Vain noin viikko 35-kilometrisen kävelyn jälkeen olen taas menossa. Nyt asetan tavoitteen vähän korkeammalle eli neljäänkymmeneen kilometriin. Suunnittelen kuitenkin sellaisen reitin, että voin jo ennen tavoitteen täyttymistä siirtyä linja-autokyytiin. Onhan edellisestä pitkästä kävelystä niin vähän aikaa, että en voi olla varma riittävästä palautumisesta. Lisäksi kävelypäiväksi on odotettavissa iltaa kohti kiristyvää pakkasta, mikä sekin voi vaikuttaa suorituskykyyni.
Itsenäisyyspäivän aattona, 5. päivänä joulukuuta, joka on minulla vapaapäivä, herään kuudelta. Syön aamiaisen ja pakkaan reppuun vähän evästä, litran kuumaa vettä termospulloon, riittäväksi arvioimani määrän lisävaatetta ja kuvauskaluston. Seitsemältä lähden kävelemään.
Tämä kävely alkaa siis jo kotiovelta. Kun kuljettavana on pitkä matka, en halua käyttää kävelyaikaa linja-autossa istumiseen. Kokemukseni mukaan keskivauhti, jonka mukaan tällainen retki kannattaa aikatauluttaa, on 3 kilometriä tunnissa. Sillä vauhdilla neljänkymmenen kilometrin matkaan menee hieman yli kolmetoista tuntia eli olisin päätepisteessä noin iltakahdeksalta.
Alkumatkan reitilläni, joka kulkee Tuirasta Hietasaaren ja Pikisaaren kautta Torinrantaan, ei kulkijoita juuri ole. Saan kuvata retkifilmin avausotoksen rauhassa. Ainoa hankaluus on valon vähyys – Hietasaaressa on todella onneton katuvalaistus. Tai ehkä olen jo niin tottunut kirkkaisiin ledivaloihin, että nämä vanhanmalliset tuikut näyttävät himmeämmiltä kuin oikeasti ovatkaan.
Hollihaan puistossa pysähdyn hetkeksi katselemaan kaivuutöitä ja lumiauraa. Asiahan on niin, että lumiauran saapuminen keskeyttää aina kaiken tekemisen, eikä tekeminen jatku ennen kuin lumiaura on poistunut näköpiiristä.
Ensimmäisen varsinaisen tauon pidän Limingantullin Prismassa, jossa pysähdyn pullakahville. Valinnanvaraa on paljon, mutta kestosuosikkiani rähmäpullaa (tunnetaan myös hienostelevalla nimellä berliininmunkki) ei ole tarjolla. Tyydyn voisilmäpullaan, siinäkin on kiitettävästi sokeria.
Tauko virkistää ja matka jatkuu. On pian auringonnousun aika. Kaakon suunnalla taivas värjäytyy oranssiksi ja kirkas valopallo tulee näkyviin. Auringon suunnassa taivas on kuitenkin enimmäkseen pilvinen, joten suorasta auringonpaisteesta ei vielä päästä nauttimaan.
Lentokentäntien varteen saavuttuani näen tien vieressä liikennemerkin, jossa lukee ”Oulunsalo 3”. Siitä seitsemänsataa metriä myöhemmin on kevyen liikenteen väylän vieressä merkki, jossa lukee ”Oulunsalo 3,9”. Eihän tässä ole mitään järkeä. Vierekkäin kulkevillä väylillä etäisyys heittää 1,6 kilometriä. Kai noita voisi vähän edes yrittää synkronoida?
Oulunsalossa on lounastauko. Sitä varten menen kauppakeskus Kapteeniin, josta uskon löytäväni ruokapaikan. Ja löydän myös. Olin valmistautunut henkisesti pizzalounaaseen, mutta saankin kiinalaista ruokaa buffet-pöydästä. Aina parempi! Nautin lounaani kiireettömästi, vaikka ravintola onkin vilpoinen ja rauhallinen syömistahti tarkoittaa sitä, että viimeiset suupalat ovat jo kylmiä. Ruoka on kuitenkin hyvää.
Lounaan jälkeen edessä on retken ainoa metsätieosuus: kuljen Mökkiperän kautta. Paikkaan liittyy haikea muisto. Ollessani opettajana Oulunsalon lukiossa minulla oli kollega, joka asui sukunsa vanhassa talossa Mökkiperällä ja viljeli tiluksillaan perunaa torimyyntiin asti. Hän joutui luopumaan paikasta, kun alue haluttiin täyttää IT-yrityksiä varten rakennettavilla toimistorakennuksilla, parkkipaikoilla ja muilla 2000-luvun alun surullisilla monumenteilla.
