Hiihtovaellus Hailuodossa, kolmas päivä

Kolmas vaelluspäivä alkaa auringonpaisteessa. Retkivarusteita pakatessani olen muistanut, miten kävi kaksi vuotta sitten, kun tein kolmipäiväisen vaelluksen Hetan ja Näkkälän välituvan välisessä maastossa Enontekiöllä. Silloin poltin lärvini auringossa pahemman kerran. Nyt mukanani on aurinkosuojavoidetta, jonka suojakerroin on 50. Sipaisen sitä naamaani ennen lähtöä.

Tämänpäiväinen taival alkaa parin kilometrin mittaisella osuudella pitkin ajopolkua, joka vie muutaman mökin ohitse meren rantaan. Koska jäällä saattaa tuulla, pidän lounastauon juuri ennen rantaan saapumista. Vatsa täynnä siirryn jäälle, joka levittäytyy edessäni tasaisena, helppokulkuisena ja hohtavan valkoisena. Jäällä on muutamia moottorikelkan jälkiä, jotka menevät rannan suuntaisesti. En kuitenkaan hyödynnä niitä, koska lämpötila on vielä hiukan pakkasen puolella ja hanki kantaa muuallakin oikein hyvin.

Minulla oli jonkin aikaa sellainen ajatus, että olisin tehnyt tämän retkeni kokonaisuudessaan jäätä pitkin. Muutama viikko ennen retkeä olosuhteet jäällä menivät kuitenkin arvaamattomiksi. Koska meri jäätyi vedenpinnan ollessa hyvin alhaalla, nousi jäälle myöhemmin vettä, ja kun sen jälkeen ilma taas kylmeni, syntyi moneen paikkaan rannan tuntumaan toinen jääkerros. Näiden kahden kerroksen väliin jäi onkalo, jossa saattoi olla vettä. Sellaisissa olosuhteissa en halunnut kulkea, joten muutin suunnitelmiani siihen muotoon, jossa ne nyt ovat toteutumassa.

Käyn kokeilemassa, miltä jää tuntuu hieman kauempana rannasta. Yhdessä kohdassa tunnen pienen rusahduksen, mikä voi tarkoittaa sitä, että jään ylin kerros on siinä kohdin heikko. Käännyn takaisin rantaan ja päätän kulkea tästä eteenpäin rannan tuntumassa. Nämä Hailuodon pohjoiset rannat ovat suurelta osin loivasti syveneviä hiekkarantoja, joissa hietikon leveys vaihtelee veden korkeuden mukaan muutamasta metristä useaan kymmeneen metriin.

Näkyvyys merelle on hyvä ja erotan useita merimerkkejä laivaväylän suunnalla. Kauempana luoteessa huomaan kaksi hahmoa. Tarkemmin katsoessani tunnistan toisen niistä jäänmurtajaksi – se on todennäköisesti Kontio, joka yleensä työskentelee tässä Oulun lähistöllä. Kontio jää lillumaan väylälle kauemmas, mutta toinen alus tulee lähemmäs. Marinetraffic -sivuston kautta saan selville, että kyseessä on Sten Nordic -niminen tankkeri, joka on tulossa Ouluun. Otan laivasta kuvia ja myös lyhyen videonpätkän, kun paatti on kylki suoraan minua kohti. Välimatkaa on tuossa kohdin alle viisi kilometriä.

Hämähäkki lyllertää jäällä. Ja toinen. Ja kolmas. Ja lisää. Niitä on paljon, muutaman kymmenen metrin välein. Kai täällä sitten jotain hyönteisiäkin on, sillä tuskin nuo ravinnotta jaksavat kauaa kulkea. Twitterin kautta saan tiedon, että nämä hämähäkit syövät ainakin hyppyhäntäisiä. Kyllä sosiaalinen media on kätevä. Moneen kysymykseen löytyy sitä kautta vastaus hyvinkin nopeasti.

