Viikonloppuretki Iistä Ouluun

Huhtikuun toisena viikonloppuna kevät on jo niin pitkällä, että on aika aloittaa kesäretkeilykausi. Sukset, lumikengät, ahkio ja pikkupulkka saavat jäädä varastoon odottamaan ensi talvea – tällä retkellä matka tehdään kävellen ja varusteet kannetaan rinkassa. Sääennusteen mukaan viikonlopuksi on tulossa vuodenaikaan nähden lämmin sää, 10 asteen raja menee todennäköisesti rikki. Yöt ovat kuitenkin vielä kylmiä ja selkeällä säällä mennään yleisesti pakkasen puolelle. Siinäpä lähtökohdat varustautumiseen.

Vielä ei siis tarkene kesämakuupussissa. Talvipussini on niin isokokoinen, että kun pakkaan sen rinkkaan, ei sisälle enää mahdu muuta kuin keitin polttoainepulloineen ja eväät. Pikkusälä menee rinkan kansiläpän taskuihin, mutta loput varusteet on pakattava rinkan ulkopuolelle. Onneksi rinkassani on kiinnityshihnat molemmilla sivuilla ja niiden lisäksi paljon pikkulenkkejä, joihin voi virittää irtohihnoilla kiinni lisää tavaraa. Telttakäärölle löytyy paikka rinkan vasemmalta sivulta ja makuualustalle oikealta sivulta. Nämä kumpikin painavat noin kilon ja ovat samankokoisia kääröjä, joten kantamus pysyy tasapainossa. Rinkan päälle sidon kuivapussin, joka sisältää vaatteet, ja katolle menee vielä ohut solumuovi rullalle käärittynä. Talvilämpötiloissa telttaillessani olen havainnut hyväksi käyttää makuualustan alla vielä ohutta solumuovia, jolloin kosteus tiivistyy solumuovin ja teltan pohjan väliin eikä kastele varsinaisen makuualustan pintaa.

Talven aikana olen punninnut kaikki käytössäni olevat varusteet ja laatinut taulukon, jonka avulla pystyn laskemaan, paljonko suunniteltu kantamus painaa. Tälle retkelle taulukkoni näyttää 15,5 kilon kokonaispainoa, ja henkilövaakani on asiasta samaa mieltä. Pidän tätä varsin kohtuullisena painona rinkalle, jossa on edellä mainittu talvimakuupussi ja vaatettakin riittävästi kylmien öiden varalle.

Tähän retkeen liittyy muutama tavoite. Ensinnäkin ruoka: kesän Lapin-vaellusta varten olen suunnitellut ruokalistan, jossa yhdistyy suuri energiasisältö ja pieni paino. Tällä retkellä on tarkoitus testata, miten suunnitelma toimii käytännössä. Mukaan otettavien ruokien kokonaisenergiasisältö on 6100 kcal ja eväät painavat 1490 grammaa. Keskimääräinen energiasisältö on siis 409 kcal / 100 g. Palaan tähän asiaan vielä myöhemmin blogissani. Toisena tavoitteena on palautella mieleen – myös ja erityisesti kehon kannalta – millaista on kävellä rinkan kanssa parinkymmenen kilometrin päivämatka. Ja kolmantena tavoitteena on kehittää rutiineja uuden telttani kanssa retkeilyyn – kun teltan pystytykseen ja tavaroiden sijoitteluun eri puolille telttaa löytää hyvät ja toimivat käytännöt, on leiriytyminen ja leirissä oleskelu vaivatonta myös väsyneenä tai huonossa säässä. Ja toki tavoitteena on nauttia oleskelusta ja kulkemisesta keväisessä luonnossa.

Retkeni alkaa linja-automatkalla Oulusta Iihin. Jään kyydissä Sorosenperän tienhaarassa, kolmisen kilometriä ennen Iin keskustaa. Siitä lähden kävelemään ensin noin kilometrin verran koilliseen ja sitten käännyn metsäautotielle kohti kaakkoa. Tie on osittain lumen peittämä, mutta monin paikoin jo sula. Ja märkä. Lumisissa kohdissa on paljon koiranjälkiä – isoimmat melkein yhtä leveitä kuin oman, numeron 43 kenkäni jälki. En välttämättä halua tietää, kuinka isosta koirasta sellaiset jäljet jää.

