Hiihtovaellus Hailuodossa, ensimmäinen päivä

Talven 2015-2016 pääretkeni on neljän päivän mittainen hiihtovaellus Hailuodossa. Lukija ehkä muistaa, kuinka vielä syksyllä suunnittelin tekeväni tänä talvena hiihto- tai lumikenkäilyvaelluksen Ailigastunturin alueella. Mutta kuinkas sitten kävikään? Oulun seudulle tuli talvi. Siis ihan kunnon Talvi, johon on sisältynyt sekä kovia pakkasia että paljon lunta. Maaliskuun puolivälissä, kun tämän hiihtovaellukseni toteutan, on Oulun virallinen lumipeitteen paksuuslukema noin viisikymmentä senttiä. Siis puoli metriä! Moisesta ihanuudesta ei vuosi sitten voinut kuin haaveilla. Tällaisten olosuhteiden vallitessa en näe järkeväksi kuluttaa lomapäiviäni autossa tai linja-autossa istumiseen, vaan teen retkeni lähellä.

Meitä oululaisia hemmotellaan retkeilyparatiisilla, jonne on kaupungista vain muutaman kymmenen kilometrin ajomatka. Kesällä tämän matkan päälle tulee vielä lauttamatka, mutta talvella – jos jäätilanne sallii – ajetaan jäätietä pitkin. Retkikohteeni on siis Hailuoto. Lauantaina, maaliskuun 12. päivänä, pakkaan tavarani autoon ja lähden kohti saarta.

Tänä talvena myös jäätilanne on hyvä – jään paksuus Hailuodon ja mantereen välissä on yli puoli metriä – mikä tarkoittaa sitä, että saareen pääsee jäätietä pitkin. Ja kun jäätie on käytössä, kulkee lautta vain silloin, kun Oulun ja Hailuodon välinen linja-auto on menossa jompaankumpaan suuntaan. Muut lauttavuorot ajetaan vain, jos ne on tilattu etukäteen, mutta yhtä henkilöautoa varten ei lauttoja tilailla. Menen siis jäätielle – ensimmäistä kertaa ikinä.

Päivä on harmaa ja pilvet roikkuvat puunlatvojen alapuolella. Jäätie katoaa harmauteen. Jännityksen ja uteliaisuuden sekaisin tuntein ajan jäälle. Olen tarkistanut aamulla jäätien kunnossapidosta huolehtivan Touhu-Palvelut Oy:n Facebook-sivulta, mitä siellä sanotaan jäätien kunnosta. Lämpötila on viime päivinä ollut pakkasella, joten jäätie on jäässä eikä esimerkiksi sohjosta tai vedestä jään päällä ole haittaa.

Jäätiellä on 3,5 tonnin painorajoitus ja 50 km/h nopeusrajoitus. Lisäksi ajoneuvojen välinen minimietäisyys on 50 metriä ja tiellä on pysähtyminen kielletty. Jäälle on aurattu kaksi noin kymmenen metrin levyistä kaistaa, joiden välissä on arviolta viitisenkymmentä metriä auraamatonta. Näin eri suuntiin kulkevat autojen välille jää sama 50 metrin turvaetäisyys.

Ajan tarkasti sallittua nopeutta. Kun jäätiestä on takana noin kolmannes, huomaan perässäni ajavan Volvon olevan aivan liian lähellä. Välimatkaa on tuskin kahtakymmentä metriä enempää. Tien puolivälin paikkeilla on kuin muistutuksena toinen satsi liikennemerkkejä. Juuri ennen niitä jarrutan kevyesti, jotta saan Volvokuskin huomion kiinnitettyä itseeni. Osoitan sormella liikennemerkkejä, kun ajan niiden ohi. Viesti menee perille: Volvo jättäytyy kauemmas. Mutta vain hetkeksi. Viimeinen kolmannes jäätiestä ajetaan taas peräkkäin. Idiootti!

Mielipahaa lukuunottamatta idiootista ei ole minulle enempää harmia, mutta pysähdyn silti hetkeksi rauhoittumaan saareen päästyäni. Olen menossa retkelle, eikä sellainen ala mukavasti, jos päällimmäisenä tunteena on vitutus. Kävelen vähän aikaa ja otan kuvia. Tuuli puhaltaa kylmästi mereltä ja vie pahan mieleni mennessään. Palaan autolle ja lähden ajamaan saaren halki vievää tietä.

