Ritaharjusta pohjoiseen

Marraskuun 2012 aikana ehdin vielä uudestaankin metsään. Edellisen retken jälkeen rupesin tutkimaan Kansalaisen karttapaikan tarjoamien erittäin hyvien karttojen avulla Oulun lähiympäristöä ajatuksella, että löytyisikö täältä jotain mukavia päiväretkireittejä. Karttapaikassa on tarjolla myös ilmakuvia, ja Oulun alueelta nuo ilmakuvat ovat vieläpä varsin tuoreita, vuosilta 2010 ja 2012, joten niiden avulla saa oikein hyvän käsityksen vallitsevista olosuhteista.

Laitan tähän tarinaan karttalinkkejä, jotka viittaavat Kansalaisen karttapaikan ”Tee linkki” -toiminnolla tehtyihin karttanäkymiin. Kyseisen sivuston karttojen käyttöoikeuksiin ei sisälly kopiointia, minkä vuoksi en laita tähän valmiita karttoja, vaikka niistä olisikin mukavampi seurata reittiäni.

Parin viikon pohdinta kiteytyi suunnitelmaksi ajaa bussilla kotoa Ritaharjuun ja lähteä sieltä sitten kohti pohjoista. Kartan avulla olin suunnitellut reitin aina Martinniemeen saakka sillä varauksella, että jos tulisi matkan varrella väsy tai jokin muu pakottava syy, voisin ottaa mistä tahansa kohdasta suunnan länteen ja etsiytyä bussipysäkille kotiin paluuta varten.

Kävelymatkaa tälle retkelle oli tulossa parikymmentä kilometriä, mikä kokemukseni mukaisella 3 km/h keskinopeudella tarkoittaa noin seitsemän tuntia kestävää retkeä. Mukaan tarvitaan siis riittävästi evästä ja myös pimeässä kulkemiseen tarpeelliset varusteet. Otsalamppu on itsestään selvä varuste, ja varapatterit siihen, eikä unohtaa sovi varusteita, joilla helpotetaan retkeilijän löytymistä pimeästä metsästä, jos eksymisen tai loukkaantumisen takia pitää kutsua apuvoimia hakemaan retkeilijä takaisin ihmisten ilmoille. Minulla oli mukana ylimääräinen led-lamppu, josta saa punaista valoa sekä jatkuvana että eri tavoin vilkkuvana, ja heijastinliivi, joka osoittautui tarpeelliseksi varusteeksi, vaikka vahinkoja ei sattunutkaan.

Tässä päivän menyy: kolme puolen litran pulloa vettä (kaksi olisi riittänyt, kolmas oli hätävara), pikkutermarissa kahvia, muikkukukko, mustikkasoppaa, kanelipullia ja suklaalevy. Tämä eväskokonaisuus ei edellytä mukaan muita ruokailuvälineitä kuin puukon.

Lauantaiaamu valkeni odotetun harmaana, mutta sääennusteessa – yllätys yllätys – ei ollutkaan vesipisaroita tälle päivälle. Mikäs sen mukavampaa – no tietysti lumipeite maassa olisi tehnyt päivästä huomattavasti valoisamman, mutta sitä ei nyt ollut saatavilla. Näillä mennään. Tavaroiden pakkaamisen jälkeen rinkka selkään ja bussipysäkille. Vajaan puolen tunnin bussissa istumisen jälkeen oli aika jäädä kyydistä Ritaharjun K-marketin edessä olevalla pysäkillä. Komean kaupan ovat tänne pystyttäneet, tosin sisältä se taitaa olla aika vaatimaton, kuten nämä lähiötason pikkumarketit aina. Peruselintarvikkeet sieltä toki saa helposti hankittua, ei tarvitse ihan joka ostoksen takia ajaa autolla isoon markettiin.

Siitä on jo varmaan parikymmentä vuotta, kun viimeksi noissa Ritaharjun maisemissa olen liikkunut – silloin siellä oli pelkkää metsää. Nyt sinne on rakennettu satoja taloja, on iso monitoimitalo ja vaikka mitä.

Monitoimitalossa on myös päiväkoti, jonka leikkipiha on iso ja hyvin varustettu, mutta kovin asfalttisen näköinen. Pysyväthän taaperot toki puhtaampina tällaisella pihalla, mutta on se jotenkin kolkon näköinen.

