin tavaroita rinkkaan, jouduin toteamaan, että homma ei toimi. Näin huhtikuussa täytyy retkellä varautua monenlaisiin olosuhteisiin, kun kevään etenemisessä on suuria paikallisia vaihteluita. Varjoisissa paikoissa lunta voi olla paljonkin, kun taas aurinkoisemmissa on jo ihan kesäiseltä näyttävät olosuhteet. Siis nimenomaan näyttävät. Vaikka lumi on jo aikaa sitten näistä paikoista huvennut, voi maa olla vielä tukevasti jäässä. Vaihtelevien olosuhteiden ja mahdollisesti kylmien öiden vuoksi mukaan pitää ottaa enemmän tavaraa kuin kesällä. Kun sain kaiken tarvitsemani rinkkaan sullotuksi, en ollut ollenkaan tyytyväinen lopputulokseen.

Täyteen pakattu rinkka – josta kuitenkin puuttui vielä muutama varuste – näytti suunnilleen yhtä hyvältä kuin nelikymppinen mies, joka yrittää mahtua lakkiaispukuunsa.

Mitäs nyt sitten? Olen painiskellut saman ongelman kanssa myös aiemmilla tämän rinkan – Deuter Aircontact 50 + 10 – kanssa tekemilläni retkillä. Vaikka rinkka on merkitty tilavuudeltaan samankokoiseksi kuin edellinen kantolaitteeni, Deuter ACT Lite 50 + 10, se tuntuu selvästi tätä pienemmältä. Ehkä rinkan osastojen mittasuhteet ovat sillä tavoin erilaiset, että ne eivät sovi yhteen varusteitteni ja pakkaustottumusteni kanssa. Niin tai näin, tämän rinkan kanssa en halua suunnittelemalleni retkelle lähteä. Minun on ostettava isompi rinkka, ja siirrettävä tämä retki siiheksi, kun olen saanut uuden rinkan ja opetellut sen säätämään ja pakkaamaan. Parin viikon aikalisä on siis edessä.

Anteeksi kuinka? Niin, juu, kyllä. Pyöräretkestähän minun piti kertoa. Ihan kohta. Kärsivällisyyttä vähän, pyydän!

Edellisestä retkestäni on jo viisi viikkoa ja ajatus kahdesta lisäviikosta tuntuu kestämättömältä. Haluan retkelle! Koska en voi tehdä retkeä rinkan kanssa, teen pyöräretken. Sitä lajia minun on kuitenkin syytä treenata, koska olen päättänyt tehdä tästä kesästä pyöräretkeilykesän. En ehdi paneutua retken suunnitteluun sillä intensiteetillä, mitä koko viikonlopun mittainen retki edellyttäisi, joten tyydyn yhden yön mittaiseen ja ajokilometreiltäänkin vähäiseen retkeen. Olen aloittanut työmatkapyöräilyn vasta viime viikolla, eli pyöräilykuntoni ei vielä ole kaksinen. Otan retkikohteeksi minulle niin kovin tutut Virpiniemen – Isonniemen väliset seudut Haukiputaalla. Siellä on hyviä leiripaikkoja vaikka kuinka, eikä matkaa kotoa tule kuin karvan verran yli kaksikymmentä kilometriä. Sen verran jaksan varmasti polkea.

Koska matka on lyhyt, aloitan retkeni vasta lauantaina iltapäivällä. Kapea sadealue pyyhkäisee ylitse ja pesee ilman puhtaaksi katupölystä juuri ennen suunnittelemaani lähtöaikaa. Puoli viideltä kaikki on valmista, nousen satulaan ja lähden polkemaan.

Muutaman sata metriä poljettuani muistan, että minullahan oli suunnitelma, mitä reittiä lähtisin ajamaan. Mikähän se reitti oli? Hetken mietittyäni reittisuunnitelma palautuu mieleen. Muistan väärin, missä Bertel Jungin tien alitse vievä pyörätie menee, ja joudun tekemään muutaman ylimääräisen kierroksen kerrostalojen välissä. Vähän noloa, kun olen kuitenkin näillä nurkilla liikkunut lukemattomia kertoja. Tämä todistaa jälleen kerran oikeaksi jääkiekkovalmentaja Juhani Tammisen sanat: 90-prosenttinen keskittyminen tuottaa 50-prosenttisen tuloksen.

Kuvaan tälläkin retkellä videomateriaalia. Kiinnitän pyörän ohjaustankoon pidikkeen, johon laitan pokkarikokoisen kamerani. Action-kameraa minulla ei nyt ole käytössä, koska aiemmin hankkimani kameran ääniominaisuudet eivät tyydyttäneet eikä myyjällä ollut tarjolla ongelmaan ratkaisua. Hyvässä yhteisymmärryksessä päädyimme purkamaan kaupat ja uusi action-kamera tulee aikanaan.

