Hetasta Näkkälän välituvalle, 2. päivä

 

Herään teltassani aamulla puoli yhdeksän aikaan siihen, että alkaa olla liian lämmin. Ympäröivä luonto jatkaa siitä, mihin se illalla jäi: taas jossain kuukertaa riekko. Olen nukkunut erinomaisesti, vaikka jouduinkin yöllä käymään kertaalleen ulkona: pissapurkki on jäänyt pakkaamatta mukaan. Olen hankkinut juuri tätä reissua varten puolentoista litran vetoisen, tiiviillä kierrekorkilla varustetun muovipurkin, jotta minun ei tarvitsisi yöllä nousta teltasta ulos pissalle. Varmaan se on turvallisesti autossa Hetassa. Eipä tästä varsinaisesti haittaa ollut – pikaisen pissallakäynnin aikana ei niin perusteellisesti ehdi herätä, etteikö sen jälkeen saisi vielä unen päästä kiinni. Sitäpaitsi yöllä(kin) erämaa on niin kaunis, että sitä käy ihan mielellään katsomassa.

Laitan ulkovaatteet päälle ja kömmin ulos teltasta. Aurinko paistaa jälleen pilvettömältä taivaalta eli tulossa on mitä hienoin retkipäivä. Toteuttakaa unelmianne, ihmiset. Se kannattaa. Minä olen juuri nyt toteuttamassa yhtä omista unelmistani ja se on toteutumassa vielä paljon upeammin kuin osasin edes toivoa.

Huomaan viiden metrin päässä teltastani tuoreet riekon jäljet, joita ei ollut siinä illalla. Leiriäni on siis käyty katsomassa. Ryhdyn aamutoimiin: teltan ulompi kangas pois paikaltaan ja puun oksille tuulettumaan. Illalla virittämäni ilmanvaihto on toiminut oikein hyvin. Ulkoteltan lieve on ollut teltan takaseinustalla parinkymmenen sentin päässä lumen pinnasta, ja etuoven puolella vetoketju on ollut yläreunasta puolen metrin matkalta auki. Nämä viritelmät ovat mahdollistaneet riittävän ilmanvaihdon, eikä teltassa sisällä ole juurikaan ylimääräistä kosteutta. Makuualusta ja sen alla oleva ohut solumuovi siirtyvät niin ikään tuulettumaan, samoin makuupussi. Tuo ohut solumuovi on sen takia, että näin toimien saan suurimman lämpötilaeron solumuovin ja telttakankaan välille, jolloin kosteus tiivistyy tuohon kohtaan, eikä varsinaisen makuualustan alapintaan, jossa se voisi aiheuttaa kylmyyden tunnetta. Yöllä on ollut kymmenkunta astetta pakkasta, enkä ole missään vaiheessa palellut.

Kun tuuletusta vaativat tavarat on levitelty pitkin leiriä, on aika ryhtyä aamiaisen valmistukseen. Elovena-pikapuuro, ruisleipä tuorejuustolla ja kuppi kahvia saattelevat haahuilijan taipaleelle. Nuo pikapuurot ovat hyviä, mutta energianlähteinä aika mitättömiä: yksi annos sisältää vaivaiset 130 kcal, mikä on noin kaksi ja puoli prosenttia sykemittarin eiliselle ilmoittamasta energiankulutuksestani. Lienee syytä jatkossa varata noita pari kappaletta per aamupala.

Noin kaksi ja puoli tuntia puuhasteltuani olen taas taipaleella. Sen se ottaa, kun asiat tekee kiirehtimättä, huolellisesti ja kerralla oikein. Kierrän yöpymissaajoni vielä itäpuolelta ja suuntaan sitten kohti kelkkareittiä, joka tässä kohden menee aivan Närpistöjoen vierestä. Joki on monin paikoin jo sula. Yksi poro näkyy edessäpäin, ja se on minuun nähden tuulen yläpuolella eikä siten havaitse minua. Sen luontainen kulkusuunta vie elikkoa koko ajan kauemmas minusta, enkä saa siitä hyvää kuvaa otettua. Kun poro lopulta havaitsee minut, se ottaa lajilleen ominaisen loikan mielivaltaiseen suuntaan ja muutaman juoksuaskelen vielä sen päälle, ja sitten kääntyy katsomaan, olisinko kadonnut. En ole, joten poro loikkaa uudelleen eri suuntaan ja jolkottelee sen jälkeen metsään.