Ailaston kohdalla huomaan tien varressa uudelta näyttävän liikennemerkin. Ravintolahan tässä on ollut kauan, mutta en muista nähneeni leirintäalueen merkkiä. Aiemmin Hailuodossa on mielestäni ollut leirintäalue vain Ranta-Sumpussa. Aluetta ei ole viime vuosina jaksettu pitää kunnossa ja sen rappeutumisen myötä asiakkaat ovat kaikonneet. Tähän Ailaston leirintäalueeseen täytyy perehtyä ja mahdollisuuksien mukaan sinne voisi mennä kesällä telttailemaan. Mieluumminhan minä toki telttailen maastossa, mutta olen sitä mieltä, että jos joku viitsii nähdä sen vaivan, että ylläpitää tällaista palvelua, niin on sitä silloin hyvä käyttää – edes kerran. Jos palveluita ei käytetä, ei niitä kauaa jakseta pitää yllä. Näinhän on Suomessa käynyt aivan liian monelle leirintäalueelle.

Marjaniemeen saavuttuani siirrän tavarat autosta ahkioon, napsautan sukset jalkaan ja lähden lykkimään kohti itää. Kello on suunnilleen yksi. Otan tavoitteeksi leiriytyä samoihin aikoihin pimeäntulon kanssa, mikä tarkoittaa, että minulla on kuutisen tuntia aikaa hiihtää. Etukäteen olen ajatellut edetä tänään vain noin kahdeksan kilometriä. Sellaisen matkan tekemiseen kuusi tuntia riittää hyvin, vaikka osa matkasta olisikin umpihankea.

Ensimmäiset puolitoista kilometriä hiihdän tuttua ajopolkua pitkin. Tässä on näin talvella moottorikelkkareitti, joten saan olla koko ajan tarkkana kelkkojen varalta. Kaksi kelkkaa tuleekin vastaan, mutta olen juuri sillä hetkellä pysähtyneenä polun reunalle. Kelkat mahtuvat hyvin sivuuttamaan minut turvallisesti. Virpiniementien ylitettyäni alkaa retken ensimmäinen umpihankiosuus. Iloinen yllätys: täällähän on hankikanto! Suojasäiden ja yöpakkasten kovettama lumi kantaa niin sukset kuin ahkionkin oikein hyvin.

Maasto alkaa kumpuilla. Ylämäkeen ahkiota on helppo vetää, mutta alamäet vaativat hieman suunnittelua. Minulla kun on ahkiossani naruveto. Olen tänä talvena ruvennut tykkäämään naruvedosta niin, että en välttämättä toteuta tähän Paris-pulkasta varustelemaani vaellusahkioon aisoja ollenkaan.

Vetonaru on ylhäältä katsottaessa V-kirjaimen muodossa siten, että kirjaimen kärki on ahkion puoleisessa päässä. Minulla on itse tehdyt vetovaljaat, joihin olen tehnyt vetonaruille kiinnityskohdat vyön sivuille. Lisäksi valjaissani olevat henkselit kiinnittyvät vyöhön etupuolella hyvin lähellä näitä narujen kiinnityskohtia, mistä seuraa, että tasamaallakin osa vetorasituksesta tulee hartioille. Järjestely toimii erinomaisesti. Jos viitsin, saatan vielä hifistellä sen verran, että lisään kokonaisuuteen jonkinlaisen nykäyksenvaimentimen pehmentämään nykäystä, joka tuntuu aina vetonarun kiristyessä.

On tämä narulla vetäminen noista nykäyksistä huolimatta kuitenkin huomattavasti lempeämpää puuhaa kuin aisoilla vetäminen. Ainakin, jos aisat ovat välyksettömät: silloinhan jokainen pienikin myötämäki – kuten mättäiden ja vastaavien ylitys – tuntuu vetovyössä ikävänä tuuppauksena. Niin, ne myötämäet. Silloinhan naruveto ei ole parhaimmillaan, koska ahkio tulee herkästi kantapäille. Tämän voi kuitenkin useimmissa tapauksissa välttää esimerkiksi saattamalla ahko vetonarusta kädellä pitäen hallitusti alas. Tai narun voi vaikka siirtää ahkion perään ja antaa pulkan mennä edellä. Tätä varten vetovaljaissani on narujen kiinnityskohdat myös etupuolella.