Suuntasin siis kohti pohjoista. Aluksi tuntui, että asfalttiviidakko ei lopu ikinä, mutta tuli se tien pää vastaan lopulta, ja pääsin siirtymään metsäpolulle.

Tätä herkkua ei pitkään riittänyt – Ritaharju on nimittäin laajenemassa kovaa kyytiä pohjoiseen ja uusien katujen rakentaminen on jo aloitettu. Alueen vanhasta asutuksesta merkkinä oli tällainen maakellari, joka varmaan kohta jyrätään hajalle ja murskataan uuden talon pohjan alle.

Kartalla (ja vielä ilmakuvassakin) mukavalta näyttänyt polku on katkaistu tylysti uuden tien pohjalla.

Sen verran korkeat reunat tuossa oli, että en ruvennut niitä kiipeilemään, vaan kiersin pienen mutkan kautta. Kusaisin kuitenkin mielenosoituksellisesti monttuun merkiksi siitä, mitä mieltä olen tällaisista kaivannoista ja niiden sijoittamisesta keskelle metsää. Muutama vuosi kun tästä mennään eteenpäin, niin tämäkin ura on muuttunut asfaltoiduksi kaduksi, jonka molemmin puolin on uusia omakotitaloja postimerkin kokoisilla tonteilla. Ja jokaisen talon pihassa 1-2 autoa, ilmanhan täältä ei pääse mihinkään.

Eikä se tähän loppunut. Oulun kaupungin karttasivulta näkee hyvin, kuinka uusia katuja on suunniteltu laajalle alueelle Ritaharjun pohjoispuolelle.

Mutta kärsivällisyys palkitaan aina. Kahden ja puolen kilometrin kävelyn jälkeen kaupunki jäi lopultakin taakse ja oikea metsä alkoi. Märkää oli, mutta tällainen lätäkkö on helppo kiertää.

Ja hyvä olikin, että pääsin pois ihmisten ilmoilta – olihan tuossa jo lounasaika lähestymässä, eli rupesin tähyilemään, josko löytäisin metsätien viereltä istumapaikaksi sopivan kannon. Kosteassa kangasmetsässä niitä vain ei liikaa ole, mutta yksi löytyi kuitenkin. Siihen siis tauolle. Taukovarusteista mainittakoon kokoon taittuva istuinalusta ja taukotakki. Märän kannon nokkaan tai kylmälle kivelle istuminen ei ole hyvä ajatus, ja koska kävellessä tulee aina vähän hiki, on hetken istumisen jälkeen kylmä. Sitä torjumaan on kevyt, pieneen tilaan pakkautuva toppatakki hyvä varuste.

Aluksi muuan hömötiainen protestoi oleskeluani äänekkäästi, mutta kymmenen minuutin säksättämisen jälkeen se kai totesi minut harmittomaksi kulkijaksi ja jätti rauhaan. Kalakukkoa mutustellessani ihailin lähipuiden neulasissa killuvia vesipisaroita.

Niin tiheä oli metsä, että en ollenkaan huomannut sadan metrin päässä olevaa taloa ennen kuin jatkoin matkaa ja kävelin aivan tuon talon vierestä. Ja matkan edelleen jatkuessa tulin hakkuualueelle, jossa noita istumapaikaksi sopivia kantoja oli vaikka kuinka paljon. Tosin mukavampi se oli pitää taukoa valitsemassani paikassa, jossa pääsin sopivasti tien sivuun puiden taakse – vaikka eipä tuolla tiellä muita kulkenut, joten ihan hyvin olisin voinut istahtaa vaikka keskelle tietä.

Muurahaiset ovat olleet pesän suojissa talvea viettämässä jo pitkään.

Siellä täällä metsää halkoo rajalinjoja, joille usein muodostuu pieniä tai vähän isompiakin polkuja. Tulee mieleen Freud, Marx, Engels & Jung -yhtyeen kappale Mystinen metsätyömies, joka alkaa näin: ”Intiaani ties eikä kirkonmies, miten luotiin maamme tää: rajalinjoja vailla ja sillä lailla se ois pitänyt säilyttää”. Onneksi saamme elää maassa, jossa useimmat rajalinjat eivät aiheuta satunnaisille haahuilijoille sen suurempaa päänvaivaa: jokamiehenoikeuden nojalla voimme liikkua metsässä melkoisen vapaasti.

