Pattijoelta Vihantiin

Toukokuun #twonights -retkeni suuntautuu Oulun eteläpuolelle – lähiseudut ovat käyneet niin tutuiksi, että on lähdettävä merta edemmäs kalaan, tällä kertaa Pattijoelta Vihantiin. Pattijoki on retken alkupisteenä minulle tuttu: toissa kesänä aloitin sieltä retkeni kohti Lumijokea. Kuntaliitokset ovat täälläkin jyllänneet siihen malliin, että entisiä Pattijoen ja Vihannin kuntia ei enää ole, vaan ne molemmat ovat osa Raahen kaupunkia.

Maastokarttaa tutkiessani panin merkille, että Pattijoen ja Vihannin välisessä maastossa on paljon vedenottamoita, mikä merkitsee pohjavesialuetta. Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkunassa olevasta kartta-aineistosta löytyy myös karttataso nimeltä Pohjavesialueet. Sitä tutkimalla selviää, että Raahesta alkaa kapea pohjavesialueiden ketju, joka ulottuu yhtenäisenä Pattijoelta kaakon suuntaan noin viidenkymmenen kilometrin päähän ja jatkuu hajanaisempana tien 88 linjausta seuraillen Iisalmeen ja edelleen Siilinjärven kautta Joensuuhun asti. Siellä se yhtyy toisen Salpausselän pohjavesialueiden ketjuun, joka kiertyy Joensuusta Kaakkois-Suomen kautta aina Padasjoelle saakka.

Pohjavesialue on hyvää retkeilymaastoa. Ensinnäkin pohjavesialueet ovat usein kuivaa kangasmetsää, josta on helppo löytää miellyttäviä telttailupaikkoja. Maan pintaa laajalti peittävä jäkälikkö tarjoaa pehmeän makuusijan kulkijalle. Toiseksi pohjavesialueilla on usein lähteitä ja kaikissa vähänkin isommissa kuopissa kuten vanhoissa hiekkakuopissa on raikasta, kirkasta vettä, joka kelpaa sellaisenaan juotavaksi. Kolmanneksi pohjavesialueiden pinnanmuodot ovat kiinnostavia: vaihtelevankokoisten harjujen ja niiden välisten notkelmien vaihtelu tekee kulkemisesta hauskempaa kuin mitä pelkkä tasamaalla vaeltaminen olisi.

Retkeä edeltävä viikko on sateinen ja viikonlopun ennuste vaihtelee sateesta poutaan ja takaisin päivästä toiseen. Eri ennusteet – Ilmatieteen laitos, Foreca ja YR.no – ovat välillä samaa ja välillä eri mieltä viikonlopun säästä. Lopulta ne pääsevät yksimielisyyteen siitä, että sateinen jakso päättyy perjantaina alkuillasta ja sitten tulee poutainen viikonloppu. Tämähän sopii minulle paremmin kuin hyvin.

Lähden retkelleni perjantaina viiden aikaan iltapäivällä. Hetkeä ennen lähtöä sataa vielä, joten käärin rinkan sadesuojukseen. Kun pääsen ulos, on sade lakannut, ja linja-autoasemalle kävellessäni aurinkokin yrittää paistaa. Ylitän Oulujoen Patosiltaa eli Lassinkallion siltaa pitkin. Silta kulkee puolet pituudestaan pitkin patoa, joka kerää veden Merikosken voimalaitokseen. Joki on täynnä Kainuusta ja Koillismaalta virtaavia sulamisvesiä, minkä vuoksi padon kolmesta luukusta yhtä on pidetty auki jo monta päivää ja vettä juoksutettu voimalaitoksen ohi. Nyt on avattu toinenkin luukku, mikä on hyvin harvinaista. En muista, että olisin nähnyt kahta luukkua yhtäaikaa auki kertaakaan viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana.

Kun pääsen linja-autoasemalle ja katoksen alle, alkaa taas sataa, ja kohta vettä tulee ihan kunnolla. Tämä sade ei minua haittaa – päinvastoin: mitä enemmän vettä sataa ennen kuin lähden kävelemään, sitä vähemmän sitä on tulossa sen jälkeen. Kai.

