Lauantain ja sunnuntain välinen yö on kylmä. Käyn hereillä kuuden aikaan ja lämpömittari näyttää teltassa sisällä kuutta astetta. Silloin ulkona on viitisen astetta vähemmän eli yksi aste. Ja koska aurinko on noussut jo tuntia aikaisemmin, on lämpötila yön kylmimpänä hetkenä saattanut hyvinkin olla nollassa tai jopa vähän pakkasella. Taivas on tänäänkin pilvetön, joten lämpötila kohoaa taas nopeasti.
Laitoin illalla kännykkään herätyksen kello 8.30, jotta en nukkuisi liian pitkään ja sen seurauksena myöhästyisi junasta. Jo aamutoimien aikana lämpenee niin paljon, että lyhennän housut shortsipituuteen ja pakkaan takin rinkkaan ennen lähtöä. Tasan kymmeneltä olen valmis lähtöön. Aamutoimet ovat jälleen kestäneet sen saman puolitoista tuntia, minkä ne tuntuvat aina kestävän. Rutiinit ovat kohdallaan.
Tien oikealla puolella on iso hakkuualue. Olisi hienoa nähdä sen toisella reunalla kulkemassa jokin suuri eläin, kuten hirvi tai vaikkapa karhu. Eihän siellä tietenkään sellaisia näy, mutta olisi se hienoa. Kolmisen kilometriä kuljettuani saavun Hautajärven rantaan. Vesipullot ovat aamupalan jäljiltä melkein tyhjät, joten on täydennyksen aika. Lähes peilityyni järven pinta heijastaa taivaan kuvajaisen upean syvänsinisenä. Soutuvene lipuu hiljalleen järven toisella puolella lähellä rantaa. Vesi on kirkasta ja pohja näkyy rannasta katsottaessa monen metrin matkalta. Tällaiseen järveen olisi varmasti hienoa sukeltaa.
Kohdassa, jossa pääsen rantaan, on sen verran pudotusta juuri vesirajan tuntumassa, että siitä on hankala kurkottaa vettä pulloihin. Täytyy etsiä parempi paikka. Sellainen löytyy pian, mutta siinä kohdassa rantaa on mökki. Asukkaat eivät ole paikalla, joten en voi kysyä lupaa veden ottamiseen. Jokamiehenoikeudet antavat kulkijalle melko laajat oikeudet liikkua maastossa, mutta piha-alueita ne eivät koske. Otan vettä tästä, vaikka joudunkin piha-alueella liikkumaan. Arvelen kuitenkin rikkeeni aika pieneksi, eikä käynnistäni jää muita jälkiä kuin pari kengän jättämää painaumaa hiekkaisella pihatiellä. Kiusalliselta tämä silti tuntuu.
Rannasta lähdettyäni saan kiivetä: polku nousee 170 metrin matkalla noin kaksikymmentä metriä, kapean harjun päälle. Harjun päältä on hienot näkymät järvelle, vaikka puut polun ja rannan välissä ovatkin kasvaneet niin korkeiksi, että ne peittävät ison osan maisemasta. Tätä polkua kuljen itään päin vajaan kilometrin, kunnes yhytän kolme pohjois-eteläsuunnassa kulkevaa sähkölinjaa.
Seuraan sähkölinjoja muutaman sata metriä pohjoiseen ja sitten on taas metsäautotielle siirtymisen vuoro. Tämä tie, jota kävelen vielä pari kilometriä itään päin, onkin retkeni viimeinen kestopäällystämätön osuus. Sen jälkeen on käveltävä vielä viisi kilometriä Vaalan rautatieasemalle asfalttitietä pitkin.
Hiekkapintaisella tiellä on tuoreelta näyttäviä hirven jälkiä. On normaalikokoisia ja sitten muutamia aivan pieniä. Tässä on tainnut hirviemolla olla piltti mukana.
Ennen hiekkatieosuuden päättymistä pidän lounastauon tien vieressä olevan hiekkakuopan takaisella harjanteella. Päivä on lämmin eikä juurikaan tuule – edes tällaisella korkealla paikalla. Katson kelloa ja huomaan edenneeni oikein hyvää vauhtia. Minulla on reilusti aikaa pitää pitkä lounastauko.
Vatsa täynnä ja levänneenä jatkan taas matkaa. Tällaisena viileänä kesänä satunnaiset lämpimät päivät tuntuvat tukalammilta kuin mitä ne oikeasti ovat, ja hikoilen runsaasti. Rinkassa on onneksi paljon vettä ja kun olen ottanut tälle retkelle mukaan juomaveteen liuotettavia elektrolyyttiporetabletteja, pysyy suolatasapaino kohdallaan. Noissa tableteissa on sopivassa suhteessa natriumin, kaliumin ja magnesiumin suoloja ja lisäksi makuaineita, joten juomaveteni on myös hyvän makuista.