Vastaan tulee mies siedettävän kokoisen koiran kanssa. Tervehdimme ja mies avaa keskustelen toteamalla, että ”oot lähteny patikoimaan”. Kerron, millaisella retkellä olen. Juttelemme tovin retkeilystä ja metsästyksestä – kuulemma metsäkanalintuja on nyt paljon vähemmän kuin tavallisesti. Mies arvelee sen johtuvan viime kesän hallasta, joka vei monin paikoin marjasadon ja siten metsäkanalintujen poikasille ei riittänyt ravintoa.

Jatkamme sitten matkaa omille tahoillemme. Mies kertoi nähneensä hetkeä aikasemmin yhden teeren lentämässä, mutta minä en sitä huomannut. Sen sijaan tien poikki kulkee teeren tepastelujäljet. Ilta-aurinko värjää metsän oranssinhohtoiseksi.

Minulla on tälle illalle vain lyhyt kävelymatka: olen etsinyt kartan ja ilmakuvien perusteella yöpymiseen sopivan paikan hieman rautatien toiselta puolelta. Siellä on jäkäläistä harjumaastoa, joka yleensä on erittäin sopivaa telttailuun. Yöpaikka löytyy juuri sieltä, mistä sitä lähden hakemaan. Pienen hiekkakuopan takana olevilta harjanteilta on lumi jo sulanut ja sulamisvedet valuneet painanteisiin, joten pääsen telttailemaan kuivassa jäkälikössä. Pystytän teltan ja viritän Whisperliten sulattamaan lunta. Painon ja tilan säästämiseksi minulla on mukana vain puolen litran vetoinen vesipullo, minkä vuoksi joudun lumensulatuspuuhiin jokaisella ruokatauolla. Pidän tätä pienempänä pahana kuin raskaan termospullon kantamista. Lumi on jo kovin roskaista, mutta en anna sen häiritä. Isoimmat sattumat siivilöin kahvisuodattimella ja pienimmistä ei tarvitse välittää.

Rautatielle on yöpaikastani vain neljäsataa metriä ja ohi kulkevien junien ääni kuuluu selvästi. Yöksi laitan kuitenkin tulpat korviin, joten enköhän pysty tässä nukkumaan.

Nukun siis talvimakuupussissa, jonka alla on makuualusta – neljän sentin paksuinen itsestään täyttyvä ilmapatja – ja sen alla 6 mm solumuovi. Lisäksi kokeilen tällä retkellä ns. avaruuspeitettä eli toiselta puolelta alumiinilla pinnoitettua muovikalvoa. Vaellusväen keskustelufoorumeilla on tällaisten käyttökelpoisuudesta väitelty pitkät ajat: osa pitää täytenä humpuukina ja osa hyvinkin hyödyllisinä. Testaamallahan se selviää.

Avaruuspeitteen käyttökelpoisuutta arvioitaessa on hyvä ymmärtää, mitä ”kylmä” ja ”lämmin” ovat. Fysikaalisessa mielessä ”kylmää” ei ole olemassakaan, on vain lämpöä, enemmän tai vähemmän. Lämpö siirtyy spontaanisti vain lämpimästä kylmään. Lämmön siirtyminen voi tapahtua johtumalla, säteilemällä tai kuljetuksen avulla. Avaruuspeitteen vaikutus kohdistuu säteilyyn, ja vain siihen: alumiinipinnoituksella pyritään heijastamaan lämpö takaisin sinne, mistä se on tulossa. Siten suurin vaikutus saadaan aikaan sijoittamalla peite mahdollisimman lähelle nukkujaa. Peite on niin ohut, ettei sillä ole merkitystä lämmönjohtumiseen.