Mainittu jokamiehenoikeus sallii myös lyhytaikaisen telttailun melkeinpä missä vain. Joskus maastossa kulkiessani katselen paikkoja sillä silmällä, että voisiko sinne tulla joskus teltan kanssa. Tällaiset sammalikot tarjoaisivat ainakin pehmeän makuusijan, mutta vähänkin märkien olosuhteiden vallitessa voisi yöpyminen olla aika epämukavaa.

Rajalinjojen ohella maastoa halkovat sähkölinjat. Ken on kiinnostunut isoimpien sähkölinjojen sijainnista, voi tutkia asiaa Fingridin kartasta. Tämä sähkölinja on niin pieni (eli alle 110 kV), ettei sitä ole tuohon verkkokarttaan merkitty.

Vesistöjen ylitykset ovat oikeastaan ainoa pakottava seikka, joka vaikuttaa tällaisen retken reittivalintaan. Maantiet ja rautatiet voi ylittää lähes mistä vain (kun vain muistaa käyttää tervettä järkeä), mutta ei tarvitse olla kummoinenkaan oja, ettei sen yli pääse enää hyppäämällä. Jos vesi ei ole kovin syvä, ja jos on kesä, voi tietysti aina vähentää vaatetusta niin paljon, että veden voi ylittää kahlaamalla, mutta esimerkiksi Kalimeenoja on jo niin iso vesieste, että se oli ylitettävä siltaa pitkin. Silta – tai ainakin kaide sillan oikealla puolella – on jo lipsahtanut parasta ennen -päiväyksensä tuolle puolen.

Olihan tuossa sillan vieressä myös ojan yli kaatunut paksuhko koivunrunko, jota tietysti tosimies olisi voinut hyödyntää veden ylityksessä.

Metsästä löytyy joskus mukavia yllätyksiä. Aivan sattumalta osui silmääni tien lähellä, puiden takana häämöttänyt vihreä hahmo, jota ensin arvelin pressulla peitetyksi puupinoksi. Mutta eipäs, joku on pystyttänyt metsään laavun ja rakentanut siihen oikein istumapaikankin. Tämän parempaa taukopaikkaa ei retkeilijä voi odottaa metsästä löytävänsä. Koska kyse on uskoakseni yksityisestä rakennelmasta, en laita sen sijaintia tähän näkyville – joka sen haluaa löytää, nähköön itse sen vaivan, että menee metsään mönkimään. Hyvä nuotiopaikkakin tuossa oli, mutta minulla ei ollut tarvetta tulentekoon. Eikä kyllä polttopuitakaan mukana – muiden varastoimia puitahan ei saa polttaa eikä kasvavia puita katkoa poltettavaksi.

Matka jatkui vatsa täynnä ja jalat levänneinä, joten askel oli taas keveä. Täältä löytyy myös luontopolku, jota pitkin pääsisi ihan julkisellekin laavulle – matkaa sinne olisi ollut kuitenkin sen verran, etten poikennut reitiltäni. Sitä paitsi olinhan vasta pitänyt tauon.

Olisikohan tämä metsäneläinten ruokintapaikka luontopolun ylläpitäjän hoidossa.

Tauon pitämiseen soveltuvia paikkoja tien varressa oli paljonkin. Lienevätkö metsästäjien vai kenties metsätyömiesten aikaansaannoksia tällaiset – monessa kohdassa näkyi jälkiä metsätyökoneiden liikkeistä ja myös puupinoja oli tien reunassa odottamassa pois vientiä.

Monenlaista maisemaa oli tarjolla retkeläisen ihailtavaksi. Oli heinää kasvavaa niityntapaista, vai olisiko peräti vanhaa viljelysmaata…

… oli hakkuuaukeaa…

… ja onneksi myös kaunista, koskematonta metsää.

Metsäkoneet jättävät jälkensä maastoon pitkäksi aikaa. Tässäkin hirveän ähräämisen ja maaston sotkemisen tuloksena on saatu kasaan vain muutama runko.

Ei vaiskaan, oli siinä vieressä isompikin pino. Ja tiellä olevista jäljistä voi päätellä, että puutavaraa on tästä kohdin kuljetettu pois jo aiemminkin.

