Pakkaspäivän kävelymaraton II

Joulun jälkeen on asiallista ryhtyä harrastamaan liikuntaa kinkun ym. jouluherkkujen myötä kertyneiden lisäkilojen sulattamiseksi. Niinpä minäkin lähden liikkumaan, vaikka en varsinaisesti koe kinkkujeni olevan sulatuksen tarpeessa. Mikä tahansa syy liikkumiseen on hyvä syy, joten toki tämäkin kelpaa. Ja minun kohdallanihan liikkuminen tarkoittaa tietysti kävelyä.

Pitkiin kävelyihin koukuttuneena en motivoidu mistään lyhyistä lenkeistä, vaan haluan jälleen kävellä pitkän matkan. En kuitenkaan tavoittele mitään ennätyksiä, niitä ei pakkasella ole järkevää yrittää tehdä. Douglas Adamsin kirjassa Linnunradan käsikirja liftareille supertietokone on ratkaissut elämän tarkoituksen ja päätynyt vastaukseen ”42”. Sehän on myös maratonin pituus kilometreinä, joten olkoon se tämän kinkkujensulatuskävelyni tavoitepituus.

Tällainen maratonkävely ei normaalioloissa ole minulle haaste eikä mikään, mutta ainahan sitä vaikeusastetta voi tahallaan korottaa. Tällä kertaa korotan sitä suunnittelemalla reitin, jonka varrella ei ole palveluja (esim. kauppoja tai ruokapaikkoja) eikä mahdollisuutta hypätä linja-autokyytiin. Oman pikantin lisänsä kävelyyn tuo pakkanen, jota aamulla reittini alkupäässä on seitsemäntoista astetta.

Niin joo. Kuten otsikosta voi päätellä, olen minä kävellyt maratonin pituisen matkan pakkaspäivänä ennenkin. Kertomuksen voit lukea tästä.

Suunnittelen reitin, jonka alkupiste on Jäälissä, Putkosen tienhaaran pysäkillä, josta lähden kävelemään Koitelintietä kohti Kiiminkijoessa olevaa Koitelinkoskea. Sieltä aion siirtyä Kiiminkijoen toiselle puolelle, jota kulkisin muutaman kilometrin verran. Sen jälkeen ottaisin suunnan kohti Ylikiiminkiin vievää tietä, jolta lähtisin ensin lyhyemmälle ja sen perään pitemmälle metsätieosuudelle. Näistä ensimmäinen veisi minut Isokankaan alueen sivuitse Sanginjokivarteen ja toinen Pilpakankaan kautta ja Pilpasuon ohi Oulujoen tuntumaan, Sanginsuuhun. Sieltä matka jatkuisi Madekosken kautta ja edelleen Linnakankaalle, josta tarkoitukseni on palata linja-autolla kotiin. Tämän reitin pituus on jokseenkin tarkasti 42 kilometriä.

Pakkasta on tosiaan seitsemäntoista astetta, joten vaatetta on päällä runsaasti. Tätä kylmemmässä pitäisi jo olla lämpimämmät jalkineet – tavalliset vaelluskengät tavallisilla sukilla vuorattuina eivät ole enää kovemmalla pakkasella riittävän lämpimät. Ehkä olisi syytä hankkia numeroa isommat samanmalliset kengät, jolloin väliin voisi lisätä villasukan.

Koitelintien alkuosa on muutaman tolpan verran valaistu, ja sitten alkaa pimeys. Tosin aamu on jo sen verran pitkällä, että ei täällä pimeää ole – hämärää vain. Täydellistä pimeyttä ei tällaisena pilvisenä päivänä näin lähellä maalikyliä ole muutenkaan mahdollista kokea; katu- ja muut valot heijastuvat kuitenkin pilvistä niin voimakkaasti.

Tie alittaa kaksi sähkölinjaa, jotka pitävät melkoista rätinää. Nämä ovat neljänsadan kilovoltin linjoja, joita tässä Oulun lähistöllä menee useita. Rätinässä on ilmeisesti kyse korona -nimisestä ilmiöstä, josta Wikipedian tynkäartikkelissa on hiukan tietoja. Minulla on mukanani äänityslaite, jolla otan pätkän rätinää talteen. MP3-tiedosto on kuunneltavissa tämän linkin kautta.