Minä kokeilen peitettä makuualustan ja -pussin välissä. Se toimii. Peitteen kanssa on selvästi lämpimämpi kuin ilman. Jopa liiankin lämmin, ja tässä on avaruuspeitteen huono puoli: peite heijastaa kehon lämmön takaisin niin tehokkaasti, että suoraan sitä vasten olevat ihoalueet hiostuvat. Yön aikana avaruuspeitteen ja makuupussin väliin tiivistyy kosteutta. Lyhyellä retkellä tästä ei ole haittaa, mutta useamman yön jälkeen – ainakin, jos makuupussia ei pääse kunnolla tuulettamaan – voi kosteudesta olla jo harmia.

Jotkut ovat kokeilleet avaruuspeitettä makuualustan alapuolella. Siellä siitä ei nähdäkseni ole hyötyä – tokihan lämmön heijastumista tapahtuu sielläkin, mutta siinä kohdassa ollaan jo niin kaukana nukkujasta, ettei heijastuneella lämmöllä ole merkitystä. Itse aion jatkaa avaruuspeitteen käyttöä ainakin muutaman kokeilun verran, mutta vasta syksyllä, kun ilmat taas viilenevät. Kesällä tarkenee ilmankin.

Lauantainaamuna heräilen hitaasti – käyn välillä valveilla ja sitten nukahdan taas. Lopulta alkaa tuntua siltä, että voisi vaikka nousta ylös. Katson kelloa. 9.58. Hups. Enpä taida päästä vielä kymmeneltä matkaan, kuten olin ajatellut. No eipä tässä jäniksen selässä olla.

Palauttelen kesäretkiaamun rutiinit mieleeni: makuupussi ulos tuulettumaan, puuro- ja kahvivesi lämpiämään ja tavaroita pikkuhiljaa pakkaamaan. Nyt tosin veden lämmitys alkaa lumen sulattamisesta, joten aamuaskareet menevät pitkähkön kaavan mukaan. En anna myöhäisen heräämisen vaikuttaa tekemisiini, vaan puuhailen hyväksi havaitulla tavalla: yksi asia kerrallaan, kiirehtimättä ja kerralla oikein. Kun lopulta olen valmis lähtöön, vilkaisen kelloa. Puoli kaksitoista. Puolitoista tuntia on aamutoimien kestona lähellä normaalia. Vaikka lumen sulattamiseen meni aikaa, ei se hidastanut aamutoimia kokonaisuutena, koska saatoin samanaikaisesti pakata muita tavaroita. Ruokailuun liittyvät varusteet menevät rinkkaan päällimmäiseksi, joten ne pakkaan joka tapauksessa viimeisenä.

Lähden kulkemaan. Ensimmäiset pari kilometriä saan kulkea aurattua tietä, mutta sitten tulen tienhaaraan, josta vasen haara jatkuu aurattuna ja oikea on auraamaton. Minun reittini menee sille auraamattomalle tielle. Lumesta ei kuitenkaan ole vielä sen enempää haittaa, koska tietä on käytetty moottorikelkkareittinä ja kelkat ovat polkeneet lumen tiiviiksi. Pysyn hyvin pinnalla, kunhan vain en astu kelkkaurien sivuun.

Alkaa olla lounasaika. Tai siis lounasaikahan meni ohi jo aamutoimien aikana, mutta nyt mennäänkin vähän eri aikavyöhykkeellä. Tien vasemmalta puolelta virtaa oja, jonka vesi näyttää kohtuullisen kirkkaalta. Jospa ottaisinkin veden nyt ojasta enkä sulattaisi lunta. Täytän vesipannuni ojasta ja onhan se vesi hieman tummaa, mutta kuitenkin käyttökelpoista. Kyllä tuota keittämisen jälkeen voi käyttää.

Tänään ei ole vielä muita kulkijoita näkynyt, joten pystytän keittiöni keskelle tietä. Veden lämpenemistä odotellessani huomaan tiellä kulkijan: ruostesiiven toukka mönkii lumen pinnalla. Viimeksi näin tällaisia vajaa vuosi sitten Enontekiöllä. Ruostesiipi on kevään ensimmäisiä hyönteisiä: toukat lähtevät liikkeelle jo maalis-huhtikuussa.