Vielä linja-automatkankin aikana sataa, mutta tämän päivän teemaksi näyttää muodostuvan oikea ajoitus. Jäädessäni bussista kasitien ja Tuomiojantien risteykseen on pisarointi juuri loppunut. Hyvä niin, sillä sääennusteisiin luottaen en ottanut action-kamerani vesitiivistä koteloa mukaan. Kamera on tällä retkellä kovassa käytössä, koska tarkoitus on kokeilla muutamia uusia ajatuksia retken videoinnista.

Heti kävelyosuuden alkajaisiksi kuvaan ensimmäiset otokset. Olen ottanut jalustaksi mukaan teleskooppisen selfiekepin, jonka laitan seisomaan joko puuta – tai nyt retken alussa liikennemerkkiä – vasten, tai jos tällaista tukea ei ole tarjolla, viritän kepistä kolme narua haruksiksi. Niiden maahan kiinnittämistä varten käden ulottuvilla on kolme telttakiilaa. Videokuvaaminen hidastaa matkan tekoa melkoisesti. Viidentoista sekunnin otoksen kuvaamiseen saa helposti kulumaan varttitunnin – enemmänkin, jos esimerkiksi jokin ulkoinen häiriö kuten ohi menevä auto pistää otoksen uusiksi. Tai jos tähtinäyttelijä sekoaa sanoissaan.

Ensimmäiselle illalle olen suunnitellut vain noin viiden kilometrin mittaisen kävelymatkan. Työpäivän jälkeen retkelle lähdettäessä ei kauas ehdi – kello on jo yli seitsemän, kun saan aloitusvideointini valmiiksi ja pääsen liikkeelle. Olen katsonut ensimmäisen yön leiripaikaksi Hietapakat -nimisen alueen, joka on aivan Pattijoen lentokentän vieressä. Kentälle vievä tie on muuten nimeltään Konkurssitie. Viittaakohan tämä vanhaan viisauteen, jonka mukaan yksi tapa hankkia miljoonaomaisuus on, että ensin hankitaan miljardiomaisuus ja sitten perustetaan lentoyhtiö.

Ennen leiripaikan etsimistä käyn katsomassa lentokenttä. Parkkipaikalla on useita autoja, mutta ihmisiä ei näy missään. Platalla on yksi potkurikone parkissa. Pari peltihallia, kerhotilat ja asfaltoitu, reunavaloilla varustettu kiitotie. Varsinainen lentokenttäalue on aidattu metalliverkkoaidalla – portti on auki, mutta en mene sisäpuolelle, koska ei minulla ole sinne mitään tähdellistä asiaa. Kuvaan pätkän videota ja kuuntelen, kuinka kiuru livertelee yläilmoihin kohotessaan. Leivosen laulu tuo mieleen muistoja lapsuudesta.

Palaan kentältä parisataa metriä takaisin tulosuuntaan ja sitten lähden etsimään yöpaikkaa. Maastosta tulee mieleen Siikajoen Ketunhieta, joka on samantapainen, pohjavesialueella sijaitseva hietikkoalue. Löydän oivallisen paikan pienestä painanteesta hietikon itäpuolelta. Vaikka takana on monta sadepäivää, ei maasto ole kuin hiukan kostea – sadevesi hulahtaa tällaisen jäkälikön ja sen alla olevan hiekan läpi hetkessä. Koska odotettavissa ei ole sateita, pystytän telttani painanteeseen – silloin se on hyvässä näkösuojassa mahdollisten kulkijoiden varalta. Sateella teltan paikka olisi parempi katsoa mieluummin jonkin harjun päältä.