Vastaantulijoiden käyttäytymistä on hauska seurata. Ihmiset huomaavat kameran, ja selvästi mieli tekee tuijottaa, mutta eivät kehtaa – ainakaan suoraan: pää pysyy tiukasti eteenpäin ja ehkä vähän alaspäin suunnattuna, mutta silmät kääntyvät.

Pyöräilen Koskelan, Rajakylän, Itä-Patelan ja Herukan kautta vailla sen tarkempaa reittisuunnitelmaa, kunnes olen niin lähellä vanhaa nelostietä, että arvelen parhaaksi siirtyä tien länsipuolelle. Nämä Herukan pohjoisosat ovat minulle vähän oudompaa seutua, joten en lähde kokeilemaan, pääsisinkö sieltä läpi, vaan jatkan matkaa tuttua, vanhan nelostien länsipuolista reittiä.

Taskisenperä, Holstinmäki, Hietalanmäki, Kello. Siellä poistun vanhan nelostien varresta, ohitan koulukeskuksen ja päiväkodin. Liikekeskuksen risteyksessä sattuu tilanne, joka voisi olla vaarallinen: vasemmalle kääntyvä auto kurvaa edestäni, kun olen menossa risteävän tien yli suoraan. Sopivasti minulla sattuu kamera olemaan päällä, ja saan tilanteen omasta näkökulmastani talteen videolle. Konkreettista vaaratilannetta ei päässyt kuitenkaan syntymään, koska minulla on tapana liikenteessä ensisijaisesti väistää itseäni isompia riippumatta siitä, kenellä olisi liikennesääntöjen mukainen väistämisvelvollisuus.

Kellontie, Topinperäntie, Isonniementie, Virpiväylä (joka joissain kartoissa näkyy olevan nimeltään Virpinväylä). Tuttu reitti ei tarjoa mitään erityisiä elämyksiä, mutta kaikessa tuttuudessaan ja yllätyksettömyydessään tämä on kivaa. On hienoa olla taas pyöräretkellä! Keväisin on aina kiva katsoa, missä ja milloin näen ensimmäisen pyöräretkeilijän. Tänä vuonna se olen minä.

Vajaan kilomerin Virpiväylää ajettuani käännyn Osmonlaaksontielle, joka on pieni metsäautotie ja jota pitkin kuljetaan merenrannan mökeille. Pian sen jälkeen, kun Virpiniemen ja Haukiputaan kirkonkylän välinen valaistu kuntopolku leikkaa Osmonlaaksontien, muuttuu tie lumipeitteiseksi. Tässä en pysty enää ajamaan, vaan joudun taluttamaan loppumatkan. Olen valinnut tämän retken leiripaikaksi saman paikan, jossa yövyin tammikuisella #twonights-päätösretkelläni. Aivan samaan paikkaan en kuitenkaan telttaa laita kuin silloin, koska lumen sulettua tarjolla on vain märkää ja pehmeää hietikkoa. Kyllähän siihenkin voisi teltan laittaa, mutta sen puhdistaminen hiekasta olisi iso työ, jota en halua joutua tekemään.

Pistän pyörän parkkiin ja käyn tutkimassa maastoa. Tämä on vanha hiljalleen maisemoituva hiekkakuoppa, matala ja laakea. Kiipeän pois kuopasta ja tutkin metsää. Löydän ison, tasaisen kohdan, johon päätän leiriytyä. Palaan hakemaan pyörää ja punnerran sen ylös kuopasta rinteessä olevaa polkua pitkin. Kun pääsen perille, alkaa sataa heikosti.

Leiripaikassani maa on lumeton, mutta jäässä. Pinta on kivikova. Onnittelen itseäni kaukonäköisyydestä, sillä olen pakannut mukaan vasaran ja nauloja. Tällaiseen maahan olisi aivan turha yrittää tunkea tavallisia telttakiiloja. Siis sama juttu kuin silloin tammikuussa. Erämaakaksion pystyttäminen edellyttää minimissään seitsemän kiilan käyttöä, siis tässä tapauksessa seitsemää naulaa: kolme toiseen ja kaksi toiseen päätyyn sekä yksi kummassakin päädyssä olevan myrskynarun kiinnitykseen. Näiden lisäksi kiinnitän myrskynarut teltan pitkillä sivuilla kunkin kaaren kohdalla, vaikka ne eivät näissä olosuhteissa olisi ollenkaan välttämättömät. Siten nauloja tarvitaan 3 + 2 + 2 + 6 = 13 kappaletta.