Selänpäänjänkän pohjoispäässä on kallioinen, ympäristöstään kymmenisen metriä kohoava kumpare. Arvelen sen päältä olevan hyvät näköalat, joten kiipeän sinne. Kuvaan kiipeämiseni action-kameralla, jota pidän kädessäni, mutta reissun jälkeen huomaan, että kuvamateriaalista ei tullut käyttökelpoista. Sormeni peittää liian ison osan kuvasta. En pysty tätä paikan päällä huomaamaan, koska on niin kirkasta, etten näe kameran näytöltä mitään – en, vaikka pitäisin sitä varjossa. Tämä valon määrä on aivan käsittämätön. En ole ikinä ollut missään, missä olisi näin kirkasta. Lumi – jonka pintakerros on siis vain parin päivän ikäinen – on täällä todella puhtaan valkoista ja ilman aurinkolaseja ei pysty silmiä pitämään auki lainkaan.

Löydän kumpareelta paitsi hyvät näköalat, myös mielenkiintoisen kivistä tehdyn rakennelman. Ulkonäöltään se muistuttaa vanhoja rajapyykkejä, mutta en kyllä saa päähäni, mikä raja tässä kohtaa olisi. Ehkä joku lukijoistani tietää?

Suoalueen jälkeen siirryn moottorikelkkareitiltä vähän idemmäksi, koska haluan kulkea koskemattomassa lumessa. En toki saa aivan tyhjää taulua eteeni, sillä seudun vakioasukkaat – porot ja riekot – ovat käyneet jo omat polkunsa tekemässä.

Silmäilen kelloa ja totean, että lähituntien aikana on päätettävä, missä kohdassa käännyn takaisin. Tarkoitukseni on kääntyä paluumatkalle sillä tavoin ajoissa, että ehdin palata lähemmäs Hettaa kuin mistä tänään aloitin – näin toimien minulle jää siedettävän pituinen matka huomiseksi, joka on retkeni viimeinen päivä, ja pääsen ajoissa järjestämään tavarat kotimatkaa varten ja lepäämään. Ylihuomenna pitää taas jaksaa ajaa se 470 kilometrin matka takaisin Ouluun.

Olen jo lähellä Näkkälän välitupaa. Periaatteessa minulla olisi aikaa edetä vielä siitä jonkin matkaa pohjoisemmas, mutta päätän, että pidän tuvalla pitkän tauon ja lähden sitten takaisinpäin. Muutaman sadan metrin päässä tuvan pohjoispuolella alkaisi taas uusi suo-osuus, jota jatkuisi peräti kuuden kilometrin verran. En usko, että se tarjoaisi mitään olennaisesti uutta nähtävää.

Tallustelen siis tuvalle ja ensin tutkin sen perusteellisesti. Tästä syntyy myös videopätkä, jonka löydät tästä blogista muutaman päivityksen verran taaksepäin selaamalla. Koska tupa on esitelty tuolla videolla, en toista samoja juttuja tässä. Kun olen saanut tarpeellisen määrän materiaalia kuvatuksi, nostan lounastarpeeni sisälle ja ryhdyn sulattamaan lunta. Aion ensin tehdä sen retkikeittimeni avulla, mutta kun nyt olen autiotuvassa, jossa on tarkoitukseen hyvin sopiva kamina, päätänkin käyttää sitä. Edellinen polttopuiden käyttäjä ei ole osannut toimia hyvän retkeilijätavan mukaan: yhtään valmiita klapeja ei ole, eikä sytykkeitäkään. Käyn siis ensin pilkkomaan puita eteisessä olevalla kirveellä, joka on kyllä niin tylsä, että melkein hamarapuolella tulisi parempaa jälkeä. Lohkon riittävän määrän klapeja omaan käyttööni ja täytän tuvan puolella olevan puulaatikon. Löydän yhden tervaspuun, josta tulee hyviä sytykkeitä, niitäkin teen sekä omiksi tarpeiksi että seuraavia kävijöitä varten.

Ateriani koostuu jälleen kerran nuudeleista, joiden lisäksi paistan pari kabanossia. Olen ottanut tavaksi perustaa retkiruokailuni lämpimät ruuat kuumaan veteen: nuudeleita, pussikeittoja, mehukeittoja, pikapuuroja sekä joskus myös niitä valmiita retkiruokia, joihin lisätään vesi ja annetaan sitten ässehtiä omassa pakkauksessaan muutama minuutti. Ruokien haudutus tapahtuu 3,5 dl vetoisessa termospurkissa, jota kutsun käyttötarkoituksen mukaisesti haudutuspurkiksi. Teen siinä siis kaikki lämpimät ruokani (paistettua makkaraa lukuunottamatta). Koska purkin sisus on ruostumatonta terästä, on se helppo pyyhkäistä käytön jälkeen puhtaaksi. Eikä se aina niin nuukaa ole. Marjasopan jäänteet antavat kanakeittoon ihan kivan säväyksen.