Matka jatkuu. Ylitän kunnanrajan – ennen tässä oli Iin ja Haukiputaan raja, nyt Iistä siirrytään suoraan Ouluun. Tosin minun mielessäni Haukipudas on aina Haukipudas riippumatta mistään kuntaliitoksista.

Kulkemani tie on välillä koukannut runsaan kilometrin päähän rautatiestä ja sen jälkeen palannut taas lähelle rataa. Tie päättyy, mutta kelkkaurat jatkuvat metsässä kulkevalla polulla. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja lumi pehmenee kovaa vauhtia. Nyt saan jo olla tarkkana askelteni kanssa: kantavaa hankea on tässä vain kelkan telamaton leveydeltä ja uran sivussa askel uppoaa heti pari-kolmekymmentä senttiä.

Jostain vasemmalta kuuluu moottorisahan ääntä. Polku levenee kapeaksi tieksi, jolla näkyy tuoreet traktorin jäljet. Olisiko menty metsätöihin traktorilla. Tie kulkee pellon halki, ja pellon keskellä virtaa pari metriä leveä oja. Se on täynnä vettä.

Muutaman mutkan jälkeen saavun isomman tien risteykseen, joka on aivan radan varressa. Tässä on myös tasoristeys. Paikka on minulle tuttu, sillä kuljin tästä kesän 2012 alussa (ks. tarina Aurinkokuivattu retkeilijä). Käyn kurkkaamassa opastimet, jotka ovat tässä lähellä tasoristeystä. Pohjoisesta tuleville junille on vihreä valo, eli kohta tulee juna. Jään odottelemaan sitä – voisin ottaa junasta kuvan.

Hieman ennen junan tuloa metsätieltä saapuu paikalle traktori puukuormalla lastatun perävaunun kera. Isäntä ja emäntä ovat olleet rankasavotalla, ja heitäkin rinkan kanssa liikkuva kulkija kiinnostaa. Jutellessamme juna porhaltaa ohi, ja kuva jää ottamatta. Kyseessä oli aivan tavallinen 5-vaunuinen pikajuna, joten menetys ei ole suuri.

Kun kerron olleeni edellisen yön teltassa, isäntä kysyy, valvottivatko laulurastaat. Niitä oli kuulemma ollut lähimetsikössä iso parvi mekastamassa. Minulla ei ole havaintoja linnuista, mutta ehkä ohikulkevat junat häiritsivät untani – olo ei ole sellainen kuin se yleensä on hyvin nukutun yön jälkeen. Tosin usein retkillä käy ilman ulkoista syytäkin näin, että ensimmäisen yön nukun hieman huonosti. Juttelemme vielä lumitilanteesta. Aamulla hanki vielä kantoi metsätyömiehenkin, mutta tähän aikaan päivästä lumi on aikamoista sosetta.

Jatkan matkaa rautatietä seuraillen etelää kohti. Saan kuljettavakseni taas vähän isomman tien, jota on talven aikana aurattu. Nyt sitä on hyvä kulkea, sillä tien pinnassa on ohut jäätynyt lumikerros, ja sen päällä pari senttiä tahmeaa nuoskalunta – ei ole liukasta eikä ole kuraa. Martinniemen suunnalta tulevan metsäautotien risteyksessä on kolme nuorta miestä ajoneuvoineen: kaksi moottoripyörää ja yksi mönkijä. Ainakin yhdellä näkyy olevan kypärässä action-kamera. Pojat ovat lähteneet kura-ajelulle. Ajokeli on kuulemma sellainen, että pehmeässä lumessa pyörä menee minne haluaa ja kuski sitten roikkuu vauhdissa mukana – jos pysyy. Kerron jälleen, mistä olen tulossa ja minne menossa.

Monikymmenpäinen pikkulintuparvi pyrähtää lähipuihin ja jää sinne loikkimaan oksalta toiselle. En tunnista lintuja pelkän äänen perusteella, enkä vielä sittenkään, kun onnistun näkemään muutaman yksilön. Yritän ottaa niistä kuvia, mutta tirpat ovat aivan liian pieniä ja nopeita. Saan kuitenkin sen verran tuntomerkkejä näkyviin, että retken jälkeen pystyn kotona määrittämään linnut urpiaisiksi. Hieman myöhemmin olen kuulevinani kiurun liverrystä – kesään on siis enää kuukausi.