Valmistajan mukaan telttani on pystytettävissä alle minuutissa. Ihan niin nopea en vielä ole, mutta ei tässä kauaa mene. Teltan pystytettyäni käyn iltaruuan valmistukseen. Mukana on jälleen hyväksi havaittu ateriakokonaisuus: BlåBandin retkiruokia nuudeleilla ja pikariisillä jatkettuina. Veden lämmitykseen käytän tällä kertaa pientä kaasukeitintäni; haluan tällä retkellä selvittää, paljonko normaalissa käytössäni kuluu kaasua. Sitä varten olen ennen retkeä punninnut kaasurasian, ja kun retken jälkeen punnitsen sen uudelleen, saan kulutuksen helposti laskettua. (Punnituksista selviää, että kaasua meni viikonlopun aikana 50 grammaa. Tämä on hyvä tieto tulevaisuutta ajatellen.)

Kymmenen aikoihin alkaa olla jo muuten hiljaista, mutta lentokentän suunnalta rupeaa kuulumaan kimeää ininää: joku lennättää siellä radio-ohjattavaa lentokonetta. Yritän tähyillä puiden välistä, näkisinkö äänen lähteen, mutta se taitaa olla niin pieni, ettei se tämän matkan päästä erotu.

Yöt ovat vielä kylmiä, mutta eivät niin kylmiä, että viitsisin raahata painavan ja paljon tilaa vievän talvimakuupussini metsään. Sen sijaan olen ottanut kesäpussille kaveriksi vanhan pussini, marketista ostetun Jotos UltraLightin, joka 900 gramman painoisena kulkee helposti mukana. Se onkin tarpeen, sillä Haglöfs Zensor 1S -pussini lämpötilaraja on viidessä asteessa, ja tänä viikonloppuna saattaa lämpötila laskea sen alapuolelle.

Yöllä on todellakin kylmä – kun hereillä käydessäni katson lämpömittariani, se näyttää viittä astetta teltassa sisällä. Ulkona on silloin lähellä nollaa. Kokemukseni mukaan lämpötilaero ulkoilman ja teltan sisätilan välillä on viitisen astetta.

Aamulla herään puoli yhdeksältä. Kurkistan ulos – aurinko paistaa puolipilviseltä taivaalta. On vielä melko viileää, mutta aamu näyttää lupaavalta. Viivyttelen makuupussissa vielä jonkin aikaa. Olen varannut aamupalaksi mukaan mysliä, joten minun ei tarvitse heti nousta lämmittämään vettä.

Lentokentälläkin on herätty: potkurikoneita tuntuu tulevan ja menevän. Yhden laskeutuvan koneen äänen erikoinen vaihtelu kiinnittää huomioni. Koneen laskeutuessa kuuluu lisäksi kova tömähdys. Ei siinä varmaan mitään sen dramaattisempaa kuitenkaan tapahtunut.

Aamutoimien jälkeen vilkaisen kelloa: tasan kymmenen. Puolitoista tuntia näkyy olevan aamutoimieni kesto, oli vuodenaika mikä tahansa. Leiripaikaltani lähtee pieni polku juuri oikeaan suuntaan, joten lähden kävelemään sitä pitkin. Pian polku hupenee, mutta kuivassa kangasmetsässä on helppo kävellä. Saavun hakkuualueen reunaan. Usein nämä hakkuualueet ovat koneiden jäljiltä niin ylösalaisin myllätyt, ettei niillä tee mieli kävellä. Tämä on kuitenkin poikkeus: pintaa ei ole kynnetty hajalle, ja kaadetut puut on viety pois pienimpiäkin rankoja myöten. Tämän helpommaksi ei maastossa käveleminen juuri voi mennä.

Hakkuualueen jälkeen edessä on lyhyt, mutta hyvin vaihteleva osuus: ensin maanpinta laskeutuu alemmas ja metsä tihenee, sitten tulee jyrkkä, noin kolmen metrin nousu, jonka jälkeen saavutaan tielle. Tällaiset vähän vaativamman maastonkohdat ovat kivoja – ne tuovat mukavaa vaihtelua kulkemiseen olematta kuitenkaan ylivoimaisen hankalia. En pane pientä kiipeämistä pahakseni, enkä ryteikössä rämpimistä. Ainoa, mistä en pidä, on märkien paikkojen ja leveiden ojien ylitys.

