Aihearkisto: Lumijoki

Pattijoelta Lumijoelle

 

Tämän tarinan otsikkona voisi olla myös ”Aurinkokuivattu retkeilijä, osa 2” – kaikkina kolmena retkipäivänä lämpötila kipusi 25 asteen yläpuolelle, ja aurinko paistoi lähes koko ajan pilvettömältä taivaalta. Nämä yhdessä heikon tai olemattoman tuulen kanssa takasivat, että ei tarvinnut palella. Kesäkuun alussa tekemäni ensimmäisen helleretken aikana ehdin jo miettiä, onko tällaisissa olosuhteissa vaeltamisessa mitään järkeä. Retken rasituksista toivuttuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ongelmat ovat ratkaistavissa, ja näitä ratkaisuja olen käytännössä testannut ja edelleen jalostanut retkelläni Hailuotoon ja nyt sitten tällä ensimmäisellä kahden yöpymisen retkellä. Sitä paitsi myös helle kuuluu Suomen kesään, joten sen kanssa on vain opittava elämään.

– – –

Tällä kertaa lähden retkelle vasta iltapäivästä. Reittisuunnitelmani on seuraava: ensimmäisenä päivänä matkustan Oulu – Kokkola –pikavuorobussilla Pattijoelle, ja kävelen sieltä noin kymmenen kilometrin verran Siikajoenkylän suuntaan. Telttapaikka on tarkoitus löytää jostain Hummastinvaaran luoteispuolelta; tarkkaa paikkaa en ole taaskaan päättänyt, vaan luotan siihen, että kyllä jostain löytyy se tarvittava tasainen pläntti. Toisen päivän vaellusosuuden pituus asettuu jonnekin kolmenkymmenen kilometrin vaiheille, ja sen päätteeksi pystytän leirini Ketunhieta –nimiseen paikkaan Siikajoen itäpuolella. Kolmannelle päivälle jää sitten parinkymmenen kilometrin taival Lumijoen kirkonkylään, josta on luvassa autokyyti mökille saunaa lämmittämään.

Kuten aina, alkaa uuteen retkeen valmistautuminen heti edelliseltä retkeltä kotiuduttuani. Aiemmilla retkillä käyttämäni Bilteman halpistelttani osoittautui hintansa arvoiseksi: jo muutaman pystytyksen jälkeen alkavat teltan saumaompeleet venyä siihen malliin, että päätän hankkia kunnollisen teltan. En edelleenkään halua upottaa omaisuuksia varusteisiin, joten majoitteen valinta on helppo: Jack Wolfskin Gossamer. Tämä teltta on pieni, yhden hengen tunnelimallinen teltta, eli sen sisälle mahtuu juuri nukkumaan. Jos nukkuja asettuu teltan toiseen reunaan, jää toiseen reunaan juuri sopivasti tilaa rinkalle ja muille tavaroille. Teltta on kaksikerroksinen, mutta painoa on silti alle kaksi kiloa. Jos osuu hankintansa kanssa sopivasti johonkin tarjoukseen, saa teltan noin 115 eurolla. Vanha teltta ei mene roskikseen, vaan aion kierrättää sen materiaalin ompelemalla kankaasta eri kokoisia pussukoita mm. retkivarusteiden pakkaamista varten. Kevyt ja ainakin jossain määrin vettä pitävä kangas on siihen omiaan.

Lisäksi otan retkelle mukaan norjalaisen ihmekankaan, Fjellduken –nimisen tuotteen, josta kuvittelen tekeväni pitempien taukojen ajaksi auringon paahteelta varjostavan louteen tai katoksen, jonka alla on mukava ottaa vaikka päikkärit maastossa. Ajatus on mitä mainioin, mutta käytännössä toteutuskelvoton: koko retken ajan vallitseva heikkotuulinen sää tarkoittaa sitä, että varsinkin pysähtyessä ympärillä on hetkessä parvi sääskiä, kärpäsiä tai paarmoja – tai niitä kaikkia. Aurinkosuoja toimii samalla myös tuulisuojana, ja houkuttelee paikalle vielä enemmän pieniä ystäviä. Kerran kokeilen, ja se saa riittää. Totean Fjelldukenin kuitenkin helposti viritettäväksi keksinnöksi; olen varustanut sen pitkillä naruilla, jotka mahdollistavat kankaan kiinnittämisen kauempanakin oleviin puihin. Naruja on yksi joka nurkassa ja lisäksi pitkien sivujen puolivälissä.