Vareputaan louhosalueen jälkeen tie sukeltaa E75-tien ali ja kohta saavun Haukiputaan Asemakylälle. Nekin seudut ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä valtavasti. Muistan omalta kouluajaltani kuinka kaverit, jotka suunnittelivat jatkavansa peruskoulun jälkeen ammattikouluun, sanoivat menevänsä Makolaan. Tuo nimi juontui oppilaitoksen aikaisemmasta nimestä, joka oli Maatalousammattien kurssikeskus, jonka virallinen lyhenne oli MAK. Vai olikohan se koulutuskeskus. Tai joku sen tapainen. Oli mikä oli. Oppilaitos tässä on ollut jo1920-luvulta lähtien, jolloin paikalle perustettiin Oulun läänin kotiteollisuusyhdistyksen pojille tarkoitettu Veistokoulu. Nykyään oppilaitoksen virallinen nimi on Oulun seudun ammattiopiston Haukiputaan yksikkö.

Asemakylällä reittini menee aivan rautatien viereen, sillä minun on ylitettävä Kiiminkijoki rautatiesillan yhteydessä olevaa kevyen liikenteen siltaa pitkin. Haukiputaan asemalla junat pysähtyvät edelleen satunnaisesti, sillä tämä on viimeinen mahdollinen kohtauspaikka ennen Oulua. Asemalla on nytkin tyhjä raakapuujuna matkalla etelään. Ylitän sillan ja pidän sitten pienen tauon, jonka aikana joen eteläpuolisella tiellä olevan tasoristeyksen varoituslaite rupeaa kilkattamaan ja puomit laskeutuvat. Pikajuna painelee pohjoiseen, puomit nousevat ja hetken kuluttua kilkatus alkaa uudelleen. On asemalla odotelleen tavarajunan vuoro mennä.

Asemakylän jälkeen jatkan puolitoista kilometriä asfalttitietä Haukiputaan keskustan suuntaan, ja sitten siirryn taas metsätielle. Radan varressa menisi suorempikin tie, mutta aikaisemmilta retkiltäni Ritaharjusta pohjoiseen ja Kellosta Keiskaan tiedän, että maasto on siellä hyvin märkää ja nyt, kun ojat ovat täynnä sulamisvesiä, en pääsisi sieltä joka kohdasta kulkemaan.

Alkaa taas olla ruoka-aika. Päätän tarkistaa yhden ojan josko sieltä saisi ruokaveden. Ei saa: tämä oja on niin samea, ettei tee mieli ottaa siitä vettä. Etsin siis suhteellisen puhdasta lunta ja rupean sulattamaan sitä. Lumen sulattamista ja veden keittämistä varten minulla on mukanani 0,9 litran vetoinen Trangia-vesipannu. Se on juuri sopivan kokoinen: kun jokaisella aterialla käytän koko pannullisen vettä, tulen juoneeksi riittävästi. Minulla on ollut talviretkilläni huono tapa juoda liian vähän, ja tällaisella käytännöllä saan varmistettua riittävän nesteytyksen.

Ruokataukoni jälkeen näen taas yhden junan – tämä menee vaihteeksi pohjoiseen. Havainto on tärkeä, sillä seuraavaksi on mentävä rautatien yli paikassa, jossa ei ole virallista tasoristeystä. Tässä on sellainen ollut, mutta se on purettu ja tien päihin molemmin puolin rataa on kasattu sorasta ajoesteet. Tällaisesta paikasta rautatietä ei pidä ylittää, ellei tiedä tarkasti, mitä tekee. Koska äsken meni juna pohjoiseen, tiedän, että sieltä päin ei voi junaa tulla ainakaan 15 minuuttiin. Sen verran menee aikaa ennen kuin Haukiputaan asemalla mahdollisesti odottava juna ehtisi tähän. Ylityspaikasta näkee pohjoisen suunnalla olevan opastimen näyttävän punaista, minkä lisäksi etelään näkyy yli kilometrin päähän. Opastimen ja tyhjän radan perusteella voin olla varma, että etelästä ei tule toista junaa heti edellisen perässä. Siten voin ylittää radan tästä.