Pieni rämpiminen oli hauskaa. Sen jälkeen mitään erityistä ei olekaan odotettavissa pitkään aikaan: seuraavat yksitoista kilometriä ovat tasaisen turruttavaa maantiemarssia. Tie on asfaltoitu, mutta onneksi sen reunassa on monin paikoin riittävän leveä vaakasuora kaistale päällystämätöntä pintaa. Vedenottamoita on tien vieressä vähän väliä, ja kun saavun pienen lammen kohdalle, käyn täyttämässä vesipullon kirkkaalla vedellä. On tämä aivan toista kuin ne sameat suovedet, joita esimerkiksi Oulun lähiympäristön järvissä ja puroissa virtaa.

Alitan suuren sähkölinjan. Fingridin sivuilla on kartta, josta näkee kaikki suurjännitelinjat (110-500 kV). Tässä näkyy olevan 110 kV linja. Pylväässä on kilpi, jossa on merkintä ”PR-RTR”. Se tarkoittaa sähkölinjan päätepisteitä. PR on Pikkarala ja RTR on Rautaruukki.

Ohitan ison pellon laidalla olevan karavaanareiden alueen. Tuolla oli tarkoitus käydä joskus vaunun kanssa yöpymissä, mutta ehdin myydä vaunun ennen kuin tämä toteutui. Hieman myöhemmin ylitän rautatien. Tämä rata on varsinainen todellakin rautatie, sillä sitä pitkin Venäjältä Kostamuksesta tuleva rautamalmi kuljetetaan junalla Raaheen, jossa siitä jalostetaan terästä, joka puolestaan kuljetetaan jälleen junalla jatkojalostettavaksi muualle. Raahen valssaamossa teräksestä tehdään mm. ohutta levyä, joka kääritään rullalle, ja nämä rullat – viralliselta nimeltään teräskelat – lastataan vaunuihin vielä kuumina – lastaushetkellä teräskelojen lämpötila voi olla jopa 600 astetta.

Päivätaipaleen puolivälin jälkeen pääsen taas pikkutielle. Matkaa suunniteltuun leiripaikkaan on vielä yhdeksän kilometriä. Tällaisella lyhyellä retkellä ei yleensä ole mahdollista kovin joustavaan yöpaikan valintaan – ainakaan, jos retken päätepiste on sillä tavoin aikataulutettu kuin nyt: paluumatka Vihannista Ouluun tapahtuu junalla, jonka lähtöaika on 13.49. Jos en siihen ehdi, niin tiedossa on monen tunnin odotus.

Ihastelen ympärilläni levittäytyvää jäkäläistä kangasmetsää. Tätä tietä voisi ajella pyörälläkin. Leiriytymiseen sopivia paikkoja on loputtomasti. Maan pinta kumpuilee hieman, mikä tekee maisemasta entistäkin hauskemman näköisen. Tätä hienompaa ei ole oikeastaan kuin avotunturi. Asutusta täällä ei ole, mutta rakennuksia kyllä: vedenottamoita on tämänkin tien varrella paljon. Ihmisiäkään en juuri näe. Pikkutieosuuden alussa vastaan tuli neljän mopopojan ryhmä, ja hieman myöhemmin keski-ikäinen pariskunta moottoripyörällä.

Alitan toisen suuren sähkölinjan. Tässä kulkee kaksi linjaa vierekkäin – toinen tosin ei nyt ole käytössä, sillä siihen on asennettu uudet teräspylväät, joista vielä puuttuu langat. Fingridin kartan mukaan tässä on 110 kV ja 400 kV linjat. Käytössä olevan sähkölinjan puisessa pylväässä on kilpi, jossa on merkintä ”LE-KJ” – tämä linja kulkee siis Leväsuon ja Kalajoen välillä.

Haen hiekkakuopasta lisää vettä. Sitten saan taas vähän mielen virkistystä, kun tulen kohtaan, jossa tie on koko leveydeltään veden vallassa. Paikka ei ole paha: vettä on leveästi, mutta ohuesti. Hiekkaiset kangasmetsät ovat kuivia, koska niissä sade- ja sulamisvedet valahtavat hetkessä maan uumeniin. Välissä on kuitenkin alueita, joissa maaperä on kosteampi ja vedenläpäisevyydeltään erilainen. Siellä nämä kevään runsaat vedet eivät pääse alaspäin, vaan ainoa tie vie sivulle.