Retkieväät suunnittelen niin, että mukana on juuri se määrä ruokaa, jonka aion syödä. Aiemmilla retkilläni evästä on ollut matkassa ”riittävästi”, eli olen kantanut osan ruuasta takaisin kotiin. Niin ikään vaatetuksesta jätän pois kaikki ”siltä varalta, että yöllä tulee kylmä” –vaatteet. Hailuodossa käyttämäni sukat olivat hyvät, mutta helteellä liian lämpimät, joten hankin saman valmistajan ohuemmat vaellussukat – kaksi paria: yhdet ovat jalassa ja toiset kuivahtamassa rinkan päällä. Lisäksi vielä yksi pari niitä paksumpia sukkia varalle ja yösukiksi. Alushousuja ja t-paitoja mukaan kahdet; toiset päällä ja toiset rinkassa. Vettä otan mukaan 3,5 litraa: kolme litran pulloa rinkassa sisällä ja yksi puolen litran hörppäyspullo sivutaskuun. Kuvittelen täydentäväni juomavaroja matkan varrella puro- tai järvivesistä. Veden puhdistamiseksi otan mukaan Akva Filter Glass –suodattimen ja Mircopur –tabletteja. Nämä olisin aivan hyvin voinut jättää kotiin, koska reittini kulki sillä tavoin maalikylien kautta, että vesitäydennys kaupasta ostettavalla lähdevedellä onnistui, ja matkan aikana tarvittava juomaveden säännöstely pysyi vielä juuri ja juuri siedettävänä. Arkailen vielä – ehkä turhaan – pintavesien hyödyntämistä. Pitäisi varmaankin tehdä ihan käytännön testi eli hakea pullollinen suovettä, suodattaa se ja desinfioida Micropurilla ja sitten juoda. Sittenpä tietäisin, tuleeko tuolla tavoin hankitun veden juomisesta sairaaksi vai ei.

Grammanviilauksen tuloksena rinkan kokonaispaino lähtiessä on 17,5 kiloa, mikä on hieman enemmän kuin olin toivonut, mutta kuitenkin kilon vähemmän kuin kesän ensimmäiselle yöretkelle lähtiessä.

Keskiviikkona iltapäivällä puoli neljän aikaan nostan rinkan selkään ja lähden kävelemään kohti linja-autoasemaa. Bussi Kokkolan suuntaan lähtee puoli viideltä, joten minulle jää sopivasti aikaa ostaa linja-autoaseman kioskista jäätelö ja nautiskella se ennen bussin lähtöä. Linja-autoaseman viereisen rakennuksen seinässä oleva lämpömittari näyttää 25 astetta.

Kovin on keskittynyttä tämä Oulun seudun bussiliikenne – menet sitten Kuusamon, Kajaanin tai Kokkolan suuntaan, on bussi aina Pohjolan Matkan väreissä. Kuopioon sentään menee Kuopion Liikenteen autot ja Kemiin Salmelan muinaisjäännökset. Toki se on matkustajalle yhdentekevää, minkä värisellä bussilla matkustaa. Pikavuorobussi kulkee joutuisasti eikä liiemmin pysähtele matkan varrella.

Bussimatkan jälkeen kävelen pari kilometriä asfaltoitua tietä, kunnes pääsen ensin isommalle soratielle, sitten pienemmälle, ja vähitellen tie kutistuu pieneksi poluksi. Polun kaventuessa sääskien määrä kasvaa samaa vauhtia. Edellisellä retkelläni yritin karkottaa lentävät ystävät ”Off Familycare aloe vera” –hyttyssuihkeen avulla, joka osoittautui jokseenkin tehottomaksi. Tuossa myrkyssä tehoainetta (DEET) on vaivaiset 70 grammaa kilossa, eli 7 prosenttia, mikä ei todellakaan riitä mihinkään. Varmaan on ajateltu, että tehdään mietoa ainetta, jota lapsetkin voivat käyttää, mutta tuo on kyllä yhtä tyhjän kanssa. Tälle retkelle olen hankkinut hajutonta ”Off active” –myrkkyä, jonka tehoaineena on 10-prosenttinen ikaridiini. Samanlaista litkua tämäkin; tuntuu pikemminkin houkuttelevan hyönteisiä. Purnaan asiasta Twitterissä ja Facebookissa, ja saan kumpaakin kautta suosituksen hankkia punakorkkista ”Off punkki & mäkärä” –myrkkyä, jonka 50-prosenttisen DEETin jo pitäisi toimia.

Lähes pilvettömällä taivaalla pörrää lentokone. Kun saan sen näkökenttääni, huomaan koneen hinaavan purjekonetta. Ihmettelen, kannattaako tällaisella säällä purjelentää – taivaalla kun ei näy ainuttakaan kumpupilveä, eli todennäköisesti nousevat ilmavirtaukset ovat melko vähissä. Illan mittaan teen useita havaintoja samasta lentokonekaksikosta, ja päättelen, että ehkä kyse on purjekoneen laskeutumisharjoittelusta, koska sama kone hinataan ylös vähän väliä.

Ylhäältä kuuluvaa ajoittaista meluhaittaa lukuun ottamatta kävely sujuu mukavissa merkeissä; reittini kulkee pitkin juuri sellaisia polkuja kuin mieluiten haluan kulkea. Osan matkasta kävelen merkittyä ulkoilureittiä myöten. Siellä täällä näkyy eri pituisten reittien viittoja – 10 km, 15 km, 25 km. Tuohon kun lisäisi välistä puuttuvan 20 km ja sitten laskisi kilometrit yhteen, saisi tämän retkeni kokonaiskilometrimäärän.