Ruokailtuani lisään asianmukaiset merkinnät vieraskirjaan ja sitten pakkaan taas tavarat ahkioon. Lopuksi lakaisen sekä tuvan että eteisen lattiat puhtaiksi – tätäkään ei edellinen kävijä ollut tehnyt. Amatöörit!

Paluumatkalle lähtö merkitsee paitsi paluumatkalle lähtöä, myös sitä, että tähän saakka vastainen tuuli muuttuu myötätuuleksi – jolloin siltä on helpompi suojautua – ja aurinko alkaa paistaa suoraan päin. Onhan se tähänkin asti loimottanut lumen kautta heijastuen ihan riittävän kirkkaasti, mutta nyt paahde osuu kasvoihini suoraan. Varjostan silmiäni lippalakilla, vaikka tiedänkin, että lopputuloksena minulla on suunnilleen kulmakarvoihin asti päivettyneet kasvot, ja siitä ylöspäin olen lähinnä kalkkilaivan kapteenin värinen.

Suunnistaminen on ollut tähänkin saakka helppoa, ja vielä helpommaksi se muuttuu nyt, kun lähden seuraamaan omia jälkiäni. Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus, ja haahuilija saa lisähupia tarkkailemalla ahkion jälkeä kohdissa, joissa hän on kuvitellut kulkevansa suoraan. Mikähän se saa ihmisen noin luikertelemaan?

Pysähdyn välillä silmäilemään taakseni jäävää maisemaa, jossa olisi vielä paljon nähtävää ja koettavaa. Kesällä 2011, kun kiersin Suomen ympäri moottoripyörällä, kävin Saariselän Kaunispään laella syömässä ravintolassa poronkäristyksen, ja kun lähdin sieltä laskeutumaan, tunsin suunnatonta poislähdön tuskaa pohjoisessa siintävien tuntureiden kadotessa taivaanrannan taakse. Tunnen nytkin pientä haikeutta, kun näen noiden valkoisten tunturinlakien muuttuvan vähä vähältä pienemmiksi, mutta mieleni piristyy, kun muistan, että minähän olen jo alle kahden kuukauden kuluttua taas Lapissa. Vallitseva työtilanteeni edellyttää tänä vuonna kesäloman aloittamista jo juhannukselta, ja jo muutama päivä juhannuksen jälkeen lähden tulevan kesän pääretkelleni: viikoksi Pomokairaan. Niin ja olinhan minä Lapissa viime kesänäkin. Joten näyttää kovasti siltä, että minunkin kohdallani pätee sanonta ”mies voi lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde miehestä koskaan”. Pätee varmasti moniin naisiinkin tämä.

Olen pitänyt tarkoituksella lumikenkiä jalassa koko ajan kulkiessani, vaikka ei niitä tällä hankikannolla tarvita. Haluan tällä tavoin testata, mikä vaikutus kulkemisen raskauteen niillä on. Nyt olen saanut tähän riittävästi tuntumaa, ja siirrän lumikengät matkustamaan ahkion päällä. Lumihanki on niin kova, että ainakin aukeilla paikoilla voin kulkea ihan missä vain, eikä jalka uppoa muutamaa senttiä enempää. Kylläpä kulkeminen tuntuukin kevyeltä!

Tuulen ja auringon lisäksi kulkemiseen vaikuttaa vielä se, että ylämäki on muuttunut alamäeksi. Loivahan se on, mutta yhtä kaikki alamäkeä tässä kuljetaan nyt Hettaan asti. Ellen sitten innostu poikkeamaan suorimmalta reitiltä jonnekin. Jos minulla olisi nyt sukset jalassa, ja jos vielä saisin jostain levitettyä itselleni jonkinlaisen purjeen, saattaisin ehkä päästä tuulivoimalla eteenpäin. Ehkä. Mutta kun ei ole, niin ei ole – ei tämä käveleminenkään nyt raskasta ole, kun ei ole lumikenkiä lisäpainona jalassa.

Tällä kertaa muistan kiertää Hormajärven. Kierrän sen itäpuolelta. Samalla pääsen lähemmäs houkuttelevan näköisenä kohoavaa Sissankiselän rinnettä. Tulee mieleen, että kun nyt pääsen näin pitkälle tänään, jää minulle huomiseksi vain hyvin kohtuullinen matka kuljettavaksi – miksipä en tekisi pientä mutkaa? Olenhan kulkenut Pahtakurun läpi jo kolmesti. Tuskin siellä neljännellä kerralla enää olisi mitään kovin merkittäviä elämyksiä tarjolla. Ajatus jää päähän muhimaan ja huominen saa näyttää, mitä siitä kehittyy.