Äänityslaitteen lisäksi mukana on myös kalustoa retken videointia varten, mutta totean homman turhaksi jo alkumatkasta. Ensinnäkin videointi vie niin paljon aikaa, että suunniteltu 42 kilometrin matka ei olisi mahdollinen siinä ajassa, jonka olen kävelylleni varannut. Lisäksi näin kylmässä kameran akut hyytyvät niin nopeasti, että joutuisin niitä vaihtelemaan vähän väliä. Annetaanpa olla. Onhan välillä kiva vain kulkea ilman, että tarvitsisi miettiä, mitä kuvaisi ja miten.

Koitelintie on kuusi kilometriä pitkä, ja jokseenkin tarkasti puolivälissä tien katkaisee puomi. Siitä oli jo tien alussa varoitusmerkki, mutta en anna mokoman esteen häiritä. Varmaan sen tarkoitus on estää läpiajo, mutta läpikävely tuskin ketään haittaa.

Koitelinkoski on hieno paikka kesällä eikä se huono ole näin talvellakaan. Tosin paikka on minun makuuni hiukan liian täyteen rakennettu, mutta toisaalta näin se palvelee myös lapsiperheitä ja liikuntarajoitteisia – onhan alueella kaikki tärkeimmät väylät rakennettu esteettömiksi ja siten esimerkiksi pyörätuolilla liikkuvan ei tarvitse jättää kaunista koskimaisemaa kokematta.

Vaikka pakkasta on reippaasti, on koski suurelta osin sula – virtaus on niin voimakas. Katselen koskea aloittelevan perhokalastajan silmin ja arvelen, että siinä voisi olla hienoa kalastaa. Tosin paikka varmasti houkuttelee kalastajiakin siinä määrin, että oma rauha – jota kalassa ollessani myös kaipaan – voi jäädä haaveeksi. Onhan Kiiminkijoessa muitakin hienoja koskipaikkoja, joten ei minun tarvitse juuri tänne päästä.

Pidän kosken äärellä lyhyen tauon ja syön välipalaa. Koska reittini varrella ei ole kauppoja eikä muitakaan palveluja, olen ottanut mukaan päivän aikana tarvittavat ruuat: kanasäilykettä ja muusijauhetta kahta lämmintä ateriaa varten ja välipaloiksi salami snack -makkaroita, suklaata ja suolapähkinöitä. Lisäksi pieni määrä pikakahvijauhetta. Vettä on mukana kolme litraa: yksi kylmää ja kaksi kuumaa.

Tie Koitelinkoskelta Purontielle (Kiiminkijoen suuntainen tie joen koillispuolella) on aurattu, mikä ei ole itsestään selvää, sillä juuri joulun alla saatiin oikein kunnon lumipyry ja lumipeitteen paksuus kasvoi viitisentoista senttiä. Purontie on kiva. Se on kapea, mutkainen, mutta hyväkuntoinen – vallan loistava väylä moottoripyörällä ajettavaksi ja sopii se kävelijällekin.

Huttukylässä siirryn taas siltaa pitkin joen toiselle puolelle. Myös tässä kohdassa Kiiminkijoki on sula – sillan yläpuolella on Iisakankoski ja alapuolella Pyykösenniva. Juuri tässä sillan kohdalla on hetkellinen heikomman virtauksen alue, mutta ei tämä varsinasesti suvanto ole. Arvelen, että tässäkin voisi olla monta hyvää perhokalastuspaikkaa.

Kiiminkijokihan on täysin rakentamaton joki eli se virtaa koko matkaltaan vapaana. Perämeren pohjukkaan laskevista isoista joista joka toinen – Oulujoki, Iijoki ja Kemijoki – on valjastettu sähköntuotantoon ja joka toinen – Kiiminkijoki, Simojoki ja Tornionjoki – on jätetty rakentamatta. Onhan siinä sitten Iijoen ja Simojoen välissä vielä kaksi pienempää, mutta ei aivan vähäistä jokea, Olhavanjoki ja Kuivajoki, joissa ei ole voimalaitoksia. Pidän tätä hyvänä järjestelynä. Onhan niin, että kun jokeen rakennetaan yksikin voimalaitos, on vaelluskalojen kulku siihen jokeen estetty, eikä sitä välttämättä saada millään kalaportaalla toimimaan kunnolla. On parempi, että ne joet, jotka rakennetaan, rakennetaan täyteen, ja loput jätetään kokonaan rakentamatta. Kaikkein pöljintä olisi rakentaa paljon pieniä voimalaitoksia, joilla ei ole valtakunnan tasolla olennaista merkitystä, mutta jotka kuitenkin pilaavat vaelluskalojen elinympäristön. Ja itse asiassa juuri näin on Suomessa toimittu.

