Viikonloppuretki Rokualla: perjantai

Vajaa vuosi sitten tein ensimmäisen retkeni Rokualle otsikolla ”Keisarintietä Rokualle”. Tuo retki oli pettymys. Blogiin muotoilin retken jälkeiset tunnelmani näin: ”Retken jälkeen olo on jotenkin tyhjä. Fyysisesti olotila on kuten yleensäkin retken jälkeen – kävely tuntuu jaloissa ja rinkan kantaminen hartioissa. Mutta henkisesti on kuin jotain puuttuisi. Vaikka retkeen sisältyi hienojakin hetkiä, en kuitenkaan päässyt koko viikonlopun aikana sellaiseen tunnelmaan kuin yleensä retkillä pääsen. Arvelen tämän johtuvan siitä, että kuljin lähes koko matkan valmiita, viitoitettuja retkeilyreittejä pitkin. Erityisesti Rokuan kansallispuiston alue on viitoituksineen ja nuotiopaikkoineen niin pitkälle rakennettu, että erämaatunnelmaa sieltä ei löydä hakemallakaan.”. Näin jälkiviisaasti ajatellen suurin syy pettymykseeni oli väärät odotukset. Kuvittelin Keisarintien olevan jotenkin erikoinen reitti, mutta se olikin vain yksi metsätie muiden samanlaisten joukossa. Tuo oli myös ensimmäinen retkeni kansallispuistossa – olkoonkin se Suomen pienin lajissaan – enkä tiennyt, mitä siitä pitäisi etukäteen ajatella.

Nyt olen viisaampi, ja osaan suunnitella Rokualle sellaisen retken, joka sopii minulle. Ensinnäkin suunnittelen sellaisen reitin, joka kulkee mahdollisimman vähän aikaa kansallispuiston alueella, ja toiseksi en odota ”erämaatunnelmaa”. Onhan Rokuan alue myös muualta kuin kansallispuistosta niin suosittu käyntikohde, ettei siellä kannata kuvitella voivansa viettää päivä- tai edes tuntikausia omissa oloissaan.

Viimeksi aloitin retkeni Utajärven Mustikkakankaalta, nyt ookaan onnikalla vähän edemmäs eli Ahmaksen tienhaaraan.  Tuo paikannimi on sikäli hieman harhaanjohtava, että siinä ei ole tienviittaa Ahmakseen, vaan Kylmälänkylään ja Rokualle. Linja-autopysäkin virallinen nimi on kuitenkin ”Ahmas th”, joten siksi sitä tällä nimellä kutsun.

Retki alkaa kahdeksan kilometrin maantiemarssilla. Asfaltin ulkopuolella on puolisen metriä leveä, tasainen sorakaistale, jota pitkin on hyvä kävellä. Samalla lepuutan silmiäni avarassa maalaismaisemassa. Kun pellot loppuvat, ympäröi tietä Pohjois-Pohjanmaalle ja Kainuulle tyypillinen, suoperäinen metsämaasto. Märkää metsää riittää kilometrin verran, minkä jälkeen maastotyyppi muuttuu jälleen: suometsän tilalle tulee jäkäläinen, kuiva kangasmetsä harjuineen. Rokualle vievä merkitty polku alkaa puolisen kilometriä ennen suunnittelemaani maantieltäpoistumiskohtaa, mutta polun alkuosa menee märältä vaikuttavan metsän läpi. En siis lähde sitä pitkin. Vähän edempää alkava ajopolku vie suoraan sellaiselle alueelle, josta odotan löytäväni hyvän telttapaikan helposti.

Kuljettuani ajopolkua kolmisensataa metriä näen vasemmalla houkuttelevan näköistä jäkäläistä kumpareikkoa. Tuonne voisin pystyttää teltan – esimerkiksi lähimmän harjanteen taakse, jolloin se on polulta katsoen näkösuojassa. Pari metriä polulta poistumisen jälkeen olen polvillani jäkälikössä ja tunnen, kuinka housunpolvet kastuvat. Mitä tapahtui?

