Kesän – ja oikeastaan koko vuoden – 2014 päätapahtuma retkeilyharrastuksessani on viikon mittainen yksinvaellus Pomokairassa. Tämä alue sijaitsee Sodankylän ja Porttipahdan tekojärven välissä. Pomokairassa on noin 90.000 hehtaarin laajuinen Natura-alue, Tenniöaavan ja Kaita-aavan muodostama suuri aapasuokokonaisuus, josta on tietoja Ympäristöhallinnon verkkosivuilla.
Retki alkaa juhannuksen jälkeisenä tiistaina. Silloin nousen aamulla Eskelisen bussiin, jonka kyydissä matkustan Peurasuvantoon asti. Siellä käyn paikallisessa majoitusliikkeessä syömässä, ja sen jälkeen lähden kävelemään. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, saavun seuraavana maanantaina Sodankylään, jossa majoitun kahdeksi yöksi leirintäalueelta varaamaani mökkiin. Sen jälkeen jäljellä on enää bussimatka takaisin Ouluun.
Tämä retki on ensimmäinen viikon mittainen vaellukseni ja myös ensimmäinen pitempi kesäretkeni Lapissa. Koska teen tämänkin retken yksin, on sen toteutuksessa otettava huomioon erinäisiä asioita.
Keskeisintä on pitää koko ajan mielessä, että teen kaiken yksin, eli missään retkeen liittyvässä tekemisessä en voi tukeutua muihin ihmisiin. En siis voi jakaa kuljetettavia varusteita tyyliin ”minä otan teltan, ota sinä ruuanvalmistusvälineet”, vaan minun täytyy jaksaa kantaa kaikki itse. Se asettaa varusteille painorajan, jollaisena pidän suunnilleen kahtakymmentä kiloa. Siitä noin kuusi kiloa on ruokaa, jonka määrä tietysti rupeaa vähenemään heti reissun alusta alkaen. Painoraja ei ole ehdoton, joten en revi peli- tai muitakaan housuja, vaikka rinkka painaisi lähtiessä vähän enemmänkin.
Painoraja edellyttää kuitenkin jonkinasteista grammanviilausta. Mukaan lähtee mahdollisimman vähän ja mahdollisimman kevyttä tavaraa. Vaihtovaatetta otan vain ihoa lähinnä oleviin vaatekerroksiin, ja niihinkin vain yhdet vaihtokappaleet sillä ajatuksella, että voin kerran pari vaelluksen aikana vaihtaa nämä vaatteet, pestä likaantuneet, ja kuivattaa ne joko yön aikana narulla tai sitten matkan aikana rinkan päällä. Leirintäalueella vietettävän päivän aikana on sitten paremmat mahdollisuudet varsinaiseen pyykinpesuun ja muuhun siistiytymiseen ennen etelään palaamista.
Yksin kulkeminen asettaa omat rajoituksensa riskien ottamiselle. Jos matkalla sattuu vahinko, on apu kaukana. Siten on paras välttää vahinkoja. Mitä sitten voisi sattua? Ehkä suurin tapaturmariski on louhikossa tai muussa hankalassa maastossa tapahtuva kaatuminen ja siitä seuraava murtuma, sijoiltaanmeno tai muu raajavamma. Niitä vältän pysymällä poissa pahoista paikoista. Reittini kulkee suurimmaksi osaksi teitä ja polkuja pitkin, ja louhikot on tarkoitus kiertää. Mukaan lähtee kaksi vaellussauvaa, joista saa hankalan paikan tullen hyvää lisätukea.
Puukolla tai kirveellä syntyvät vammat eivät ole tällä retkellä olennainen riski, koska suunnitelmiin ei kuulu nuotion tekemistä, eikä näin ollen ole tarvetta pilkkoa puuta. Myöskään petoeläimiä ei ole ajatellut etukäteen pelätä: eiköhän kulkemisestani tule sen verran ääntä, että jos esimerkiksi karhu sattuisi oleskelemaan lähistöllä, se kyllä pakenee paikalta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kajautan ilmoille tulkintani Sunnuntaiaamun kaduista tai Mystisestä metsätyömiehestä.
Perussidetarpeet, haavanpuhdistusaine, kyypakkaus ja punkkipihdit ovat luonnollisesti mukana, samoin riittävä määrä särky- ja allergialääkkeitä sekä kortisonivoidetta pahimmin kutiseviin öttiäisenpuremiin.