Tie kulkee Keltala -nimisen talon ohi. Talon pihalla ei näy elonmerkkejä, eivätkä rakennuksetaan näytä asutuilta. Tien molemmin puolin on mielenkiintoista maastoa: se näyttää pellolta, mutta siinä kasvaa korkeita puita. Arvelen, että kyse on Keltalan talon vanhoista viljelysmaista. Retken jälkeen etsin netistä vanhan kartan ja tosiaan: vuoden 1953 kartassa nämä ovat peltoja.

Alan lähestyä suunnittelemaani leiripaikkaa. Olen katsonut kartalta sopivan näköisen lammen, jota ympäröi hietikko. Arvelen tuonkin lammen sisältävän pohjavettä, joten siitä saisin sitten seuraavan vesitäydennykseni. Kun saavun lammen rannalle, näen vastarannalla ison rakennuksen – siellähän on jonkun mökki. Karttaa tarkemmin katsoessani huomaan, että onhan se siihenkin merkitty. Leiripaikan valinta menee siis uusiksi. En minä toisten pihoihin voi mennä.

Hätä ei ole tämän näköinen, sillä vaikka maasto täällä onkin soisempaa kuin aiemmin tämän päivän reitin varrella, on juuri tässä kohdassa sellainen pieni kuivan maan kieleke, josta yöpaikan voisi löytää. Ensimmäinen yritys tyssää muutaman kymmenen metrin päähän tiestä, kun edessä on niin leveä oja, etten pääse siitä yli. Palaan takaisin tielle ja kävelen sata metriä pitemmälle; paikkaan, jossa oja menee tien alitse. Uusi yritys johtaa hyvään lopputulokseen: löydän teltalleni paikan pienen harjun päältä. Tämä paikka ei ole kovin kaukana tiestä – vain runsaan sadan metrin päässä – ja tieltä näkee yhdestä kohdasta tänne. Tuskin kukaan silti vaivautuu minua häiritsemään, sillä tuon kohdan ja leirini välissä on se ylipääsemätön oja.

Pystytän teltan ja lämmitän vettä iltapalaa varten. Tänään ruokalistalla on Elovena-pikapuuro ja Lämmin Kuppi -marjakeitto, sekä suolapalana pikkupussillinen suolattuja cashew-pähkinöitä. Lisäksi nautiskelen päivän päätteeksi pikkupullon punaviiniä. Kuuntelen samalla illan luontoääniä: läheiseltä suolta kuuluu kurkien mekastusta, toisaalla kukkuu käki ja jossain kaukana pulisee teeri.

Myös tämä toinen yö on viileä, samoin sitä seuraava aamu. On pilvistä, mutta ei kuitenkaan vaikuta siltä, että olisi sadetta tulossa. Syön taas myslin makuupussin lämmössä ja sitten kömmin ulos valmistelemaan kahvivettä ja samalla aloittelen varusteiden kasaamista liikkeellelähtöä varten. Laitoin illalla herätyksen kännykkään, jotta pääsisin ajoissa matkaan. Tavoitteena on liikahtaa puoli kymmeneltä, mikä tarkoittaa herätystä kello 8.

Telttani vieressä on matala kanto, jolle illalla laitoin kaasukeittimeni. Se pysyi siinä tukevasti paikallaan. Teen nytkin saman, mutta ennen keittimen kannolle asettamista osun kengälläni kannon reunaan ja rusautan ison palan kaarnaa irti. Huomaan tämän seuraukset vasta hetkeä myöhemmin, kun keittimeni päällä mönkii kymmeniä pieniä muurahaisia. Hups. Siirrän keittiöni toisaalle ja samalla vien muutkin tavarani kauemmas. Onneksi murkut eivät vielä ehtineet ruokapussiini.