Kun saan teltan pystyyn ja tavarat sisälle, jään vielä hetkeksi ulos katselemaan ja kuuntelemaan keväistä luontoa. Maantie menee sen verran lähellä, että autojen ääni kuuluu selvästi, mutta kun se hiljenee, kuulen lähisuolta teeren pulinaa. Sadekuuro on mennyt ohi ja aurinkokin pilkistää pilvien raosta. Arjen paineet ovat jääneet kaupunkiin ja tunnen rentoutuvani. Tätä tarvitsin – taas kerran.

Teeren pulinan kanssa kilpailee lähempää tuleva luontoääni: vatsani murisee siihen malliin, että päivällisaika on jo ohitettu. Siirryn siis telttaan ja laitan päivällisen hautumaan. Se on tuttuun tapaan puolikas retkiruokaa ja desilitra pikariisiä. Ruuan valmistuessa järjestelen tavarani herrasväen puolelle ja kun kaikki on valmista, käyn aterialle.

Auringon laskiessa teeret käyvät levolle, mutta hiljaista ei vielä tule. Leiripaikkani yllä alkaa vilkas ilmaliikenne. Kaklatuksesta päätellen joutsenia lentää ylitseni useita kymmeniä. Muistuu mieleen viime lokakuisen pyöräretkeni ensimmäinen ilta: silloinkin pimeän laskeutuessa lensi isoja lintuja yli. Lokakuussa ääneen liittyi haikeus, kun linnut olivat lähdössä pois, mutta nyt muuttolintujen äänen kuuleminen täyttää mieleni ilolla: ne palaavat takaisin.

Olen varannut täksi illaksi herkkuja. Valmistan ison kupillisen kaakaota, jonka nautin suklaan kera ja samalla luen Matti Rämön kirjaa Polkupyörällä Himalajalle. Kun vielä pidän kaasukeitintä hetken aikaa päällä – teltan tuuletusräppänät täysin auki toki – saan ilman teltan sisällä kuivaksi ja lämpimäksi. Leiriytymisen aikana varusteisiini tullut kosteus kuivahtaa.

Yksi tämän retken päämääristä on uuden kesämakuupussin testaus. Aiempi pussini on hyvä, mutta liian iso: jalkopäähän jää tyhjä tila, joka jää viileäksi ja siten aiheuttaa palelua yöllä. Uusi pussi on malliltaan Cumulus Intense – se on kuitupussi, joten sen kanssa ei voi tulla samanlaista ongelmaa kuin talvikäyttöön hankkimani untuvapussin kanssa tuli: minä nukun aika levottomasti ja pyörin kyljeltä toiselle läpi yön, jolloin untuva voi siirtyä kammioissa niin, että pussiin muodostuu tyhjiä, eristeettömiä kohtia. Intensen comfort-lämpötilaraja on +4 astetta ja limit 0 astetta. Nyt vallitsevat olosuhteet ovat siis otolliset tämän testaamiseen – yöksi on ennustettu noin +3 asteen lämpötilaa. Minulla on lisäeristeenä keinokuituinen makuupussilakana, jonka sanotaan tuovan jopa kahdeksan astetta lisää makuupussin käyttölämpötila-alueeseen. Lisäksi otin mukaan vanhan makuupussin siltä varalta, että jos tulee kunnolla kylmä, voin ottaa sen käyttöön ja nukkua tuplapussissa.

Tarkenen uudessa makuupussissani hyvin aamuyölle asti. Sitten tuntuu hiukan vilpoiselta, joten lisään vaatetta. Laitan merinovillakerraston ja sukat. Siinä teen virheen: vaatetta on liikaa. Sopivan lämpötilan alue tuntuu minulla olevan hyvin kapea. Huomaan sen mm. liikkuessani: vaikka lähtisin liikkeelle sellaisella vaatetuksella, että alussa hiukan palelee, lämpenen nopeasti niin, että alan hikoilla. Porukalla vaellettaessa olisin varmasti aika rasittava vaelluskumppani, kun haluaisin vähän väliä pysähtyä säätämään vaatetusta. Myös viileällä ilmalla makuupussissa huomaan saman. Jos palelen, ja lisään sen takia vaatetta, laitan herkästi liian lämmintä päälle ja kohta hikoilen, ja sitten tulee taas kylmä. Tämä pitäisi osata paremmin. Yritän muistaa ensi kerralla laittaa aluksi vaikka vain sukat ja vasta, jos se ei riitä, lisään enemmän vaatetta. Ja lisättävän vaatetuksen pitää olla tarpeeksi ohutta, jotta se ei lämmitä liikaa. Hankalaa tällainen, mutta minkäs teet.