Ikävää tuolla metsätiellä kulkiessa on huomata, että monenlainen roska jätetään sinne, mihin se sattuu putoamaan – tämäkin, luullakseni moottorikelkan pleksi, olisi ollut aika kevyt viedä pois. Ainakin, jos on jollain kulkuneuvolla liikenteessä. Ihmettelen, miksi tuokin, aivan ehjältä näyttävä esine, on pitänyt tuonne jättää.

Tien reunassa näkee tosiaan ihan kaikenlaisia roskia.

Sitten oli vuorossa seuraavan esteen – Pohjantien eli valtatie 4:n eli E75-tien – ylitys. Nämä liikenneväylät olisi toki mahdollista ylittää melkein mistä vain, mutta kun kerran tarjolla on silta, niin käytetään sitä.

Näkymä sillalta pohjoiseen – kahden kilometrin päässä on tien 848 eli Haukiputaan ja Kiimingin välisen tien liittymä. Onhan tuossa liikennettä sen verran, että ei tee mieli yrittääkään autojen välistä tietä ylittää.

Ja roskaa riittää.

Marraskuun lopulla päivä on lyhyt. Aurinko nousee puoli kymmeneltä ja laskee ennen kolmea. Kun maa on lumeton ja taivas pilvessä, alkaa hämärä laskeutua jo puoli kolmen maissa.

Pieniäkään ojia ei nyt pysty ylittämään mistä vain, koska joka painanteessa on vettä. Tämän vuoksi retkireitti oli valittava niin, että kuljin vain teitä ja isompia polkuja pitkin.

Haukiputaan ohitustien molemmin puolin jää Murtoperänkankaan entinen maa-ainesten nostopaikka, jossa kuopat on kaivettu pohjaveden pinnan tasoa syvemmiksi. Sen vuoksi nuo kuopat ovat sittemmin täyttyneet vedellä. Vihreä väri ei houkuttele uimaan, mikä tuon värin sitten aiheuttaakaan.

Jättiläinen oli iskenyt vispilänsä maahan, liekö kuivumassa tiskaamisen jäljiltä.

Haukiväylä eli tie 848 Haukiputaalta Kiiminkiin. Tuosta vasemmalle on Haukipudas, oikealle Kiiminki, ja minä jatkoin suoraan eteenpäin tuota moottoriajoneuvoilta kielletyksi merkittyä tietä myöten.

Tämä tie kulki aluksi aivan rautatien varressa. Radan yli on ennen päässyt monesta kohtaa ihan autollakin, mutta kaikki tasoristeykset on täältä purettu ja radan ylitys ajoneuvoilla estetty kaivamalla radan molemmin puolin syvä oja ja varmimmaksi vakuudeksi on tien katkaisukohtiin kasattu vielä isoja kiviä. Rautatien kaukaisimmassa pisteessä häämöttävä valo on esiopastin, joka kuvanottohetkellä näytti keltaista, mikä tarkoittaa, että seuraavassa pääopastimessa on punainen valo.

Puoli neljän aikaan oli päivänvalo jo niin vähissä, että eteneminen tapahtui otsalampun valossa. Yhden hakkuualueen reunasta löysin taas sopivan taukopaikan.

Otsalamppu valaisee juuri sen verran, että näkee, mihin seuraavan askeleensa asettaa. Ehkä olisi kuitenkin paikallaan hankkia kunnon taskulamppu, jolla voi valaista vähän kauemmas. Nykyiset led-valaisimet ovat hämmästyttävän tehokkaita, eivätkä syö pattereita heti tyhjäksi.

Lippalakki on silmälasien käyttäjälle hyvä päähine otsalamppua käytettäessä. Muutoin lampun valo heijastuisi silmälasien yläosasta ja haittaisi näkemistä kovastikin. Alla olevassa kuvassa näkyy myös karttaviritelmäni: karttalaukussa on 7-tuumainen tabletti, johon olen ladannut Kansalaisen karttapaikan aineistosta koostamani kartan. Teknoa, sano.