Kahvitauolla kuuntelen sisämaasta kantautuvaa pulinaa. Aivan kuin teeriä! Laitan niistäkin Twitteriin kysymyksen, ja pian saan vastauksen: kyllä teeret juuri tähän aikaan vuodesta aloittelevat keväisiä aktiviteettejaan. Onpa hieno kokemus! En ole aiemmin kuullut teeren pulinaa maaliskuussa. Tai en ainakaan muista sellaista.

Edessäpäin näkyy jäällä tumma kohta. Siinä on vesi noussut jään päälle. Tällaiset kohdat ovat yleensä muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, joten niistä ei ole minulle minkäänlaista haittaa. Vain yhdessä kohdassa joudun hetken aikaa miettimään reittiä. Siinä suolta tuleva oja saapuu rantaan. Oja on sekä leveytensä että syvyytensä puolesta vaikeasti ylitettävä. Käyn vähän matkaa sisämaassa katsomassa, olisiko siellä näkyvissä siltaa ojan yli. Ei ole. Yksi mahdollisuus olisi lapioida ojaan riittävästi lunta ja sitten ylittää oja tuota lumisiltaa pitkin. Lapiointi olisi kuitenkin kohtalaisen iso työ, ja sen tuloksena ojaan tulisi pato, joka pitäisi purkaa ainakin osittain, jotta en aiheuttaisi kohtuutonta häiriötä veden virtaukselle.

Paikasta, jossa oja laskee mereen, alkaa leveä railo. Koska en pääse ojan yli sisämaan puolelta ilman, että joutuisin tekemään pitkän kierroksen, on minun sivuutettava paikka meren puolelta. Samaan on päätynyt myös ainakin kaksi moottorikelkkailijaa. Kelkan jälkiä seuraillen kierrän railon ja samalla kuuntelen tarkasti mahdollisia poikkeamia suksista, sauvoista ja ahkiosta lähtevissä äänissä. Näköhavaintoihin ei tässä kohdin voi juurikaan luottaa, sillä aurinko on mennyt ohuen pilven taakse ja sieltä suodattuvassa pehmeässä valossa yksityiskohdat häviävät lumen pinnalta. Edes kelkan jälkiä ei meinaa erottaa.

Kiertotiellä ei tapahdu mitään odottamatonta. Pian olen taas rannan tuntumassa. Hietaniemessä on paljon mökkejä, mutta yhdelläkään mökillä ei ole ihmisiä paikalla. Lumessa näkyy kuitenkin tuoreita jälkiä, joten täällä on varmaan käyty viikonloppuna. Nythän on jo maanantai, joten ihmiset ovat töissä.

Hietaniemen ja Haaralampinnokan välisellä alueella näyttää olevan jääröykkiöitä rannassa. Hieman kauempana rantaviivasta puolestaan on tummia alueita, eli siellä vesi on tullut jäälle. Arvelen mukavammaksi kiertää tässä kohdin sisämaan kautta – se on nyt helppoa, koska kiertotie menee hyvin lähellä rantaa. Kiertotieltä lähtee sopivasti polku juuri Haaralampinnokan kohdalla. Tästä menen taas rantaan.

Polun kohta on hyvin märkä. Siitä on ajettu traktorilla ja pyörien jättämät urat ovat täynnä vettä. Vesi on pinnalta jäässä, enkä välitä kokeilla jään kestävyyttä. Urien välisellä harjanteella mahdun juuri sopivasti kulkemaan, kun vähän ohjailen ahkiota jyrkimmissä mutkissa. Haaralampinnokassa olen taas tutussa paikassa. Tässä minä yövyin viime kesänä, kun Hyypänmäen huiputuksen jälkeen vietin lyhyen rantaloman.

Paikka on tunnistettavissa, vaikka rantaan kasautuneet, sittemmin lumen peittämät jääröykkiöt ovatkin muovanneet pinnanmuodot huomattavasti kumpuilevammiksi kuin millaisiksi ne kesältä muistan. Olisi hauskaa yöpyä tässä, mutta vielä ei ole leiriytymisen aika. Sitä paitsi jos jäisin tähän, olisi minulla huomenna turhan pitkä matka kuljettavanani. Pidän tässä kuitenkin päivällistauon.