Päätän kulkea Pahtakurunjänkän eteläpäähän ja etsiä yöpymispaikan jostain menomatkan taukopaikan ja hiihtoretken kääntymiskohdan lähettyviltä. Paikalle päästyäni tutkin ensin suon tasalla olevat paikat, mutta kun näen, miten hieno kalliojyrkänne vieressä kohoaa, päätän kiivetä sen päälle ja etsiä leirilleni paikan sieltä. Löydän loivasti kohoavan reitin jyrkänteen päälle, ja telttailuun soveliaan paikan löytäminen sujuu sekin helposti. Itse asiassa tuollaisia paikkoja löytyy monta – valitsen parhaimman.

Päätän kuvata lisää videomateriaalia. Asetan action-kameran jalustan päälle napsimaan still-kuvia kolmen sekunnin välein – näistä tulee parinkymmenen sekunnin mittainen ”video” teltan pystytyksestä. Sitten kuvaan vielä toisenkin pätkän ”Satunnaisen haahuilijan talvileiri”. Muut iltatoimet sujuvat jo rutiinilla enkä jaksa enää innostua auringonlaskustakaan kuin sen verran, että sopivalla hetkellä avaan teltan vetoketjun ja sieltä ulos kurkottaen otan pari kuvaa hiipuvasta päivänvalosta.

Tänäänkin on ollut hyvä päivä. Jopa parempi kuin eilinen. Ja tässä päivässä on sellainen erikoisuus, että tämä on ehkä elämäni ensimmäinen sellainen päivä, että en näe ainoatakaan ihmistä. En edes moottorikelkkailijoita matkan päästä, tai taivaan sinessä viilettävää lentokonetta. Tällainenkin on siis vielä mahdollista. Päivän päätteeksi luen vielä muutaman sivun kirjaa, kunnes tulee uni.

Teltta aamuauringossa.



Riekko on käynyt yöllä tutustumassa leiriini.



Telttakiilat ovat yön aikana jäätyneet niin tiukasti lumeen kiinni, että ne pitää kaivaa irti.



Aamutuuletukset.



Yöpymissaajoni itäpuolelta kuvattuna. 



Aamupäivän auringonpaistetta ja koskematonta lumihankea.



Poro vähän ennen kuin se huomaa minut.



Närpistöjoen sulapaikkoja. 



Kalliokumpare, jolle kiipeän.



Kumpareen koillisnurkassa oleva kivirakennelma. Mahdollisesti vanha rajapyykki? Minkä rajan?



Närpistöjokea Hetan suuntaan.



Närpistöjokea Näkkälän suuntaan.



Haudutuspurkkini. Olen valinnut värin niin, että purkki erottuu maastosta kaikkina vuodenaikoina.



Riekolla on hauska tapa laahata siivenkärkiä lumessa kävellessään. 



Riekko tai jokin muu lintu on pyörtänyt päätöksen laskeutumisesta viime hetkellä. Vain siipisulkien kärjet ovat hipaisseet lumen pintaa.

Lähes koskematonta lumihankea – vain poro on kulkenut tästä.

Näkkälän tupa ilmestyy näkyviin.



Näkkälän välitupa.



Paluumatka alkaa omia jälkiä seuraten.



Lumikengät välillä kuorman päällä. Kengissä hiostuneet pohjalliset ja sukat kuivuvat nopeasti auringossa.



Isojalkaisen poron jäljet halkovat lumilakeutta.



Tästä sitten mittaamaan poronkusemaa.



Luulin kulkevani suoraan. Ihmeellistä luikertelua.



Viimeinen silmäys taakse.



Tällaisella koskemattomalla lumella kulkeminen on nautinto, jota ei voi sanoin kuvailla.



Ja aurinko senkun paistaa pilvettömältä taivaalta.



Sissankiselän rinne houkuttelisi kiipeämään.



Jostain tuolta on tarkoitus löytää yöpymispaikka.



Päätän löytää sen tämän kallion päältä.



Ja näin hyvä paikkahan sieltä sitten löytyy.



Alan jo turtua hienoihin maisemiin, enkä jaksa enää innostua auringonlaskusta enempää kuin sen verran, että kurkotan teltan oviaukosta ulos ottaakseni illan viimeisen kuvan.