Aamulla sataa rankasti. Tutkin netistä sadetutkakuvaa ja päättelen, että sade hellittää aamupäivän aikana. Minulla ei ole minnekään kiire, joten voin ottaa tämän leiriaamun hyvin rauhallisesti. Syön aamiaisen, järjestelen vähän tavaroita pakkaamista varten, ja sitten vain oleskelen. Luen kirjaa, juon kaakaota, kirjoitan muistiinpanoja retkikertomusta varten ja syön suklaata. Puolenpäivän lähestyessä sateen ropina vaimenee ja tutkakuvasta näkyy, että loppuosa sadealueesta on hyvin repaleinen. Peipponen karjuu lähipuussa niin kovaa, että saan linnun laulua talteen tabletinpoikasen avulla. Olen asentanut siihen Voice Recorder -nimisen sovelluksen, joka sopii hyvin tällaisiin äänityksiin. Käytin samaa sovellusta myös edellisen retkivideoni puheosuuksien äänitykseen.

Syön vielä lounaankin teltassa, sitten pakkaan loput tavarat ja ryhdyn purkamaan leiriä. Sade on loppunut kokonaan, mutta tuuli kuljettaa taivaalla tummanharmaita pilviä. Maastossa on nyt hyvin märkää, sillä jäinen maanpinta ei ime juuri ollenkaan sadevettä, vaan suurin osa jää lillumaan pinnalle. Lits läts kuuluu kengistä, kun kävelen teltan ympärillä ja nyhdän illalla maahan hakkaamiani nauloja irti.

Pakkaan tavarat pyörän päälle ja lähden kotimatkalle. Ensimmäiset sadat metrit etenen taluttamalla. Hiekkakuopan pohja on paikoin melkoista kuravelliä. Pyörän renkaat ovat yltä päältä ravassa, samoin kenkäni. Kun pääsen tielle, on se pätkä, joka eilen oli lumen peitossa, muuttunut yöllisen vesisateen myötä muhkuraiseksi ja märäksi iljanteeksi. On lievästi sanoen kiinnostavaa taluttaa raskaasti lastattua pyörää pitkin tietä, jolla sekä taluttajan kengät että pyörän renkaat lipsuvat milloin mihinkin suuntaan. Meiltähän tämä käy, ajattelen, kun selvitän kaljaman ilman ainuttakaan kellahdusta.

Hietikolla taluttamisen seurauksena hiekkaa on mennyt levyjarruihin. Pyörä pitää melkoista rahinaa, kun lähden ajamaan, ja mietin, pitäisikö minun uhrata osa mukana olevasta juomavedestä jarrujen pesemiseen. Päätän seurata tilannetta, ja kuinka ollakaan: kun pääsen asfalttitielle ja ajan sitä muutaman sata metriä, rahina vaimenee ja katoaa pian kokonaan.

Pyrin ajamaan suurimman osan paluumatkasta eri reittiä kuin eilen. Ohitan Virpiniemen eläinurheilukeskuksen, jossa on hevostalleja, ratsastuspolkuja, ravirata ja pienempi rata koirakilpailuja varten.

Vanhalle nelostielle saavuttuani ajan eilistä reittiä Herukkaan saakka. Sieltä jatkan edelleen vanhan nelostien vartta Länsi-Patelan kautta, Rajahaudan ohi ja Taskilan ja Toppilan kautta Tuiraan. Saavun kotiin hieman kahden jälkeen, mikä jättää mukavasti aikaa varustehuoltoon ja kotona oleskeluun ennen kuin viikonloppu päättyy ja on ruvettava taas ansaitsemaan retkirahoja työpaikalla.

Retki oli lyhyt, mutta hyvä. Sain pyöräretkeilykauden avattua ja uuden makuupussin testattua. Nyt minulla on hyvä käsitys sen käyttölämpötila-alueen alarajasta. Voin olla tyytyväinen paitsi retkeen, myös koko viikkoon – ainakin pyöräilyn kannalta. Viikon kokonaisajomatkaksi tuli 102 kilometriä, mitä pidän hyvänä saavutuksena, koska tämä viikko oli vasta toinen pyöräilyviikko tälle keväälle.

Nyt rupean etsimään sitä isompaa rinkkaa ja kun saan sen hankittua, teen retken, joka nyt jäi tekemättä. Pyöräilyharrastus jatkuu työmatkapyöräilyn merkeissä ja kevään edetessä tarkoitus on tehdä toisinaan – esimerkiksi kerran viikossa työpäivän jälkeen – pitempiä ajeluita, jotta saan kesäkuuhun mennessä kehitettyä itselleni koko viikonlopun kestävään pyöräretkeen riittävän pyöräilykunnon.