35 kilometrin kävelyn loppumatkasta kipeytynyt vasen polveni on alkanut taas kipuilla. Tätä pelkäsinkin. Ei olisi tarvinnut vielä tässä vaiheessa – olenhan vasta retkeni puolivälissä. En kuitenkaan lannistu tästä. Päätän kävellä niin pitkälle kuin pystyn.
Joulukuinen päivä on lyhyt. Lähestyvä auringonlasku värjää taivaanrannan taas oranssiksi, hieman eri suunnassa kuitenkin kuin muutama tunti sitten. Lentokoneita laskeutuu ja nousee. Taivas on kirkas ja enteilee ennusteen mukaisesti kylmenevää säätä. Sähköpylväässä tikka nakuttaa puusta hakemaansa käpyä niin innokkaasti, ettei muista mennä piiloon, vaikka pysähdyn aivan pylvään viereen lintua kuvaamaan. Varmaan nakkekin tietää sään kylmenevän ja etsii sen vuoksi ruokaa kiivaasti. Ei se helppoa ole noillakaan: kauhea hakkaaminen muutaman siemenen takia.
Reittini vie minua koko ajan vain kauemmas kotoa. Järvenpää -nimisessä paikassa, jossa ei ole järveä lähelläkään, käännyn kohti itää ja Tuposta. Seuraava taukopaikkani on Tupoksen ABC:llä. Ennen sinne pääsemistä minun on kuitenkin selvittävä retken vaativimmasta osuudesta. Oulunsalosta on ABC:lle noin kolmetoista kilometriä, eikä sillä välillä mene linja-autoja. Jos kulkeminen käy vaikeaksi esimerkiksi polvikivun takia, en voi hypätä onnikan kyytiin. Yritän kävellä polvea säästävillä askelilla, vaikka tiedänkin sen turhaksi. Kipu ei kuitenkaan varsinaisesti estä kävelemistä – ainakaan vielä.
Tupokseen on noussut aikamoinen asutuskeskus. Ei siitä kovin kauaa ole, kun täällä oli vain peltoa. Nyt on taloa talon vieressä, iso peruskoulu ja S-market. Päivänvalo vaihtuu vähitellen hämäräksi ja katuvalot syttyvät. Entisen Tupoksen seisakkeen lähellä tulee linja-auto vastaan. Tämä sinänsä arkinen tapahtuma on minulle merkki kahdesta tärkeästä asiasta: ensinnäkin olen selvinnyt tuosta vaativasta osuudesta ja olen taas joukkoliikenteen palvelujen äärellä, ja toiseksi kohta on tauko. Kun tarkkaan katselen eteenpäin, huomaan, että siellähän se aakkosbaarin valomainos jo puiden välistä pilkahteleekin.
ABC:llä pidän taas kiireettömän tauon. Olen kävellyt jo kolmekymmentäyksi kilometriä, eli tavoitteeseen ei ole enää pitkä matka. Taukoa pitäessäni ja välipalaa syödessäni mietin reittiä tästä eteenpäin. Vaihtoehtoja on kaksi: joko nelostien länsipuolista reittiä, jolloin retkeni päätepiste voisi olla jossain Kempeleen keskustan tienoilla, tai sitten nelostien itäpuolista reittiä Rajakorven kautta, jolloin päättäisin päiväni kauppakeskus Zeppelinissä.
Ensiksimainittu vaihtoehto olisi järkevin: siellä kulkisin koko matkan linja-autoreitillä ja jos polvi äityy oikein pahaksi, voin lopettaa retken missä tahansa. Mutta malttaisinko tehdä niin? Näin lähellä maalia. Vahvasti epäilen. Tosin saattaahan käydä niin, että on pakko.
Jo ennen tauolle pysähtymistä panin merkille, että Rajakorven suuntaan vievällä tiellä ei ole katuvaloja. Olisi oikeastaan aika hienoa päästä kävelemään pimeällä maaseudulla. Minulla on ollut koko ajan päälläni heijastinliivi ja sen lisäksi repussani on hyvät heijastimet. Ja onhan minulla vielä otsalamppukin.
Luon itselleni illuusion harkitsemisesta, vaikka tiedän hyvin, että ei tässä ole kuin yksi vaihtoehto. Menen sitä itäpuolista tietä.