Normaalisti tällainen palleroporonjäkälää kasvava metsä on mitä miellyttävin kävelyalusta: jäkälä joustaa sopivasti jalan alla, mutta ei kuitenkaan upota. Nyt tilanne on toinen. Sateisen kesän seurauksena jäkälän alla on muutaman sentin paksuinen litimärkä kerros – niin märkä, että kun siihen painaa kätensä, nousee vesi sormien päälle. Tämä märkä kerros on hyvin liukas. On aivan kuin talvella, kun sileän jään päälle sataa muutama sentti irtolunta. Jalat lähtevät alta nopeammin kuin ehtii kissan sanoa. Eikä kyse ole vain tästä yhdestä paikasta – koko metsä tuntuu olevan kuin yhtä suurta liukumiinaa.

Yritän järkeillä syytä tällaiseen. Päädyn arvelemaan, että maaperä on niin märkää – jopa tällaisella hiekkaisella harjualueella – että siihen ei enää imeydy enempää vettä, ja siksi vesi jää pinnalle lillumaan. Jäkälä puolestaan toimii eristeenä, joka estää vettä haihtumasta. Eikä sillä vedellä toisaalta ole tänä kesänä ollut paljonkaan aikaa haihtua, kun niin usein on satanut.

On sitä vettä myös varvikossa, mutta niissä kohdissa ei ole kaatumisen vaaraa: varpujen juuret pitävät pintakerroksen paikallaan. Jäkälän juuret – jos niitä nyt sellaisiksi voi sanoa – ovat niin mitättömät, että pintakerros lähtee pienestäkin tönäisystä irti.

Eihän tällaiselle alustalle voi telttaakaan laittaa. Teltan pohjakangas on toki vedenpitävä, mutta ajatus lätäkössä nukkumisesta ei innosta. Lähden etsimään parempaa paikkaa korkeammilta harjanteilta.

Helpommin sanottu kuin tehty. Kiipeän toinen toistaan korkeammille paikoille, mutta joka paikassa tilanne on sama: jäkälän alla on se märkä ja liukas kerros, myös harjanteiden päällä. Muutaman sadan metrin matkalla olen lentää nurin lukemattomia kertoja: ylämäkeen kiivetessä jalat lähtevät alta taaksepäin ja alamäkeen tullessa eteenpäin.

Kuljen hakkuuaukion läpi. Tässä olisi kyllä kuivia paikkoja, mutta en minä nyt näin avomaastoon haluaisi telttaa laittaa. Siihen kun aamuaurinko rupeaa paistamaan, niin voi yöuni jäädä vähiin. Ja olisihan se noloa, jos jo nukkumisesta tulisi hiki. Lopulta yhden harjanteen päältä löytyy poluntapainen, jossa ei kasva jäkälää, eikä siten ole liukastakaan. Löydän siitä suhteellisen tasaisen, parin metrin mittaisen kohdan, jossa arvelen mahtuvani nukkumaan. Siihen siis teltta.

Saan leirini valmiiksi sopivasti ennen auringonlaskua. Taivas vetäytyy yllättäen pilveen ja alkaa ripotella hiljakseen vettä. Siirryn telttaan syömään iltapalaa ja lepäämään. Vielä en malta mennä nukkumaan, koska haluan katsoa, kirkastuisiko taivas sen verran, että olisi edellytyksiä nähdä tähtiä – hyvällä tuurilla jopa lentäviä sellaisia (Perseidien tähdenlentomaksimi oli pari päivää sitten).

Sateen loputtua kurkistan ulos, ja auringonlaskun suunnassa taivaanranta on aivan punainen. Äkkiä kamera mukaan ja hakkuuaukion reunalle kuvia ottamaan. Tällä retkellä mukana on uusi kamera, Olympus Stylus Tough TG-3, jonka pitäisi vesitiiviinä, pölytiiviinä ja kolhuja kestävänä oleman hyvä kamera retkeilijälle. En ole vielä ehtinyt omaksua kuin pienen osan sen toiminnoista, mutta tässäpä opettelen.

Auringon painuttua taivaanrannan alapuolelle hämärä syvenee, mutta niin pimeää ei tule, että taivaalta erottaisi mitään kiinnostavaa. Toki valon määrä tästä vielä vähenee parin seuraavan tunnin aikana, mutta en jaksa odotella, vaan käyn nukkumaan.