Asfaltilla kävely sujuu ilahduttavan hyvin. Monesti minulla on retkien tässä vaiheessa jo sellainen olo, että loppuisi jo – nyt tilanne on toinen: aikaa on niin paljon, että voin pitää riittävästi taukoja eikä käveleminen tunnu missään vaiheessa työläältä. Yritän kurkkia, näkyisikö tieltä Kainuun merelle eli Oulujärvelle, mutta metsä on niin tiheää, ettei vettä näy, vaikka tie käy lähimmillään 125 metrin päässä rannasta. Yksi veneväylän linjataulu on niin korkealla, että se näkyy puiden yläpuolella. Se jää ainoaksi havainnokseni Oulujärvestä. En nimittäin näe järvelle edes Vaalankurkussa Oulujoen ylittävältä sillalta, koska silta on remontissa ja juuri järven puoleinen kaista on suojattu hupulla, joka peittää näköalat.
Saavun Vaalaan noin puolitoista tuntia ennen junan lähtöä. Menen ensi töikseni S-Marketiin ja ostan jäätelön ja vissypullon. Yritän löytää kaupan pihasta penkkiä, jolle voisin istua, mutta ei sellaista löydy. Pöh. Mikä kauppa se tällainen oikein on? Istumapaikka löytyy lopulta tien toisella puolella olevan, ilmeisesti toimintansa lopettaneen bensa-aseman pihasta.
Jäätelöä syödessäni katselen ympärilleni. Kuusi pääskystä pitää palaveria sähkölangoilla: ylimmällä langalla istuu kaksi lintua, seuraavalla kolme ja kolmannella vielä yksi. Kovasti ne kuuluvat juttelevan.
Vietän tässä kiireetöntä siestaa, kunnes junan lähtöön on enää puoli tuntia aikaa. Kävelen asemalle, jossa vaihdan muutaman sanan eläkeläismiehen kanssa, joka on tullut paikalle perävaunulla varustetulla polkupyörällä. Perävaunussa hän kuljettaa rinkkaansa. On tullut asemalle mökiltä noin kymmenen kilometrin päästä ja on menossa junalla Ouluun: ”pittää käyä kaupungisa maksamasa vähän laskuja”. Kun juna saapuu, mies nostaa ajoneuvoyhdistelmänsä konduktöörivaunun tavaratilaan. Kätevä tapa kuljettaa vähän isompaakin tavaramäärää.
Junassa saan ihailijan: pieni pellavapää, varmaan aika vasta kävelemään oppinut tyttö tepastelee junan käytävää pitkin ja pysähtyy tillottamaan minua. Ehkä kirkkaan oranssi paitani on kiinnostavan näköinen. Sitten tyttö kävelee kiireesti takaisin äidin luo. Kohta hän tulee takaisin. Sanon ”terve”. Tyttö menee taas äidin luo. Ja kohta hän on taas vieressäni. Tervehdin uudestaan, ja nyt saan vastauksen. Sitten taas takaisin äidin luo, ja kuulen, kuinka tyttö kertoo äidille tervehtineensä setää. ”Olitpa reipas”, kehuu äiti. Pikkuinen käy vielä monta kertaa, ja kun Oulua lähestyttäessä äiti rupeaa häntä syöttämään, ipana haluaa ihan välttämättä nauttia ruokansa niin, että hän makaa lattialla selällään parin metrin päässä minusta ja äiti syöttää häntä siinä.
Tällaisella junamatkalla ei ehdi pitkästyä, kun on tuollainen pieni viihdyttäjä vaunussa. Ouluun saavuttuani jäljellä on enää lyhyt kävely läheiselle parkkipaikalle, josta saan autokyydin kotiin.
Tämä Rokuan-retkeni oli huomattavasti onnistuneempi kuin viimevuotinen. Nyt odotukset olivat kohdallaan ja siten retkeen valmistautumiseni asianmukaista. Enkä ole vielä saanut tarpeekseni Rokuasta. Seuraavan kerran voisin tulla talvella, ottaa vaikka lumikengät mukaan ja kuljettaa osaa tavaroista pikkupulkassa. Silloin myös julkisilla kulkuneuvoilla matkustaminen olisi helppoa – ainakin, jos vertaa täysikokoisen ahkion ja metsäsuksien kuljettamiseen.
Tuollainen jäkälän peittämä harjumaisema on jäänyt muistikuvaksi Rokuan maisemista. Aikaa siellä käynnistä on ehtinyt kulua pari vuosikymmentä. Jokohan olisi aika palata.
Varmaan alkaisi olla aika 🙂 Tosin tein minäkin ensimmäisen kunnon retkeni Rokualla – jonne asuinpaikaltani on vain tunnin matka – vasta elettyäni Oulussa puoli vuosisataa.