Alkuperäinen ajatukseni oli jatkaa vielä ratapenkan vierustaa puolisen kilometriä pohjoiseen siitä, missä tie siirtyi radan toiselle puolelle. Tuolla puolen kilometrin päässä olisi ollut pelto, jonka reunaa pitkin olisin kävellyt radan itäpuoliselle tielle ja sitä pitkin edelleen Jokelantielle ja sen jälkeen olisin ylittänyt Kiiminkijoen rautatiesillan vieressä menevää kävelytietä. Asemakylältä olisin jatkanut matkaa vanhan, jo puretun Martinniemen radan pohjaa kulkevaa tietä aina Putaankyläntielle asti, josta olisin tullut bussilla kotiin. Otsalampun valossa radanvieri näytti kuitenkin hankalasti kuljettavalta – enkä halunnut kävellä rataa pitkin – joten arvelin viisaimmaksi pysyä luoteeseen jatkuvalla metsätiellä ja suunnata jo tästä kohti Ukonkaivosta ja edelleen Haukiputaan kirkonkylää.

Kiipesin radan yli ja jatkoin matkaa pieneksi poluksi muuttunutta tietä pitkin. Pientä jännitystä tarjosi ojan ylitys pitkin siltaa, joka oli jo pitkälle lahonnut ja jonka alla virtasi yli puoli metriä syvä vesi. Siihen ei olisi ollut kiva pudota. Pian tämän jälkeen eteneminen kävi todella hankalaksi. Alkoi nimittäin olla hyvin märkää. Kulkemani polku oli metsäkoneiden jäljiltä muhjaantunut pehmeäksi velliksi, jonka joka painanne oli täynnä vettä. Katkaisin polun vierellä makaavasta rangasta kepin, jolla saatoin ottaa tukea hankalissa paikoissa ja kokeilla edessä olevien lätäköiden syvyyttä.

Lopulta havaitsin olevani paikassa, josta eteenpäin pyrkiminen ei ollut enää järkevää. Tuo karttalinkki ei välttämättä ole ihan tarkka, koska pimeässä metsässä otsalampun valossa ei oman sijainnin paikallistaminen ole aivan helppoa.

Tästä Ukonkaivoksen kautta Haukiputaan kirkonkylälle olisi ollut matkaa enää noin 2,5 kilometriä. Takaisin palaaminen tietäisi vielä 6 kilometrin kävelyä, mutta katsoin sen kuitenkin pienemmäksi pahaksi kuin sen, että eteenpäin jatkamalla kastelisin kenkäni varmasti ja todennäköisesti eksyisin pimeässä metsässä yrittäessäni löytää jotenkuten kuivia kiertoteitä näiden pahimpien paikkojen yli.

Siispä palasin takaisin samoja jälkiä aina Haukiväylälle asti. Koska tiedossa oli monta kilometriä autotien laitaa pitkin, kaivoin rinkan pohjalta turvaliivin – ilman sitä olisin mustissa vaatteissani hyvin hankalasti havaittavissa tien reunasta.

Kaksi kilometriä käveltyäni olin siis taas Haukiväylän varrella.

Maantie on kova kävellä, mutta onneksi edes osan matkasta pystyin kävelemään asfaltin ulkopuolella, vähän pehmeämmällä maaperällä. Märkä tienpinta syö valon tehokkaasti.

Jos en muuten reissussa rähjääntynytkään, niin kengistä kyllä näkee, että ei tässä ihan asfalttibaanalla ole kuljettu.

Lopulta edessä oli vanha nelostie ja sillä oleva bussipysäkki, josta arvelin kohtuullisen odottelun jälkeen pääseväni kotiin. Kaivoin kuitenkin kännykän esille ja tutkin vähän aikatauluja. Ne kertoivat, että muutaman minuutin kuluttua lähtisi linjan 20 bussi Häyrysenniemestä, joten se olisi tässä noin vartin päästä. Koska paikallaan ollessa tulee äkkiä vilu, päätin kävellä vielä vähän matkaa eli edelliselle pysäkille, jotta en joutuisi niin pitkään odottamaan kyytiä.

Siinä se oli, 24 kilometriä tuli käveltyä ja koko päivä meni – kotona olin illalla melko tarkkaan kello 19.

Tämä oli kävelyn suhteen hyvä viikko. Edellisenä sunnuntaina asetin itselleni tavoitteeksi kävellä viikon aikana 80 km. Tuo tavoite ylittyi reilusti, koko viikon kilometrimääräksi tuli 10,2 + 12,3 + 12,8 + 11,9 + 12,1 + 24,7 + 9,4 = 93,4 km. Hienointa oli huomata lauantaisen retken jälkeisenä sunnuntaina, että lähes 25 kilometrin kävely ei tuntunut enää missään. Tästä on hyvä jatkaa.