Vatsa alkaa ilmoitella, että voisi olla päivällisen aika. Osun sopivasti tuulisen hakkuuaukean reunalle, josta lähtee hiekkainen tie kulkusuuntaani nähden vasemmalle. Kävelen tuota pikkutietä vähän matkaa löytääkseni sopivan paikan ateriointitaukoa varten. Kuin tilauksesta tien pinnassa on laakea kivi, jonka vaakasuora pinta tarjoaa oivallisen alustan keittimelle. Periaatteessahan tällaista Trangia –keitintä ei lasketa avotuleksi, joten sen käyttäminen on kai sallittua likimain kaikkialla. Minä en halua ottaa pienintäkään riskiä, vaan etsin aina palamattoman – yleensä hiekkaisen tai kivisen – alustan, jolle keittimen asetan. Tämän retken lämpimät ateriat koostuvat Jalostajan pata-aineksista – puolet 150-grammaisesta annoksesta per ateria – ja Ridderheimin makkarapötköstä. Nuo makkarat eivät vaadi kylmäsäilytystä, joten ne ovat oivallinen proteiininlähde kesähelteellä retkeilevälle lihansyöjälle. Nämä pata-ainekset ovat mukavaa vaihtelua aiemmin harrastamilleni pikanuudeleille, mutta sellainen huono puoli niissä on, että ne vaativat 15…20 minuutin hauduttamisen, mikä kuluttaa polttoainetta paljon enemmän kuin vesitilkan kuumentaminen nuudeleita varten. Tätä en ole osannut ottaa huomioon retkelle varustautuessani, minkä vuoksi joudun myöhemmin säännöstelemään Sinolin käyttöä.

Matka jatkuu Laajakankaan kautta kohti Kaapinkoskenkahloa, jossa pitäisi päästä Olkijoen yli. Olen yrittänyt tihrustaa Maanmittauslaitoksen karttapalvelun ilmakuvista, näkyisikö tuolla siltaa. ”Kahlo” –loppuinen paikannimi kuulostaa vähän siltä kuin siellä voisi joutua kahlaamaan. Huoleni on turha, joen yli menee hyvä silta. Läheiseltä moottoriradalta kuuluu pörinää ja Hummastinvaaran louhokselta kallion murskaamisen ääntä. Ja sitä purjekonetta hinataan taivaalle vähän väliä. En siis pääse nauttimaan erämaan hiljaisuudesta tänä iltana.

Alkuperäinen aikomukseni oli etsiä telttapaikka Vaarankankaalta, jonne kartalla on merkitty laavu. Sitä kautta kulkeminen tarkoittaisi sitä, että huomisen osuus alkaisi parinsadan metrin pituisella pitkospuuosuudella; sieltä voisi olla hyvätkin näkymät Hummastinjärviä ympäröivälle suoalueelle. Ajatus yöpymisestä muutaman sadan metrin päässä mekastavasta louhoksesta ei kuitenkaan innosta, joten muutan suunnitelmaani sen verran, että lähden hakemaan yösijaa hieman lännempää. Siellä kartassa lukee ”Louekankaat”, mutta kai sinne saa teltankin laittaa?

Maaperä on täällä hyvin hiekkaista. Suurin osa metsässä kulkevista teistä on hiekkapintaisia, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sellaista pehmeää hiekkaa, johon jalka uppoaa joka askeleella, ja joka antaa myös sillä tavoin periksi, että käveleminen on raskasta. On täällä autollakin kuljettu, mutta ilman nelivetoa näille poluille on turha yrittää. Ja nelivedollakin on jäljistä päätellen syytä välttää vauhdin hiipumista: kerran hiekkaan pysähtyneen auton liikkeelle saaminen voi edellyttää kohtalaista lapiotyörupeamaa, ehkä jopa havuja, perkele.

Metsä on märkää, mutta ei kovin kauan: jokseenkin kaikki vähänkään alavammat paikat on kaivettu täyteen ojia, ja sinne, missä ei vielä ojia ole, niitä ollaan kaivamassa. Siitä todisteena on metsässä pysäköitynä ojakauhalla varustettu kaivinkone.

Maasto on hauskan näköistä. Tie kulkee pitkin kapeaa, kaarevaa harjannetta, ja molemmin puolin näkyy lisää samanlaisia. Kartassa lukee tässä kohdin ”Makkara-arot” – makkaroita nämä harjanteet kyllä muistuttavatkin. Harjanteet ovat kuivaa, jäkäläistä kangasmetsää, niiden välit puolestaan kosteampaa metsää tai jopa suontapaista – ja kaikki vähänkin leveämmät soistumat on ojitettu. Seisovaa vettä täällä kuitenkin riittää ainakin alkukesäksi sen verran, että sääskiä on paljon.

