Kolmas ja viimeinen retkipäivä (oikeastaan neljäs, jos se hiihtoretki lasketaan mukaan) alkaa samanlaisissa tunnelmissa kuin edellinenkin. Olen jälleen nukkunut todella hyvin, eikä teltassa tullut aamulla liian lämmin. Tämä oli tavoitteenakin, kun illalla teltan paikkaa valitessani yritin katsoa paikan niin, että puut varjostaisivat aamuaurinkoa riittävästi.
Kun eilen oli sellainen päivä, että en nähnyt tai muutenkaan havainnut ainoatakaan ihmistä, niin nyt sitten päivä alkaa heti kahdellakin päristelijällä: ensin ohi ajaa moottorikelkka, ja vähän myöhemmin Enontekiön kentältä nousee lentokone. En anna näiden häiriöiden pilata tunnelmaani, sillä tänään palaan joka tapauksessa ihmisten ilmoille, eikä minun kannata enää liiemmin haikailla erämaatunnelman perään.
Eilen katselin reittini vieressä kohoavia rinteitä sillä mielellä, että niitä pääsisi kyllä kiipeämäänkin. Tästä syntynyt ajatus on muhinut päässäni yön ajan ja nyt olen tehnyt päätökseni: en palaa Hettaan tuttua reittiä, Pahtakurun kautta, vaan koukkaan Paljasselän kautta. Yöpymispaikkani on noin 330 metrin korkeudessa, ja Paljasselän laki kohoaa noin 445 metriin. Tiedossa on siis kiipeämistä 115 metriä matkalla, joka linnuntietä olisi 1,8 kilometriä. Siis keskimäärin sellaista kuuden prosentin nousua on odotettavissa. Tämä lähestymissuunta on kuitenkin ainakin kartalta katsottuna hyvin helppo: vaikka kulkisin tästä aivan suoraan huippua kohti, en joutuisi kulkemaan kohtisuoraan korkeuskäyriä vastaan kuin ehkä yhdessä kohdassa, ja siellä nousu on viidentoista prosentin luokkaa. Eikä sitäkään kohtaa ole pakko nousta aivan suoraan.
Pienen lisämausteen reittivalintaani antaa se harmillinen tosiasia, että minulla ei ole kompassia. Sehän, kuten muistanette, on rikki. Mutta aurinko paistaa ja minulla on kello – ne riittävät kompassin korvikkeeksi täysin. Kun olen saanut leirini purettua ja varusteet pakattua, laitan lumikengät jalkaan. Hankikanto on edelleen hyvä, mutta kaltevilla pinnoilla tarvitsen kaiken saatavilla olevan kitkan jalkojeni alle. Kokemuksesta tiedän, että lumikengillä pystyn sekä kiipeämään että laskeutumaan sellaisia mäkiä, jotka jäisivät tavallisilla kengillä menemättä. Ja nythän mukana on lisäksi liki 40-kiloinen ahkio.
Siirryn leiripaikaltani muutaman kymmenen metrin päässä olevan aukean suon laitaan. Otan suunnan auringon avulla ja päätän valita kulkureittini niin, että jokainen askel veisi samalla hiukan ylemmäs. Välillä voi toki tulla eteen paikkoja, joista ei pääse kuin sellaiseen suuntaan, joka vie alamäkeen, ja silloin täytyy menetettävät metrit kiivetä uudestaan. Laiskuuteen – eli hienostuneemmin ilmaistuna energiansäästöön – taipuvaisena en haluaisi joutua kiipeämään tätä mäkeä kovin moneen kertaan.
En pääse pitkällekään, kun näen lumessa jäljet, jollaisia en ole ennen nähnyt. Otan niistä kuvan, ja reissun jälkeen kotona Googlen sekä Facebook- ja Twitter-kontaktieni avulla laji tulee määritellyksi. Nämä osoittautuvat ahman jäljiksi. Kiipeämisreitilleni ei satu pahojakaan tiheikköjä tai muutoin hankalia paikkoja, joten en joudu juurikaan palailemaan alamäkeen. Pahtakuru häämöttää puiden takana vähä vähältä alempana. Porojakin täällä on liikuskellut, ja vielä yhdet uudet jäljet löydän: hankea pitkin on viilettänyt teeri.
Onnistun löytämään sellaisen reitin, etten joudu kertaakaan peruuttamaan. Muutamissa paikoissa joudun tekemään jyrkkiä käännöksiä, mutta olen vaihtanut täksi päiväksi ahkion aisat suoravetoasentoon, jolloin pulkka seuraa nätisti perässä eikä jää käännöksissä puskemaan, kuten se ristivedolla herkästi tekee.