Kaikesta tästä kehumisesta huolimatta en väitä, että naruveto olisi aina parempi. Tässäkään asiassa ei ole olemassa yhtä totuutta. Suosittelen ahkionvetäjille eri vetotapojen kokeilemista käytännössä. Sitä kautta se oma suosikkikin löytyy. Eikä mikään estä ottamasta aisoilla vedettävään ahkioon mukaan myös vetonarua. Itse asiassa vetonaru kannattaa aina olla mukana, koska aisat tai niiden kiinnityskohdat voivat mennä rikki.

Tarkoitukseni on kulkea tänään Harjua pitkin kohti itäkoillista. Harju on nimensä mukainen matala harjanne keskellä Hailuodon pääsaarta, Luotoa. Ja Harjun päällä kulkee tie, nimeltään luonnollisesti Harjuntie. Sitä pitkin on ajettu moottorikelkoilla, autoilla, mönkijöillä ja traktoreilla. Eri kohdissa vähän eri tavalla. Mutta joka paikassa on vähintään yhden kulkuneuvon jättämät jäljet, joita pitkin hiihtäminen ja ahkion vetäminen on helppoa. Sauvoina minulla on teleskooppimalliset vaellussauvat. Kun kuljen parinkymmenen sentin syvyistä traktorin pyörien tekemää uraa pitkin, säädän sauvani vastaavasti lyhyemmiksi. Näin hiihtoergonomia pysyy hyvänä koko ajan.

Valmista uraa on tosiaan helppo hiihtää ja matka etenee hyvin. Juuri muuta kerrottavaa siitä ei sitten olekaan. Vasemmalla on metsää, oikealla on metsää. Välillä jommallakummalla tai molemmilla puolilla on hakkuualueita. Sitten taas metsää. Lykin suksia eteenpäin tasaista vuorotahtia. Vasen, oikea, vasen, oikea. Ahkio seuraa perässä, kun ei muuta voi. Pää alkaa tyhjentyä ajatuksista.

Kun päivänvalo alkaa osoittaa hiipumisen merkkejä, on ruvettava suunnittelemaan leiriytymistä. Ajoitus on hyvä. Jos leiriydyn nyt, voin jättää yhden päätöksen tekemisen huomiseksi: kierränkö Hyypänmäen etelä- vai pohjoispuolelta.

Tien vasemmalla puolella maasto kumpuilee, mutta oikealla on tasaista. Lähden siis etsimään leiripaikkaa oikealta. Näin talvella telttaillessa leiripaikalle on yksi erityisvaatimus: paikassa pitää tuulla. Tämä sen vuoksi, että telttaan on saatava hyvä ilmanvaihto. Ja tämä puolestaan johtuu siitä, että käytän keitintä teltassa sisällä. Jos ilma ei vaihdu, voi käydä huonosti. Lisäksi leiripaikan on toki syytä olla tasainen, mutta tämä vaatimus on helppo täyttää. Puolimetrinen lumihanki tasoittaa maaston pienet epätasaisuudet ja vaikka hangen pinta olisi kalteva, voi sen helposti lapioida vatupassiin.

Löydän mieleiseni paikan ja tunnustelen tuulen suuntaa. Tarkistan netistä vielä sääennusteen, jotta tietäisin, mistäpäin aamulla tuulee. Vallitsevan ja ennustetun suunnan perusteella päätän teltan asennon niin, että eteisen puoleinen pääty on siihen suuntaan, mistä tuulee. Näin on ilmanvaihdon edellytykset varmistettu.

Tamppaan teltalle tontin ja hienosäädän sitä lapiolla parista kohdasta. Sitten teltta pystyyn ja tavarat sisälle. Erämaakaksio on niin tilava, että saan kaikki tavarat mahtumaan telttaan. Sukset ja sauvat laitan teltan eteiseen, oviaukosta katsoen vastakkaiselle seinustalle. Niiden viereen tulee ahkio. Vapaaksi jäävään tilaan kerään lumivaraston sulattamista varten. Eteisen puolelle kaivan lisäksi pienen kuopan, jos lunta on niin paljon, että on mitä kaivaa. Tässä vaiheessa avaan tuuletusräppänät teltan molemmista päistä.