Louekankaalla rupean katselemaan ympärilleni sillä silmällä, että löytäisin hyvän paikan teltalleni. Löydän lupaavan näköisen tien, joka vie minut karttatulosteeni ulkopuolelle, mutta lähden silti sitä tutkimaan. Tie vie pellolle, ja vähän ennen peltoa on tien oikealla puolella houkutteleva, tasainen jäkälikkö. Levitän makuualustan jäkälän päälle ja koemakaan paikan. Tässä on hyvä. Tarkistan vielä ilmansuunnat ja läheiset puut, ja päättelen paikan hyväksi myös aamuauringon kannalta: ei rupea paistamaan tähän liian aikaisin. Pystytän uuden telttani ja pohdin, miten ihmeessä saan kaikki tavarani mahtumaan sinne sisälle. Hetken ähellyksen jälkeen löydän hyvän järjestyksen ja totean, että kokonaisuus toimii. Käyn kurkistamassa tien päässä olevaa peltoa ja palatessani panen merkille, että telttani ei näy tielle, ellei sitä osaa vasiten etsiä. Lämmitän kupillisen vettä iltateetä varten, syön muutaman näkkäripalasen ja purkillisen makrillisäilykettä näkkärin päällä. Koska vettä ei ole tuhlattavaksi asti, pesen käteni ja kasvoni Savett –kosteuspyyhkeellä; hampaiden pesuun sentään raskin käyttää pari suullista vettä. Asetun nukkuma-asentoon ja kuuntelen hetken aikaa luonnon ääniä: kärpäset surisevat teltan ympärillä, kurjet törähtelevät läheisellä suolla, purjekoneen hinauskone pörisee taivaalla. Hallitsevimpana luontoäänenä on kuitenkin louhokselta kuuluva mekkala, joten pakenen korvatulppien suomaan hiljaisuuteen ja rupean nukkumaan.

Torstaiaamuna heräilen puoli kahdeksan aikoihin, kun aurinko alkaa lämmittää telttaa. Kömmin ulos ja vedän makuupussin perässäni; ripustan sen saman tien läheisen männyn oksille tuulettumaan. Valmistan aamupalakseni annoksen Elovena –pikapuuroa, Lämmin kuppi –marjakeiton ja vielä kupillisen kahvia. Aamutoimet pakkaamisineen sujuvat jo rutiinilla, eikä mene kuin vähän yli tunti, ja olen taas matkalla. Tämä on nyt sitten retken pisin päivä, matkaksi olen etukäteen mitannut kartalta 26 kilometriä, mihin on aina syytä laskea jonkin verran lisää sekalaisia haahuiluja, joten valmistaudun henkisesti noin 30 kilometrin marssiin. Veden riittävyys on päivän suurin huoli. Tosin koko matkaa ei tarvitse nyt kyydissä olevan kahden litran vesimäärän turvin vaeltaa, vaan parinkymmenen kilometrin jälkeen olen Siikajoenkylässä ja sieltä ainakin saan täydennystä.

Jo ensimmäisen kilometrin kohdalla vastaan tulee päivän ensimmäinen paha paikka: tie ylittää puron, mutta sillan sijaan edessä onkin tien levyinen, viisi kuusi metriä pitkä mutapohjainen monttu, joka on täynnä vettä. Tuostako pitäisi mennä? Ei sentään; pari metriä ennen monttua tiestä erkanee polku, joka kiertää vähän kauempaa, ja jolla on hyvä lankkusilta puron yli. Ei se siis niin paha paikka ollutkaan.

Polku jatkuu ilmeisesti maaston muotoja mukaillen – täällä on edelleen niitä samoja makkaraharjanteita, joita pitkin eilen kuljin, mutta nyt reittini menee harjanteisiin nähden poikkisuuntaan. Melkoinen serpentiini tämä polku kyllä on: matka, joka linnuntietä olisi 480 metriä, onkin polkua pitkin 1330 metriä. Polku kulkee tällä matkalla lähes kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Mutta maasto soineen ja ojineen on sellaista, ettei oikomaankaan tee mieli. Mukaan tulostamani kartan mukaan edessä on muutaman sadan metrin pituinen pätkä aukealle suolle tehtyä talvitien pohjaa pitkin. Todellisuudessa siinä on ainakin traktorilla ja maastoautolla ajettavaksi kelvollinen tie, maan pinta on hieman kostea, ja ympärillä kasvaa 7-8 metriä pitkiä mäntyjä ja koivuja. Taitaa kartta perustua melko vanhaan aineistoon.

