Toinen retkipäivä alkaa parin kilometrin mittaisella umpihankiosuudella. Tähtään tielle, joka kiertää Vähämäen ja sen vieressä olevan metsästysmajan etelän puolelta. Sattumalta löydän paikan, josta Sunijärvelle vievä retkeilyreitti alkaa. Ohitan metsästysmajan tietä pitkin ja vastaan tulee iäkäs pariskunta suksilla. Juttelemme hetken aikaa hiihtämisestä, vaeltamisesta yleensä sekä varusteistani. Oli mukava tavata, mies toteaa, kun jatkamme matkaa omiin suuntiimme. Vastaan olevani samaa mieltä. On aina kiva kohdata ihmisiä, jotka ymmärtävät tällaisen talviretkeilyn päälle.
Pian tämän jälkeen käännyn oikealle. Ajopolkua on ajettu moottorikelkalla, joten siinä on taas hyvin helppo hiihtää. Ensimmäisen mutkan jälkeen huomaan olevani koneella ajetulla ladulla. Onneksi sen viereen on ajettu myös luistelukaista. Varsinaista latua pitkin en halua ahkion kanssa hiihtää, koska painava ahkio voi rikkoa ladun. En minä varsinaisesti viihdy luistelubaanallakaan, mutta ei minun sitä tarvitse pitkään kulkea. Ja ainahan olisi mahdollista siirtyä umpihankeen.
Hyypänmäen kohdalla latu kaartaa pohjoiseen ja minä jatkan itään vievää ajopolkua. Edelleen saan kulkea moottorikelkkauraa pitkin. Kyllä tämä nyt on helppoa! Havaitsen kulkusuuntaani nähden kohtisuoraan menevät, tuoreilta näyttävät lumikenkien jäljet. Tämä onkin erinomaista lumikenkäilymaastoa – Hyypänmäkeä ja sitä ympäröiviä harjuja olisi kiva läpsytellä ylös ja alas. Ehkä joskus tulenkin tänne lumikenkien kanssa.
Saavun tutulle reitille, jota kujin päinvastaiseen suuntaan viime kesänä ollessani matkalla huiputtamaan Hyypänmäkeä. Muutamaa kilometriä myöhemmin saavun Pottiin. Yhytän isomman tien paikassa, josta pellon yli katsomalla näkyy merelle. Alan olla reittini kääntöpisteessä. Tästä matka jatkuu pohjoiseen, kohti saaren pohjoispuolista rantaa, jossa minun on tarkoitus huomenna siirtyä meren jäälle.
Koska pääsin eilen pari kilometriä pitemmälle kuin olin alun perin suunnitellut, on minulla varaa pidentää tälle päivälle aikomaani reittiä. En oikaise suoraan Pökköön, vaan kierrän rannempaa menevää tietä, joka sekin on minulle tuttu – sitä kuljin ensimmäisellä Hailuodon-retkelläni kesällä 2013. Tällä tiellä on yksi hyvin pehmeä hiekkatieosuus, joka on helppo havaita myös näin talvella: tie on aurattu lumilingolla, joka on lumen lisäksi raapaissut monin paikoin myös hiekkaa ja lennättänyt sitä laajalle alueelle metsään tien vieressä.
Hieman ennen iltahämärää alkaa sataa lunta. Olen tästä pelkästään mielissäni. Pari päivää ennen retkeä katselin työpaikan ikkunasta sakeaa lumipyryä ja ajattelin, että sellaisessa olisi kiva hiihtää. Toiveeni toteutuu, vaikka ei ihan siinä muodossa, kuin sitä töissä ollessani ajattelin: kaikkein hienointa olisi kokea sakea lumipyry jossain meren jäällä. En ole vielä päässyt testaamaan suunnistustaitojani täydellisessä whiteoutissa. Viime joulukuussa Saariselällä pääsin aika lähelle, mutta tuohon kokemukseen ei liittynyt minkäänlaista suunnistushaastetta. Ja haasteistahan minä pidän.