Nokkelana poikana päättelen, että Paljasselkä on kohouma, jonka laki on paljas, eli jolla ei kasva puita. Ja missä ei kasva puita, siellä tuulee. Siksi pidän pitkän kahvi- ja lepotauon vähän ennen kuin puusto harvenee – tässä pystyn vielä löytämään tuulensuojaisen paikan. Hyödynnän tänäänkin sykemittaria, ja koitan pitää huolen siitä, että lepotauot nousun lomassa ovat oikeasti lepotaukoja. Jatkan matkaa vasta, kun syke on laskeutunut alarajan eli 111:n alapuolelle. Siitä se taas liikkeelle lähdettyä varsin nopeasti kipuaa 150:n tuntumaan.
Nousun loppuvaiheessa yhytän moottorikelkan jäljet, jotka vievät oikeaan suuntaan. Niitä pitkin kulkeminen on kevyttä, ja koska rinne ei ole näin lähellä lakea enää kovinkaan jyrkkä, ei ole pelkoa siitä, että ahkio lähtisi liian helposti luisumaan taaksepäin ja vetäisi minut mukanaan nurin.
Pääsen melkein perille. Paljasselän laella on nimittäin aidattu alue, jonka sisään korkein kohta jää. En anna tämän kuitenkaan pilata päivääni, eihän tässä mitään Everestiä olla valloittamassa. En pysty heti hahmottamaan syytä, miksi korkein kohta on aidattu. Aita on ainakin kolme metriä korkea ja tehty tukevista puutolpista sekä niiden varassa kulkevista piikkilangoista. Rupean tutkimaan paikkoja ja huomaan, että aidan sisäpuolella on paitsi yksi isompi rakennus, myös korkeiden maavallien väliin tehtyjä pienempiä rakennelmia, joiden ulkonäöstä tulee mieleen lähinnä ampuma-aukot. Niitä on kaksi: toinen osoittaa koilliseen ja toinen luoteeseen. Kun kierrän aidatun alueen länsipuolelle, näen aidassa vanerilevyn, jossa on ollut varoitustarroja. Tarrat ovat hävinneet, mutta aurinko on polttanut niiden läpi vaneriin varjokuvia, joista on luettavissa sana MIKROAALTOSÄTEILYÄ. Asia selvä. Tässä on siis ollut tutka-asema, ja nuo ampuma-aukot ovat ilmesesti aistinvaraisen ilmavalvonnan rakennelmia eli suomeksi sanottuna tähystyspaikkoja.
Myöhemmin saan selville, että tässä ollut Lapin lennoston ilmavalvontatutka on purettu pois niinkin vasta kuin 2010-2011. Alueella on tehty vuosina 2004-2005 selvitystä paikkojen soveltuvuudesta tuulivoiman tuotantoon. Paljasselällä on ollut koetuulivoimala vuosina 1991-2002, ja 2.2.2012 Enontekiön tekninen lautakunta nimesi mm. Paljasselkä – Palovaaran alueen tuulivoiman rakentamiskohteeksi. Palovaara on suunnilleen Paljasselän korkuinen kohouma nelisen kilometriä Paljasselältä itäkaakkoon.
Huipulla tuulee, joten en jää tänne pitemmäksi aikaa maisemia katselmaan, vaan rupean valmistautumaan laskeutumiseen. Kiipeäminen oli suhteellisen helppo nakki, mutta yleensäkin alaspäin on vaikeampi tulla, joten tutkin karttaa huolellisesti löytääkseni järkevän ja ennen kaikkea turvallisen reitin alas. Suunnistuksen kannalta homma ei voisi olla helpompi. Kuljen vain auringon suuntaan. Auringon kiertyminen pikkuhiljaa oikealle ei haittaa, sillä jos kaarran liikaa siihen suuntaan, päädyn vain hieman aikaisemmin tutulle moottorikelkkareitille. Käytännössä en voi kovasti oikoa, koska silloin joudun Pahtakurun jyrkimpiin rinteisiin, joista en voi kuvitellakaan meneväni. Lähden siis laskeutumaan niin, että pidän jyrkänteen turvallisen matkan päässä oikealla puolellani, ja muutoin yritän löytää sellaisen reitin, että laskeutuminen olisi tasaista ja loivaa.
Laskeutuminen alkaa helpoissa merkeissä. Loiva, aurinkoinen rinne, ja näköalat Pyhäkeron suuntaan mitä parhaat. Välillä pysähdyn lounaalle ja sitten jatkan taas. Kun näen vasemmalla puolellani aukeaa maastoa, suuntaan kulkuni sinne. Sieltä löytyy erittäin helppokulkuinen, loivasti laskeutuva suorinne. Nautin kulkemisen helppoudesta hiukan liian pitkälle: suon loppuessa rinne on jo aika jyrkkä, ja tämän havaittuani joudun sellaiseen rääseikköön, jossa eteenpäin pyrkiminen ei ole enää järkevää. Muutan kulkusuuntaani reilusti vasemmalle päästäkseni hieman korkeammalle, missä rinne on loivempi ja kasvillisuus harvemmassa.