Sitten avaan ahkiopeitteen ja rupean siirtämään tavaroita herrasväen puolelle. Väliseinän oviaukosta katsottuna oikeaan reunaan tulee makuualusta, vasempaan reunaan ensin keitinlaatikko, sen taakse ruokailussa tarvittavat varusteet ja peremmälle loput. Pumppaan makuualustan täyteen – tässä Exped Downmat -alustassa on integroitu pumppu – ja lopuksi siirryn itsekin herrasväen puolelle ja riisun kengät.

Seuraavaksi vuorossa on keittimen sytyttäminen, mutta ennen sitä varmistan vielä, että teltan tuuletusräppänät ovat auki. Pumppaan polttoainepulloon tarvittavan paineen ja avaan venttiiliä sen verran, että keittimen (MSR Whisperlite) esilämmityskuppiin tulee pienenpieni määrä bensiiniä. Siis todella pieni. Venttiili nopeasti kiinni. Sytytän esilämmitysbensan tulitikulla. Kun esilämmitysliekki alkaa hiipua, on aika ruveta taas avaamaan venttiiliä. Tässä vaiheessa liekki muuttuu siniseksi tai värittömäksi ja keitin alkaa pitää hiljaista kohinaa. Nopeasti leviää suloinen lämpö telttaan.

Nyt tarkenee jo vähentää vaatetta. Riisun päällimmäiset kerrokset ja levitän ne kuivumaan. Sitten laitan vesipannuun pohjalle vähän vettä ja täytän pannun lumella. Vesitilkka tarvitaan, koska muuten keittimen kuuma liekki voisi vahingoittaa keittoastian pohjaa. Vasta sitten, kun olen saanut lumensulatuksen kunnolla alkuun, suljen teltan väliseinän, mutta en kokonaan. Koska päätyräppänät ovat täysin auki, voin väliseinää säätämällä vaikuttaa siihen, miten lämmintä teltassa tulee. Keittimen ollessa päällä väliseinästä on aina vähintään kolmasosa auki.

Illan aikana ei yleensä juuri tarvitse miettiä, miten saisi aikansa kulumaan. Lumen sulattaminen, syöminen ja juominen sekä seuraavan päivän reitin suunnittelu ja päiväkirjamerkintöjen kirjoittaminen riittävät ajankuluksi. On minulla joskus kirjakin mukana, mutta harvoin jaksan sitä kovin monta sivua lukea. Kolme neljä tuntia menee näissä aktiviteeteissa kevyesti. Ja juuri sopivasti keitin polttaa yhden pikkupullollisen (0,3 litraa) bensaa tuossa ajassa, joten illan aikana ei tarvitse ruveta vaihtamaan pulloa.

Tässä tuli nyt aika yksityiskohtainen kuvaus talvileiriytymisrutiineistani. Pidän hyvänä tällaisia rutiineja. Erityisesti turvallisuuteen liittyvät asiat eli esimerkiksi teltan tuuletuksen varmistaminen ja keittimen asianmukainen esilämmitys on hyvä tehdä aina samalla tavalla. Silloin ne osaa tehdä oikein myös väsyneenä.

Ensimmäisen vaelluspäivän matkaksi tuli kymmenen kilometriä. Olen siis pitemmällä kuin olin ajatellut tässä vaiheessa olevani. Kerran näinkin päin! Tämä antaa mukavasti pelivaraa tuleviksi vaelluspäiviksi. Katselen karttaa ja muodostan alustavan suunnitelman kiertää Hyypänmäki etelän puolelta ja jatkaa sitten Pottiin saakka. Sieltä voisin jatkaa samaa reittiä, jota kuljin kesällä 2013, ensimmäisellä retkelläni Hailuodossa. Näin toimien voisin huomenna edetä jonnekin Pökön pohjoispuolelle, jossa tiedän olevan erinomaista telttailumaastoa.