Äskeisen mutkittelun jälkeen on mukava kulkea taas suoraan; tie paranee ja jatkuu kohti pohjoista, Hummastinjärvet ohitan länsipuolelta. Kuulen järveltä kuikan huudon ja se tuo mieleeni muiston kaukaa lapsuudesta. Mahdoinko olla vielä kymmenenkään ikäinen, kun vanhempani hankkivat kesämökin Pudasjärveltä, Valkiainen –nimisen lähdejärven rannalta. Silloin, kun mökkimme sinne rakennettiin, Valkiainen oli vielä erämaajärvi – meidän mökkimme lisäksi vain järven toisella puolella oli yksi mökki. Kummallekaan mökille ei päässyt autolla perille asti, metsäautotie ulottui noin kilometrin päähän mökistämme, ja loppumatka kuljettiin aina kävellen. Vastarannan mökkiläiset kulkivat järven poikki veneellä; heidän puolellaan järveä kohoavan Turpeisenvaaran yli ei tietä voinut tehdä. Valkiaisella ja sen pohjoispuolella sijaitsevalla Mustosenlammella pesi aina kesäisin kuikka tai useampikin, ja kesäiltoina, kun tuuli oli tyyntynyt, ja oli aivan hiljaista, kuikan surumielinen huuto kantautui kilometrien päähän. Kun nyt kuulen kuikan huudon Hummastinjärviltä, siirryn mielessäni kaukaiseen loppukesän iltaan, kun olemme – kenties viikonlopun mökkikäynnin päätteeksi – kävelemässä reput selässä autolle lähteäksemme kotimatkalle. Minä perheen pienimpänä kävelen viimeisenä, ja kuulen kuikan huudon, se tulee tällä kertaa Mustosenlammen suunnalta. Tiedän, että kuikka muuttaa talveksi etelään, ja ajattelen, että seuraavalla kerralla se ei enää ole täällä. On kuin se haluaisi tuolla huudollaan hyvästellä. Käännyn katsomaan kohti ääntä, ja kuiskaan hiljaa ”hei hei kuikka”. Kenenkään huomaamatta tirautan pari kyyneltäkin. Tämä muisto tuo sumuverhon silmieni eteen, ja pysähdyn hetkeksi ihmettelemään, kuinka voimakkaasti tuo muisto minuun vaikuttaa. Kävin muutama vuosi sitten katsomassa Valkiaisen mökkiä, eikä paikka enää ole entisensä. Ei se ole ollut perheellämme enää vuosikymmeniin, eikä järveä voi kutsua erämaajärveksi; mökkejä on tullut paljon lisää ja autotie vie perille asti. Mutta muistot säilyvät mielen syövereissä, ja saattavat sieltä pulpahtaa pinnalle aivan yllättäen. En kuule kuikkaa enää toista kertaa tällä retkelläni, enkä haluakaan – tuo yksi kerta oli niin ainutlaatuinen.

Alkaa olla lounasaika. Kun saavun parin metsätien risteykseen, jossa on isompi aukea paikka, ja siten vähän tuulta, pysähdyn ja viritän retkikeittiöni. Aterian kypsyessä ajaa paikalle auto, josta nousee iäkäs mies. Tervehdimme, ja kerron olevani retkellä ja pysähtyneeni ruokaa laittamaan. Mies haluaa tietää, mistä tulen ja minne menen. Kerron, ja hänen reaktionsa hivelee itsetuntoani. Mies kertoo lähteneensä katsomaan, mistä löytyisi hyvin mustikkaa. ”Emännälle lupasin puuromarjat käydä poimimassa.” Juttutuokiomme aikana selviää, että mies on paikkakuntalaisia, asunut välillä Oulussa ja palannut sitten vanhuuden päivikseen rouvan kanssa entiselle kotiseudulleen. Vaikka muutoin olen varsin epäsosiaalinen enkä erityisemmin välitä tuntemattomien kanssa rupattelusta, näillä retkillä on kiva jutella sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntevat kyseiset seudut hyvin ja osaavat kertoa asioita paikkojen historiasta. Retkiä suunnitellessani tutkin usein karttoja myös sillä silmällä, että löytäisin niistä vihjeitä vanhoista ajoista. Sitten, kun saan tilaisuuden jutella asioista hyvin perillä olevien ihmisten kanssa, saan näihin vihjeisiin lihaa luiden ympärille. Välillä keskusteluumme tulee tauko, kun mies muistaa varsinaisen asiansa, ja lähtee sivummalle tarkistamaan marjatilannetta. Hetken päästä hän tulee takaisin, rupattelemme vielä hetken, ja sitten hän ajaa tiehensä. Ei tainnut olla tässä riittävästi mustikoita puuromarjoiksi. Minulla alkaa ruoka olla valmis, joten ryhdyn syömään, ja aterioituani jaksan taas kulkea pitkän tovin.