Helsingin Sanomissa oli 10.12.2017 hyvä kirjoitus aiheesta. Kirjoituksen yhteydessä on havainnollinen grafiikka, josta näkee, miten olematon on pikkuvoimaloiden rooli sähköntuotannossa: kymmenen pienintä voimalaa tuottaa yhteensä yhden megawatin tehon, joka on yksi kolmastuhannessadasviideskymmeneskolmasosa kaikkien Suomen vesivoimaloiden yhteenlasketusta tehosta. Ja noita lilliputtivoimaloita on Suomessa kymmeniä.

No niin. Palataanpa retkelle.

Kohta olisi lounaan aika. Sitä varten etsin paikan, jossa pääsen hiukan sivuun isolta tieltä. Mukavinta olisi mennä metsään, mutta siellä on nyt liki puoli metriä lunta eikä minulla ole lumikenkiä mukana. Pakkasta on edelleen riittävästi ja sormet jäätyvät nopeasti, kun ruokaa valmistellessani puuhailen hetken ilman hanskoja. On minulla mukana talvisormikkaat näitä taukoja varten, mutta silti osa ruuanvalmistelusta on pakko tehdä paljain käsin. Tällaisessa muusi + säilyke -ruuassa on se hyvä puoli, että se valmistuu nopeasti. Avaan säilykepurkin, valutan öljyn haudutuspurkin pohjalle, kaadan kanan perään ja sitten puolet mukana olevasta muusijauheesta. Vettä termarista, sekoitus, ja ruoka on valmis. Syön vauhdilla ja ryyppään vielä kahvikupillisen perään. Näin toimien matka jatkuu ennen kuin varttitunti on kulunut pysähtymisestä. Silti kestää pitkään saada pysähdyksen aika jäätyneet sormet lämpenemään.

Siltalehdonkankaan montulla on laahakaivinkone. Maantielle siitä erottuu vain puunlatvojen yläpuolelle kohoava ristikkopuomi. Mieli tekisi käydä katsomassa konetta lähempää, mutta tietä ei ole aurattu. Jospa kävisin tuolla joskus sulan maan aikaan. Laahakaivinkoneet ovat hienoja laitteita.

Lamukankaan risteyksessä saavun aiemmalta pitkältä kävelyltä tutulle reitille. Tässä kuljen Oulusta Ylikiiminkiin vievää tietä kaupunkiin päin kaksi kilometriä, ja sitten käännyn retken ensimmäiselle metsätieosuudelle. Tällä Kalimeenlammentiellä ei ole varsinaista talvikunnossapitoa, mutta reittiä suunnitellessani olen luottanut siihen, että tiellä on ajettu sen verran, että sille on muodostunut autojen renkaista urat, joita pitkin pystyn kävelemään.

Ei se ihan näin mene. Tiellä on paljon lunta ja minua ennen siitä on ajettu leveärenkaisella traktorilla ja moottorikelkalla. Traktorin jäljet ovat leveät, mutta renkaiden pienen pintapaineen vuoksi lumi ei ole kovin tiivistä. Kenkä uppoaa ja lipsuu siinä joka askeleella muutaman sentin.

Tästä voi tulla vaikeaa. Juuri tällainen lipsuva alusta on polvilleni pahaksi – esimerkiksi viime talvena jo sentin lumikerros muuten tiiviillä tienpinnalla aiheutti polvieni kipeytymiseen johtavaa epämääräisyyttä askellukseeni, eikä siihen tarvittu kuin muutaman kilometrin matka. Tämä metsätieosuus on pituudeltaan hiukan alle viisi kilometriä ja jokainen askel on otettava huolellisesti ja varovasti. Onneksi traktori on kulkenut koko matkan Loppulaan asti, joten en sentään joudu kääntymään takaisin. Jos traktori olisi mennyt jonnekin muualle, olisi minun etenemiseni loppunut siihen – vaelluskengät jalassa ei kahlata 20-senttisessä pehmeässä lumessa.