Aamukahvin ja pakkaamisen jälkeen lähden matkaan. Kävelen ensin lammen rantaan täyttämään vesipullon. Saan sieltä jälleen litran kirkasta, hyvää lähdevettä. Tietä pitkin tulee vastaan traktori. Se laahaa takakuormaajansa puskulevyä tien pintaa pitkin ja arvatenkin tarkoitus on tasoittaa tie. Kävelijälle tämä ei ole hyvä asia: lanaus nostaa kaikki pinnan tuntumassa olevat kivet pintaan. Onneksi koneen työleveys on pienempi kuin tien leveys, ja löydän toisesta reunasta riittävästi lanaamatonta pintaa, jota on hyvä kävellä.

Ohitan Mäntylammen rannalla olevan tanssilavan. Paikka on – tai on ainakin ollut – ilmeisen suosittu, koska sen edessä on valtava parkkialue. Kävelen ajatuksissani ja olen vähällä unohtaa, että minun on tarkoitus kääntyä tässä kohdin taas pienemmälle tielle. Asfaltoidun tien sijaan haluan kulkea loppumatkan pitkin Vanhaa Maantietä. Se ei ole ulkonäöltään tavallista metsätietä kummempi, mutta ehkä siihen liittyy jokin historiallinen ulottuvuus, kun kerran tielle on tuollainen nimi annettu. Sitäpaitsi pientä metsätietä on aina mukavampi kävellä kuin asfaltoitua maantietä.

Vanha Maantie kulkee pitkin kapeaa harjua, jonka molemmilla puolilla on suota. On helppo ymmärtää, miksi tie on aikoinaan tehty juuri tähän. Missä tahansa muualla tientekijä olisi kohdannut sanonnan ”suo siellä, vetelä täällä” mukaiset olosuhteet.

Noin kilometrin päässä Vihannin keskustasta Vanha Maantie saapuu rautatien varteen. Sitä ennen kuljen kiinnostavan näköisen paikan sivuitse: pohjois-eteläsuuntaisia harjanteita ja kivikkoa. Arvelen, että tässä on joskus ollut merenranta. Paikka on nimeltään Huminaharju.

Radan varteen saavuttuani pidän lounastauon. Matkaa asemalle on enää pari kilometriä, ja aikaa junan lähtöön noin tunti. Ehdin tässä hyvin syödä ja sittenkin jää vielä riittävästi aikaa kävellä keskustan läpi asemalle ja ostaa lippu ennen junan tuloa. Radan varressa on vanha, osittain sortunut maakellari. Yritän kurkkia sisälle sen verran kuin oviaukosta näkee – peremmälle en uskalla mennä.

Junaliikenne on yllättävän vilkasta, vaikka on sunnuntai. Ensin etelästä tulee taajamajuna, sitten pohjoisesta Intercity, sen perään etelästä tyhjä teräskelajuna, ja vielä yksi ratatyökonekin ajaa pohjoiseen.

Vihannin keskustan läpi kävellessäni katselen kiinnostuneena, mitä kaikkia liikkeitä täällä on. Olen käynyt Vihannissa monta kertaa moottoripyörällä, mutta aina lähinnä vain läpi ajaen, eikä siinä ehdi mitään huomata. Kävellessä paikat on niin paljon helpompi ottaa haltuun.

Saavun rautatieasemalle hyvissä ajoin – kaksikymmentä minuuttia ennen junan lähtöaikaa. Ostan automaatista lipun ja siirryn laiturille. Junan valot näkyvät jo. Junaan noustuani aiheutan pienen ketjureaktion: paikallani istuu toinen matkustaja, joka on asettunut siihen siksi, kun hänen paikallaan istuu joku. On se kumma, miten vaikeaa voi olla mennä heti kerralla omalle paikalle.

Junamatka Ouluun kestää nelisenkymmentä minuuttia – siinä ajassa ehdin hyvin käydä ravintolavaunussa kahvilla ja jäätelöllä. Ouluun saavutaan kymmenen minuuttia aikataulusta edellä. Retkestä on jäljellä enää kävelymatka rautatieasemalta kotiin. Ja hyvät ajoitukset jatkuvat: pari minuuttia kotiin saapumiseni jälkeen alkaa sataa.