Maasto on täällä hyvin samanlaista kuin Hailuodossa: vanhoista merenrannoista kertovia harjanteita, ja niiden välissä suota. Kulkusuuntani muuttuu pohjoisesta itään, ja tie vie aivan Hummastinjärven rantaan. Tien vieressä oleva kyltti kertoo, että saavun yksityisalueelle – tie menee kiusallisesti rannassa olevan mökin takapihan kautta. Ihmisiä ei kuitenkaan näy, joten saan kulkea rauhassa. Käyn ottamassa kuvan järven rannalla, mutta muutoin en välitä viipyä paikalla pitempään. Pian kulkusuuntani vaihtuu jälleen, kun käännyn pohjoista kohti ohittaakseni Isonevan (vai Isonnevan?) länsipuolelta. Tie kulkee pitkin kapeaa soiden välistä kannasta. Vasemmalla olevalle suolle menee pitkospuut ja vähän matkan päässä on jokin kyltti. Uteliaana käyn katsomassa. ”Metsäntutkimuslaitoksen koeala. Pyydetään jättämään rauhaan.” Teen pyynnön mukaisesti, eipä minulla tuonne mitään asiaa olisikaan. Sitä paitsi juomavesi hupenee ja matkaa Siikajoenkylään on vielä paljon.

Eteneminen alkaa käydä yksitoikkoiseksi. Soratie on piirretty maisemaan pitkän viivaimen avulla; mutkat ovat harvassa ja niiden väliset suorat pitkiä. Pisimmän suoran kohdalla havaitsen kartasta, että vähän mutkaisempi polku kulkee lähellä jokseenkin samaan suuntaan. Silläkin uhalla, että polku on pehmeän hiekan peitossa, siirryn sille. En kadu päätöstäni: polku on jaloille paljon miellyttävämpi alusta kuin isomman tien kuulalaakerisora, ja – mikä parasta – kapean polun vierellä puut ovat lähempänä ja polku siten suurimmaksi osaksi varjossa. Havaitsen liikettä ja tarkemmin katsoessani näen tikan. Niitä on täällä paljon. Tämä veijari yrittää mennä puun taakse piiloon, mutta kurkkii sieltä sen verran, että näen sen. Saan linnusta jopa kuvan.

Deuter-rinkkani on ”Aircontact” –sarjaa, eli sen selkämyksen mainostetaan tuulettuvan tavallisia rinkkoja paremmin; valmistaja kehuu lämpötilan rinkan ja selän välissä olevan ”up to 5° C cooler than on the standard backpack”. Olkoon niin, mutta kyllä tämänkin kanssa hikoilen riittävästi. Tauolla havaitsen paidanselkämyksen olevan aivan märkä – jos siis juomavesi loppuu, voin pahimpaan janoon syödä paitani. Siinähän on nyt suolakin valmiina.

Seuraava taukopaikka on helppo valita: kartalla on nuotiopaikan merkki aivan reittini kohdalla. Se löytyy helposti ja onpas hyvin varusteltu paikka. Isoista puunrungonpätkistä tehdyt istuimet, pieni kivipöytä, betonirenkaalla suojattu nuotiopaikka ja iso puuvaja täynnä sopivankokoista klapia. Vieressä on puro, ja paikan varustukseen kuuluu jopa ämpäri, jossa on muutaman metrin pituinen köysi. Sillä on helppoa ottaa nuotionsammutusvesi purosta. Tai siis olisi helppoa, jos purossa olisi vettä. Nyt on niin kuivaa, että veden sijasta purossa on vain tummanruskeaa liejua. Pidän tässä silti tauon ja lämmitän marjasoppaveden Trangialla. Vesi alkaa olla vähissä, mutta eipä tästä ole Siikajoenkylään enää kuin viisi kuusi kilometriä. Katson kartalta muutaman kiintopisteen, joissa annan itselleni luvan vesihörppyyn. Näin saan jäljellä olevan neljänneslitran riittämään täydennyspaikkaan asti.

Ensimmäinen merkki kylälle saapumisesta on jättimäinen navettarakennus tien vieressä. Rakennuksella on pituutta 55 ja leveyttä 25 metriä, avoimista ikkunoista kuuluu koneiden ääntä ja satunnaista ammumista, mutta ihmisiä ei näy missään. Tien toisella puolella navetan kohdalla on iso, usean kymmenen metrin läpimittainen betonista valettu pyöreä rakennelma. Arvaan sen tarkoituksen, mutta käyn silti reunalta kurkistamassa. Kyllä, se on sitä itseään – lehmien lanta tulee maan alla kulkevaa putkea pitkin tähän altaaseen, josta se kai sitten aikanaan levitetään pelloille lannoitteeksi.

Viimeinen puolitoista kilometriä ennen kaupalle saapumista on taas asfaltilla kävelyä. On se vaan hämmästyttävää, että vaikka soratiekään ei ole mikään erityisen joustava alusta, niin silti asfaltti on kovuudessaan aivan omaa luokkaansa. Askeleet tärähtävät jalkapohjaan, nilkkaan, polveen ja lonkkaan asti, ja päkiöissä alkaa tuntua samalta kuin kesäkuun alun retkellä vähän ennen rakkojen muodostumista. Nyt pitää kävellä varovasti – jos tässä kohtaa tulee rakot jalkoihin, niin loppupäivästä ja varsinkin huomisesta tulee tuskien taival. Kävelen asfaltin vieressä pientareella aina, kun mahdollista, mutta eipä tientekijä ole malttanut jättää tuohon edes yhden kävelijän tarpeeseen riittävän levyistä vaakasuoraa kaistaletta. Muutan askellukseni matalaksi ja hiipiväksi vähentääkseni päkiöihin ja niveliin kohdistuvaa rasitusta, ja pääsen ehjin jaloin kaupalle. Saloon Huitsinnevadan katolla oleva lämpömittari näyttää 26 astetta. Nyt vettä ja jäätelöä ostamaan!