Pääsen lopulta Palosenjärven itäpuoliselle suolle, josta eteenpäin kulkeminen on taas helppoa. Rinne loivenee ja lopulta loppuu kokonaan, ja pääsen tutulle kelkkareitille paikassa, josta on enää alle kilometri majataloon. Otan taas lumikengät jalasta ja loppumatkan kuljen ilman. Majataloon päästyäni kirjaudun taas sisään vielä yhdeksi yöksi. Vastaanoton täti toteaa, että ”haluat varmaan saunaan”. Enpä väitä vastaankaan. Saunan luvataan olevan lämmin vajaan tunnin kuluttua, joten ehdin tässä juuri sopivasti viedä tavarat huoneeseen ja vähän järjestellä niitä. Kun pääsen huoneeseen, näen itseni peilistä ensimmäisen kerran retkelle lähdön jälkeen. Huh mikä punanahka! Mukanani ollut aurinkovoide on ollut suojakertoimeltaan ilmeisen riittämätön näihin olosuhteisiin. Mahtaako kaupasta edes saada tököttiä, jonka suojakerroin olisi sata? Pienempi tuskin näissä oloissa riittää.
Sauna tekee hyvää ja kun otan sen päälle vielä pienen oluen, vaivun onnellisen raukeuden tilaan. Takana on neljä päivää aurinkoisessa tunturissa ja kaksi hienoa retkeä. Blogini lukijat muistanevat, kuinka olin talvella välillä jo aivan epätoivoinen, kun Oulussa ei ollut kunnon talviolosuhteita, ja jouduin siirtämään lomaani moneen otteeseen myöhemmäksi. Nyt ajattelen, että oikeastaan lomani sattui parhaaseen mahdolliseen aikaan: turistit ovat tunturista jo kaikonneet, mutta hankikanto ja kelit muutenkin ovat parhaimmillaan. Lähestyvään kevääseen valmistautuva luonto on näyttänyt minulle paljon sellaista, mitä en ole koskaan ollut tilaisuudessa nähdä. Olen viettänyt kolme päivää talvisessa maastossa täysin omillani, ja pärjännyt. Toki olosuhteet olivat helpot, mutta silti voinen pitää itseäni vähintäänkin kelvolliset taidot – ja varusteet – omaavana talviretkeilijänä. Tästä on hyvä jatkaa ensi talvena.
Satunnainen haahuilija vie nyt talviretkivarusteet kesäsäilöön ja alkaa pikkuhiljaa valmistautua kesäretkeilykauden aloitukseen. Juhannuksen jälkeen palaan Lappiin Pomokairan-vaellukseni merkeissä, ja sitä ennen teen ainakin yhden viikonloppuretken palauttaakseni mieleen, millaista kesällä retkeily on.
Tästä lähden kiipeämään.
Ahman jäljet lähellä leiripaikkaani.
Tässä saan jo tosissani kiivetä.
Hetken helpotus loivan ja aukean rinteen muodossa.
Pahtakuru häämöttää puiden välistä. Se on tässä kohtaa jo pari-kolmekymmentä metriä alempana.
Porolla on tullut iso hätä.
Teeriäkin tässä metsässä on.
Välillä vähän työläämpää kiipeämistä. Tässä saa jo hetken hakea oikeata etenemisreittiä.
Pieni tasanne ennen viimeistä nousua.
Välillä ahkio kulkee niin läheltä puita, että pieniä näytteitä tulee mukaan.
Nousureittini jyrkin kohta kuvattuna kohtisuoraan etenemissuuntaa vasten. Kuvasta mitattuna rinteen kaltevuus on seitsemän astetta eli prosentteina noin 15.
.reidrabmoB
Näkymä Paljasselän laelta pohjoiseen.
Tutka-aseman takia korkein kohta on aidattu, eikä sinne pääse.
Aita on rakennettu selvästi sillä mielellä, että tästä ei mennä.
Tosin nyt, kun tutka-asema ei ole enää toiminnassa, on vartiointikin retuperällä.
Näkymä Paljasselän laelta suunnilleen länteen.
Tähystys- ja/tai ampuma-aukko luoteeseen. Koillisen suuntaan on samanlainen.
Mikroaaltosäteilyä.
Tutka-aseman pääportti.
Näkymä Paljasselän laelta Pyhäkeron suuntaan. Ei ole aivan postikorttiolosuhteet.
Tästä alkaa laskeutuminen kohti Hettaa. Aluksi vallan helppoa.
Kohta pitää jo vähän tuumata reittiä.
Lähes laskettelurinteen luokkaa oleva, loivasti alas viettävä suoalue.
Sama kuvattuna ylöspäin.
Kevät on tulossa tännekin.
Helppokulkuinen suorinne johtaa vähän toisenlaisiin olosuhteisiin.
Tästä rääseiköstä en enää yritä läpi, vaan kaarran sovinnolla vasemmalle ja ylemmäs rinteeseen.
Reittimuutos kannattaa. Nyt on taas helppoa.
Pyhäkero piiloutuu lumikuuron alle.
Loppusuora jo tutuksi tullutta baanaa pitkin.