Syötyäni jatkan taas matkaa. Noin kuukausi sitten meren jäähän syntyi tänne Hailuodon pohjoispuolelle laaja repeämä, minkä seurauksena jäät ovat olleet liikkeellä ja kasautuneet monin paikoin parimetrisiksi röykkiöiksi rannan tuntumaan. Noista röykkiöistä ei ole minulle haittaa, sillä tästä eteenpäin hiekkaranta on joka kohdassa niin leveä, että kulkukelpoinen kohta löytyy varmasti rantaviivan kuivemmalta puolelta. Haaralampinnokan ja Keskiniemen välillä rannassa on monia lampia, joiden jäätä pitkin on nyt hyvä hiihtää.

Päivänvalo alkaa hiipua ja samanaikaisesti ilmestyy seuraava maamerkki – Keskiniemen pooki – näkyviin. Olen ajatellut pystyttää seuravan leirini Keskiniemeen. Mutta yhtä asiaa en hoksannut ottaa huomioon: pookin vieressä on sektoriloisto, jonka valo välähtää kahdeksan sekunnin välein. Sellainen välähtely varmasti häiritsisi yöuntani. En siis jääkään Keskiniemeen, vaan jatkan matkaa vielä hieman pidemmälle.

Hämärä muuttuu vähitellen pimeäksi ja kulkusuunnassani taivaalla loistaa kuunsirppi. Kaukana oikealla näkyy myös valopiste: siellä jäänmurtaja kelluu paikallaan. Mietin, mitä murtajan miehistö juuri nyt tekee. Ehkä siellä ollaan valmistautumassa ilta-aterialle. Tai ehkä siellä vain vietetään vapaailtaa, kuka lueskellen, kuka elokuvia katsellen, kuka mitenkin. He ovat siellä omassa rauhassaan ja minä olen täällä omassa rauhassani. Tunnelma on ainutlaatuinen, herkkä, enkä halua sen loppuvan ihan heti. Näen monia leiriytymiseen sopivia paikkoja, mutta en halua vielä pysähtyä.

Kun Marjaniemeen on matkaa enää noin viisi kilometriä, pakotan itseni pysähtymään. Täytyyhän minun jättää vähän matkaa huomiseksikin. Etsin tasaisen paikan ja tarkistan heikon tuulen suunnan. Tamppaan teltalleni tontin. Sitten tulee pieni epäilys. Katson tonttiani hieman kauempaa ja tosiaan: paikka on tasainen, mutta ei aivan vaakasuora. Tässä on lunta melko vähän, joten en rupea lapiohommiin, vaan katson paremman paikan vähän sivummalta. Siihen uusi yritys.

Nyt olen tyytyväinen. Tässä on tasaista, vaakasuoraa ja sopivasti tuulista. Leirin pystytys sujuu rutiinilla ja pian olen sisällä lämpimässä ja mukavassa erämaakaksiossani. Illan aikana sähköpostiin putkahtaa pari revontulihälyä. Kuikuilen teltan tuuletusräppänästä ulos, näkyisikö reposia. Ei näy. Ehkä niitä näkyisi jossain toisessa suunnassa, mutta en viitsi niiden takia lähteä enää ulos. Onhan noita revontulia nähty. Ajattelen, että jos tälle illalle nyt sattuisi kehittymään oikein kunnon esitys, niin varmasti siitä saa lukea sosiaalisen median kautta. Jos niin käy, niin harkitsen ulos menemistä uudelleen.

Mitään sen kummempaa ei kuitenkaan kehity, joten pysyn koko illan sisällä. Ensimmäinen retkipäivä oli hyvä. Toinen oli parempi. Tämä kolmas oli vielä sitäkin hienompi. Retki on jo ylittänyt odotukseni, mikä ei ole ollenkaan huono asia. On hienoa, kun talven pääretkeksi suunniteltu vaellus onnistuu hyvin. Ties mitä kivaa vielä onkaan tulossa huomenna!