Olin etukäteen suunnitellut, että ostan kaupasta litran pullon vissyä pahimpaan janoon ja sitten pari puolentoista litran lähdevesipulloa, joista täytän rinkassa olevat pulloni. Eihän pienessä Salessa niin hyvää valikoimaa ole, mutta ostanpa sitten viiden litran pänikän lähdevettä. Vesipulloihini mahtuu yhteensä 3,5 litraa vettä, litran juon suoraan ja loput käytän käsien ja kasvojen pesemiseen, ja viimeiset tilkat kaadan päähäni. Jäätelön ostan myös, ja suolaiseen nälkään pienen eineshampurilaisen, jonka syön kylmänä. Tässä kohdassa retkeä olen jo huomannut, että minulla on ehkä liian vähän Sinolia mukana, eikä sitä ollut Salessakaan. Päätän siksi jättää tämäniltaisen lämpimän ruuan pois, ja korvata sen äsken syömälläni eineshampurilaisella ja myöhemmin illalla syön taas yhden makkarapötkön. Otin niitä retkelleni mukaan neljä – yhden jokaista lämmintä ateriaa varten.

Tauon aikana tuuletan taas jalkojani ja tarkistan arimmat paikat huolellisesti mahdollisten rakkojen varalta. Olen tyytyväinen, kun huomaan, ettei äskeisellä asfalttiosuudella tuntemastani kivusta huolimatta rakkoja ole muodostumassa. Luen kaupasta ostamiani Ilta-Sanomia; lehden etusivulla kysytään, että ”Minne se helle katosi”. Taas ollut helsinkiläistoimittaja asialla. Tulisi tänne lämpömittareita lukemaan.

Hampurilainen, jäätelö, vesi ja tauko tekevät tehtävänsä ja retkeilijä on kohta taas valmis tielle. Edessä oleva vajaan neljän kilometrin asfalttiosuus ei innosta, mutta mitä pikemmin sen aloitan, sitä pikemmin se on kuljettu ja pääsen taas miellyttävämmille alustoille. Ensin täytyy kuitenkin kulkea vielä muutama sata metriä väärään suuntaan, jotta pääsen Siikajoen yli siltaa pitkin. Joella kolme poikaa kalastaa veneestä. Otan kuvan ja heilautamme kättä puolin ja toisin. Pari sataa metriä nykyiseltä sillalta ylävirtaan näkyy vielä vanhan, Patokosken sillan pilarit. Viitta tienristeyksessä kertoo, että Lumijoelle olisi isoa tietä pitkin 24 kilometriä. Valitsemaani reittiä pitkin matkaa tulee kolmisenkymmentä kilometriä, mutta en hetkeäkään harkitse suorempaa tietä. Mitä tahansa paitsi asfalttia!

Kuljen suurten maatilojen vierestä ja ihmettelen jälleen kerran nykyaikaisten maatalouskoneiden kokoa. Tiellä jyristelevä jättiläinen koostuu nelivetotraktorista ja perävaunusta, jonka takaosassa olevan Pöttinger –tekstin perusteella saan netistä selvitettyä, että kyseessä on 31 tonnin kokonaispainoinen, sullojaroottorilla varustettu Pöttinger Jumbo –noukinvaunu. Pituutta tuolla hirviöllä on 12 metriä ja korkeutta 4 metriä, ja se syö sisuksiinsa sata kuutiometriä heinää ”keskimääräisellä puristuspaineella”, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Pöttihirviö ajelee tietä edestakaisin, parin kilometrin matkalla se tulee vastaan kahdesti heinälastissa ja menee siinä välissä kerran tyhjänä ohitseni. Jälkimmäisellä vastaantulokerralla havaitsen koneen tulevan juuri siltä pikkutieltä, jonne olen itse menossa. Päättelen, että kun se nyt tulee sieltä, niin kohta se palaa tyhjänä takaisin ja saan varautua ohitukseen kapealla ja pölisevällä hiekkatiellä. Ilmeisesti hirviön kotona on kuitenkin päivällisaika, tai sitten se sai päivän urakan valmiiksi, koska sitä ei enää näy eikä kuulu, vaikka kuljenkin sen jälkiä parin ensimmäisen kilometrin verran hiekkatiellä. Saan jälleen nauttia uudenlaisesta tienpinnasta. Tämä on jotain mullan sekaista hiekkaa, jossa on siellä täällä koripallon kokoisia kiviä. Tie on hiljattain lanattu ja ilmeisesti sitä ennen siihen on levitetty uusi kerros tuota multahiekkaa, koska pinta on pehmeä ja hyvin pölisevä. Muutaman sadan metrin matkalla ilma on sakeana siivekkäitä muurahaisia. Satun siis paikalle juuri täkäläisten muurahaisten parveiluaikaan – ehkä jo muutaman tunnin kuluttua ilmiö olisi ollut ohi. Muurahaispilvestä selvittyäni jatkan vielä vähän matkaa multahiekkatietä, joka sekin kohta muuttuu kunnolliseksi tieksi. Tämä tie puolestaan kapenee lähes poluksi, joka paikoin lähes umpeen heinittyneenä sukeltaa lehtipuupainotteisen metsän läpi.