Jatkan matkaa radan varressa kulkevaa metsäautotietä pitkin. Vain 700 metriä etelämpänä, paikassa, jossa sähkölinja ylittää radan, ja jossa pidän pienen tauon, tulee juna pohjoisesta. Tämä juna siis oli Haukiputaan asemalla odottamassa äskeistä etelästä tulevaa junaa, eli tässä oli juuri sellainen varttitunnin väli kahdella eri suunnista tulevalla junalla.

Toisen retkipäivän taival alkaa lähestyä loppuaan. Minun on vielä siirryttävä E75-tien toiselle puolelle. Olen suunnitellut etsiväni telttapaikan Murtoperänkankaan hiekkakuoppien lähimaastosta. Kuoppien lähellä on pienenpieni alikulku, joka maastoutuu tien varteen niin hyvin, etten tiennyt sen olemassaolosta mitään ennen kuin viime kesänä kävin karttaa tutkittuani paikan päällä toteamassa, että on se siellä. Nämä hiekkakuopat ovat täyttyneet vedellä, joka on alueen vesistöjä muutoin hallitsevan suoveden sijaan kirkasta pohjavettä ja siten soveltuu erinomaisesti ruokien ja juomien valmistukseen. Varmuuden vuoksi toki keitän sen ennen käyttöä.

Telttapaikan löytäminen ei ole ihan helppoa. En halua pystyttää telttaa lumelle, enkä myöskään kovin märkään maahan. Lopulta löydän vallan mainion paikan hiekkakuoppien vieressä olevan maavallin takaa. Tästä leirini ei näy minnekään, ja minulla on lyhyt matka hakemaan vettä.

Taivas on lähes pilvetön, vaikka sääennusteen mukaan olisi tulossa pilvinen yö. Ei tämä varsinaisesti haittaa, onhan pilvettömän taivaan alla valoisaa pitkään ja muutenkin sininen taivas kohentaa mielialaa.

Aamulla heräilen pian yhdeksän jälkeen – suunnilleen normaaliin aikaan näin sunnuntaiksi. Kuulen peipposen laulun ensimmäistä kertaa tälle keväälle. Ne ovat saapuneet yön aikana. Aurinko paistaa jälleen ja on mitä hienoin kevätaamu.

Koska on retken viimeinen päivä, on kuljettavana hyvin maltillinen matka – alle kymmenen kilometriä. Ylitän E75-tien vielä kerran Lintumaansuontien siltaa pitkin ja sen jälkeen reittini vie minut taas rautatien tuntumaan. Viisi kurkea lentää ylitseni. Noin puolitoista tuntia kuljettuani on taas aika pysähtyä ruuanlaittoon. Tieltä erkanee pienempi tie läheiselle pellolle. Menen pellon reunaan ja rupean sulattamaan lunta viimeisen kerran tälle retkelle. Merikotka kaartelee nousevassa ilmavirtauksessa pellon takana ja peipposet laulavat joka puolella.

Retkeni alkaa olla loppusuoraa vaille valmis. Tästä on enää nelisen kilometriä Herukkaan, jossa tarkoitukseni on siirtyä linja-autokyytiin loppumatkaksi. Näihin neljään kilometriin mahtuu vielä kolme siirtymistä rautatien puolelta toiselle – kaksi alitusta ja yksi tasoristeys.

Linja-automatkalle minulla on kaksi vaihtoehtoa: lyhyemmän matkan päässä olevalta pysäkiltä menee auto kerran tunnissa, ja noin kilometrin päässä siitä olevalta pysäkiltä sitten useita kertoja tunnissa. Saavun lähemmälle pysäkille viisi minuuttia ennen linja-auton saapumisaikaa. Kerrankin ajoitus menee nappiin!