Lumisade hiipuu samaa vauhtia päivänvalon kanssa. Pitäisi varmaan ruveta etsimään retken toista leiripaikkaa. Katselen ympäristöä valitakseni suunnan, josta lähden paikkaa etsimään. Ennen valitsemaani suuntaan lähtemistä teen kuitenkin pienen koukkauksen päinvastaiseen suuntaan, sillä näen metsässä jotain. Lähempää katsottuna se osoittautuu laavuksi. Tätä ei tässä ollut viimeksi. Ja aivan oikein, laavussa on vuosiluku 2014.
Laavun tarkastettuani hiihdän sinne, mistä aion yöpaikan löytää. Harva asia retkeilyssä on yhtä helppo kuin telttapaikan löytäminen lumisesta metsästä. Pientä ylimääräistä hiihtämistä aiheutuu vain siitä, kun haluan varmistaa, etten ole liian lähellä tietä. Tykkään omasta rauhasta ja sen vuoksi pyrin valitsemaan leiripaikat niin, että telttani ei näy lähellä mahdollisesti olevilta kulkuväyliltä. Vaikka tuskin täällä kulkijoita haitaksi asti olisi.
Tänäänkin on ollut hyvä päivä. Itse asiassa oikein hyvä. Jo eilen pääsin hyvään retkitunnelmaan ja sama on jatkunut tänään. Arvelen tämän johtuvan suurimmaksi osaksi siitä, että retkeni ei pääty vielä huomenna. Kyllä se vain niin on, että tavallinen viikonloppu on tähän hommaan aivan liian lyhyt aika. Tällainen nelipäiväinen on jo aivan toista. Mutta toki täytyy muistaa, että työssäkäyvälle ihmiselle tällainen pitkä viikonloppu on perin harvinaista herkkua. Teen mielessäni periaatepäätöksen suunnitella ensi talveksi noin viikon mittaisen vaelluksen.
Iso vaikutus tunnelmiini on epäilemättä myös sillä, että itse tehdyt varusteet ovat osoittautuneet erinomaisiksi. Ahkion vetojärjestelmää kehuin jo retkikertomuksen edellisessä osassa. Nyt, kun olen kiskonut ahkiota kaksi päivää, voin todeta, että omatekemät vetovaljaani toimivat hyvin myös tällaisen lähtöpainoltaan 38-kiloisen ahkion kanssa. Ennen tätä retkeä testasin valjaita vain huomattavasti kevyemmällä kuormalla. Valjaiden vyö ja henkselit ovat 50 mm leveät, mikä tuntuu riittävältä. Mitään toppauksia niihin en tehnyt, koska kuten Jaakko Lumme toteaa JR-27 -ahkion rakentamista käsittelevällä sivullaan, ”vetovyö on luontaisesti hyvin lämmin vaatekappale, ei sitä tarvitse topata”.
Vetovaljaiden lisäksi myös ahkion peite – jota voisi kutsua myös ahkiokassiksi, koska siinä on pohja – on omatekemä. Lisäksi molemmat ovat omaa suunnittelua. Peitteen yläosan toteutuksessa olen tosin ottanut mallia Somaspulkan peitteestä, joten kaikkea ansiota sen toimivuudesta en voi omia itselleni. Peitteen pohjan, jonka muoto noudattelee ahkion pohjan muotoja, olen kuitenkin itse suunnitellut. Vetovaljaat olen suunnitellut itse, mutta siinäkin olen käyttänyt hyväksi kokemuksia, joita olen saanut vetäessäni Somaspulkkaa sen vetovaljailla.
Näissä mukavissa mietteissä siirryn hiljalleen höyhensaarille. Juuri nukkumaanmenon hetkellä alkaa sataa. Sade ropisee telttakankaaseen siihen malliin, että se saattaa olla vettä. Olen tyytyväinen, kun olen tämän sateen aikana teltassa sisällä.