Suurimmaksi terveyteen liittyväksi riskiksi näkisin vatsataudin. Jos sellainen pääsee oikein kunnolla kimppuun, pysähtyy matkanteko. Silloin ei voi muuta kuin pistää leirin pystyyn, ottaa ripulilääkityksen ja odotella taudin talttumista. Leiripaikka täytyy vain pyrkiä valitsemaan niin, että vettä ei joudu hakemaan kaukaa – nestehukka lienee merkittävin riski vatsataudin kohdalle sattuessa.
Sääolosuhteita ei voi pitää varsinaisesti riskinä, mutta niihinkin pitää varautua. Nykyään on onneksi saatavilla niin tarkkoja ennusteita, että tällaisella viikon mittaisella retkellä vallitsevan säätilan voi melko hyvällä menestyksellä ennakoida. Jos on tulossa hellettä, pitää huolehtia riittävästä nesteytyksestä ja välttää liiallista suorassa auringonpaahteessa oleskelua. Ei ole huono ajatus pitää siestaa varjoisassa paikassa päivän kuumimpien tuntien ajan ja jatkaa matkaa taas illan viiletessä.
Jos taas sataa koko viikon, kastuvat vaatteet ennen pitkää. Tai ainakin muuttuvat epämiellyttävän kosteiksi. Siihenkin olen varautunut: reittini tuntumassa on kaksi autiotupaa, joten jos tarvitsen kuivattelua, voin poiketa suunnitellulta reitiltä hiukan ja yöpyä tuvassa ja samalla kuivatella kastuneita kamppeita.
Entä jos eksyn? En oikein usko tämän olevan kohdallani mahdollista. Kun lähden jostain liikkeelle, tiedän, missä olen. Minulla on tapana katsoa karttaa usein ja tarkistaa sijaintini kartalla. Joskus on käynyt niin, että olen kulkenut jonkin matkaa, ja pysähtyessäni en osaa sijoittaa itseäni kartalle. Silloin palaan takaisin samaa reittiä paikkaan, jossa vielä olin kartalla. Tämä on mahdollista, koska teen näitä tarkistuksia riittävän usein. Eksyminenhän tarkoittaa sitä, että kulkee liian pitkästi sijoittamatta itseään kartalle. Sen verran pitää vaeltajalla olla itsekuria ja keskittymiskykyä, että ei unohda pitää itseään kartalla. Jos ei ole, on parempi ottaa mukaan joku, joka tämän osaa.
Kaikki edellä kirjoittamani on teoriaa, ja käytäntö on tunnetusti aivan eri asia kuin teoria. On siis täysin mahdollista, että jotain menee pieleen ja tarvitsen ulkopuolista apua retkelläni. Sen varalta olen tehnyt kotiin jätettävän kartan, jossa on merkittynä sekä suunnittelemani kulkureitti että yöpymispaikat. Lähes koko reittini on operaattorin kuuluvuuskartan mukaan verkon peittoalueella, mutta maastonmuotojen vuoksi katveitakin on varmasti. Lähetän matkan varrelta sijaintitietojani tekstiviesteillä kotiin, joten jos jotain sattuu, on viimeisen tunnetun sijaintini ja reittikartan perusteella mahdollista rajata melko tarkkaan alue, jossa olen.
Voi myös sattua jotain, jonka vuoksi joudun keskeyttämään retkeni, mutta joka ei fyysisesti estä matkantekoa. Siihen olen varautunut suunnittelemalla reitin niin, että se ei missään kohdassa ole yli kolmenkymmenen kilometrin päässä nelostiestä. Siten keskeyttämistilanteessa pääsen mistä tahansa yhdellä päivämarssilla tien varteen, ja sieltä sitten linja-autolla maalikyliin.
Näillä siis mennään. Jotta en joutuisi ihan kylmiltäni lähtemään viikon mittaiselle retkelle, teen vielä yhden lyhyemmän retken ikäänkuin harjoituksena tässä kesäkuun alkupuolella. Samalla saan vähän tuntumaa siihen, onko Pomokairaan suunnittelemani varustus asianmukainen. Jos huomaan jotain puuttuvan, ehdin vielä tehdä tarvittavat hankinnat ennen tositoimiin lähtemistä.
Tässä oli nyt muutamia ajatuksia lähinnä turvallisuuteen ja riskeihin liittyvistä asioista. Varusteisiin ja eväisiin palataan sitten vähän tuonnempana.
Tiedossa siis kiintoisa vaellus! En ole ollut Sodankylän alueella sitten lapsuuden.