Pakkanen on kiristynyt aamusta jo kuudella asteella ja kiristynee illan mittaan lisää. Lisäksi kulkusuunnan vaihtuminen lopulta kohti pohjoista aiheuttaa sen, että kävelen loppumatkan vastatuuleen. On siis lisättävä vaatetta ennen matkan jatkumista. Sen tehtyäni laitan otsalampun päähän ja lähden tallustelemaan kohti pimeyttä.
Pari kilometriä ABC:ltä lähdön jälkeen yllätyn iloisesti: ylitän kunnanrajan. En ollut reittiä suunnitellessani huomannut lainkaan, että pääsen tällä kävelyllä pistäytymään myös Tyrnävällä.
Siis nimenomaan pistäytymään. Ei tuo visiitti kestä kuin kahdeksansadan metrin verran. Mutta voinpahan kuitenkin lisätä Tyrnävän tämän retkikertomuksen avainsanalistaan.
35 kilometriä täyttyy keskellä ei mitään, keskellä pimeää maaseutua. Tämä on hienoa! Aivan toista kuin valaistun tien varressa käppäily. Vielä hienompaa olisi, jos taivaalla ei olisi lainkaan pilviä – nyt siellä on ohut huntu, joka ei aivan estä tähtiä näkymästä, mutta heijastaa kuitenkin taajama-alueiden valoja. Ei täällä siis aivan pimeää ole.
Yritän lepuuttaa polvea pysähtelemällä usein, mutta huomaan, että vähemmän sattuu, jos pysyn koko ajan liikkeellä. Hetken levon jälkeen ensimmäiset kymmenet metrit ovat tuskallisia, kunnes polvi tottuu taas liikkumiseen.
Kaatesparnea.
Anteeksi kuinka?
Kaatesparnea.
Kaatesparnea?!
Se on tien nimi. Onhan niitä erikoisia tien tai muun paikan nimiä nähty ennenkin, mutta tämä on kyllä sieltä erikoisimmasta päästä. En osaa yhtään päätellä, mitä nimi voisi tarkoittaa. Retken jälkeen selviää, että tie vie taloon, jonka nimi on Kaatesparnea, mutta mitä se tarkoittaa, se ei edelleenkään selviä. Jonkinlaisia viitteitä on siitä, että nimi liittyisi johonkin asiaan Raamatussa.
Saavutan tavoitteeni, neljäkymmentä kilometriä. Aikaa kävelyyn on mennyt GPS-tallentimen mukaan 11 tuntia 51 minuuttia, joten olen jälleen alittanut aikatauluarvioni. Tämä selittyy pitkälti sillä, että viimeisellä kympillä en ole juurikaan pitänyt taukoja, koska polvi tuntuu olevan mieluummin koko ajan pienessä liikkeessä kuin välillä liikkeessä ja välillä paikallaan. Myös jalkojen pienen palelun vuoksi olen minimoinut pysähdykset ABC:ltä lähdön jälkeen.
Ihan vielä en ole kuitenkaan perillä. Vaapun vaivalloisesti viimeiset pari kilometriä ja kuvaan retkifilmiä varten tarvittavat otokset. Nelisenkymmentä minuuttia saan näihin kahteen kilometriin kulumaan, ja sitten olen retken päätepisteessä, kauppakeskus Zeppelinissä.
Ensiksi menen pissalle. Olikin jo kova hätä, kun loppumatkasta tien varressa oli taloja vähän väliä – ei toisten pihoille sovi kuseksia. Sitten etsin auki olevan pikaruokapaikan, ostan juustohampurilaisen maitolasillisen kera ja istahdan pöydän ääreen. Tarkistan linja-autoaikataulut. Totean seuraavan kyydin kotia kohti lähtevän noin puolen tunnin päästä. Istun, syön iltapalaani ja huokailen. Saavutin tämänkin tavoitteeni, vaikka se ei ihan helppoa enää loppumatkasta ollut.
Nyt laitan nämä maratonkävelyt tauolle ainakin siksi aikaa, että saan polven kuntoon. Ja ehkä muutenkin on paras odotella kevättä ja lämpimämpiä ilmoja. Pitkän matkan kävely ei varsinaisesti ole pakkaspäivien parasta puuhaa. Seuraavalle retkelle voisikin jo lähteä suksien, ahkion ja erämaakaksion kanssa.