Muuten lumisessa metsässä on kyllä hienoa. Kaikkialla on valkoista ja on aivan hiljaista. Löydän jopa riekon jäljet ja lumessa olevan nukkumiskuopan. Tämä metsähän on täynnä vaikka mitä luontokappaleita, mutta kovin harvoin minä olen mitään nähnyt. Metsän eläimet kuitenkin väistävät ihmistä, jos tämän havaitsevat, ja täytyisi kulkea todella hiljaisesti, jotta voisi esimerkiksi riekon yllättää.

Pääsen Loppulaan ilman polvikipua, mutta oli tuo luminen tie hankala kulkea. Hetken aikaa mietin, mitä tekisin reittisuunnitelmassani olevan seuraavan metsätieosuuden – Loppulasta Miehonsuon ja Pilpaselän kautta menevän, noin kahdeksan kilometrin pituisen tien – kanssa. Siis tosiaankin mietin tätä vain hetken. Päätös on helppo tehdä: en mene sinne. Olen kerran kulkenut tuon tien toiseen suuntaan ja silloin, joulukuuta sekin oli, lunta oli vähemmän ja tie oli helppokulkuinen. Nyt lunta on enemmän ja jos siellä on vastassa umpiperä, joudun palaamaan takaisin. Ei kiitos.

Tämä reittimuutos tarkoittaa sitä, että en mene Sanginsuuhun, en Madekoskelle, enkä lopuksi Linnakankaalle. Kilometrit kävelen kyllä täyteen. Lähden tallustelemaan Sanginjoentietä kaupunkiin päin ja teen tarvittavat päätökset tarkasta reitistä sitten myöhemmin.

Pidän retken toisen ruokatauon hetkeä ennen isolle tielle saapumista, sähkölinjan alla. Tauon aikana panen merkille, että pakkanen on hiukan hellittänyt aamun lukemista. Retken jälkeen tarkistan asian netistä, ja tosiaan: ei ole enää kuin kymmenisen astetta. Seitsemän asteen muutos on tuntuva.

Tästä eteenpäin kulkeminen onkin sitten helppoa, sillä ison tien varressa menee kevyen liikenteen väylä. Sen varressa olevassa liikennemerkissä on lisäkilpi, josta näkisi, montako kilometriä tästä on Ouluun, mutta kilpi on lumen peitossa ja merkki sen verran kaukana auratun alueen reunasta, että en välitä könytä lähemmäs puhdistamaan lisäkilpeä lumesta. Kilometrejä on tässä kohdin takana jo kolmekymmentäviisi kappaletta, ja kyllä sinne kaupunkiin on vielä sen verran matkaa, että saan haluamani maratonin täyteen.

Päätöksen loppumatkan reitistä teen Saarelassa, jossa yhytän taas tutun reitin – tästä kuljin edellisellä pitkällä kävelylläni, kun olin käynyt tutustumassa Hiukkavaaran keskukseen ja jatkoin matkaani kohti Poikkimaantien siltaa. Silloin käännyin sillan jälkeen vasemmalle, kohti Maikkulaa – nyt käännyn päinvastaiseen suuntaan, kohti keskustaa. Lumisella metsätiellä kävely ei ole varsinaisesti kipeyttänyt polvia, mutta kyllä ne ovat siitä aika lailla rasittuneet. Sen vuoksi päätän siirtyä linja-autokyytiin heti, kun 42 kilometriä on täynnä.

Nyt ei tosiaankaan tarvitse enää muuta kuin kävellä puuttuvat kilometrit täyteen. Siis nimenomaan täyteen. Pientäkään fuskaamista ei voida sallia. Kun lähestyn Raksilassa linja-autoaseman kohdalla olevaa linja-autopysäkkiä, otan kännykän taskusta käteen ja seuraan karttaohjelmastani, tuleeko tavoitematka täyteen ajoissa. 41,7 km. 41,8 km. 41,9 km. Tässä on pysäkki. 41,9 km. Ei riitä.

Kävelen seuraavalle pysäkille.

Siten retken kokonaispituudeksi tulee 42,5 kilometriä, kun päätän sen Rautasaareen eli Rautatienkadun ja Saaristonkadun risteyksen lähellä olevalle pysäkille.

Tämä oli nyt sitten kahdeksas yli 40 kilometrin pituinen päiväkävelyretkeni. Jos aiemmat kiinnostavat, niin helpoiten pääset lukemaan kertomukset joko suoraan tästä linkistä tai valitsemalla blogini etusivun alaosasta, Kategoriat -valikosta kohdan ”Maratonkävely”.