Suunnittelemaani yöpaikkaan, Ketunhietaan, on enää pari kilometriä matkaa, mutta sitä ennen on kuljettava Myllyojannevan läpi. Ei tuo mikään oikea suo ole, vaan lähinnä ojitettua märkää metsää. Polku tekee taas harmillisen ison mutkan – linnuntietä alle puolen kilometrin matka on todellisuudessa yli kilometri, mutta on jo ilta, ja tuuli on tyyntymässä, joten vähänkään tiheämmät metsiköt ovat täynnään itikoita. Ei siis puhettakaan, että edes harkitsisin oikomista. Kosteamman osuuden jälkeen seuraa taas kuivaa kangasmetsää, ja lopulta olen risteyksessä, josta kääntyy tie kohti Ketunhietaa.

Siikajoen kunnan vanhojen nettisivujen (www2.siikajoki.fi) kautta löytyy kiinnostavia tietoja Ketunhiedasta: ”Ketunhieta on erikoinen maljamainen laaksopainanne keskellä laajaa Vartin alueen hiekkakangasta. Ketunhieta on edelleen alttiina tuulen voimille ja se on pysynyt vailla yhtenäistä kasvillisuutta. Laakson synnyn on arveltu tapahtuneen meteoriitin törmäyksestä tai metsäpalosta. Laakso on ollut paikalla ainakin jo 1800-luvulla ja siihen liittyy monenlaisia uskomuksia.”. Ketunhieta sijaitsee Kivivaaran länsipuolella. Kartan mukaan vaaran itäpuolella on vedenottamo, mutta nykyään myös Ketunhiedalla on vesikaivoja ja sieltä on vedetty vesijohto Siikajoen taajamaan. Ketunhiedan itärinteen takaa, metsän reunasta, löydän jälleen oivallisen paikan teltalleni. Ympäristö on kuivaa jäkäläkangasta, eli täällä ei ole sääskiä, mutta kärpäsiä on senkin edestä. Alan kuitenkin olla jo niin tottunut ympärilläni pyöriviin öttiäisiin, että en pahemmin hermostu näistäkään. Saan teltan pystyyn ja tavarat sisälle. Koska Sinol on vähissä, en laita iltateetä, vaan lipitän makrillinäkkärien ja suolapähkinöiden kanssa vettä. Hellepäivän päätteeksi sekin maistuu – vähän liiankin hyvin. Vaikka täytin vesiastiani Siikajoen kaupalla, on nestettä huvennut jo melkoisesti, ja enemmänkin menisi. Pakotan itseni kuitenkin säännöstelemään juotavaa, koska veden on riitettävä huomenna Lumijoelle asti.

Askelmittarin mukaan olen kulkenut tänään rahtusen alle kolmekymmentä kilometriä. Väsymys, nestehukka, ja mahdollisesti jonkinasteinen auringonpistoskin huipentuvat voimakkaaseen päänsärkyyn, joten otan reippaan annoksen särkylääkettä. Yksinkertaiset iltatoimet – lärvin luutuaminen Savettilla ja hampaiden pesu minimaalisella vesimäärällä – ja olen valmis unten maille.

Perjantaiaamu on edellisten kaltainen – aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja enteilee jälleen yhtä hikistä taivalta. Matkaa on tälle päivälle kuitenkin vain noin kaksikymmentä kilometriä, ja päätepisteessä luvassa on vettä, jäätelöä ja kyyti mökille saunaa lämmittämään. Tavanomaisten aamutoimien jälkeen katselen menosuuntaan arvioidakseni, voisinko tällä kertaa oikaista suoraan metsän halki. Oikotie kulkisi melko suoraan Kivivaaran yli – ei aivan korkeimman huipun kautta – ja kun näköpiirissä on vain harvaa, kuivaa kangasmetsää, on päätös helppo: lähden oikotielle. Se säästää yli puolitoista kilometriä kävelyä, ja kun maasto näyttää hyvin helppokulkuiselta, uskon tekeväni oikean ratkaisun.

Ratkaisuni osoittautuu myös käytännössä oikeaksi. On vaihteeksi nautinnollista kulkea koskemattomassa metsässä vain kompassisuunnan mukaan. ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.” – kyllä aivan samanlaisen vapauden voi kokea kuivassa kangasmetsässä. Pari kilometriä tätä ihanuutta riittää, ja sitten on vuorossa taas jotain ihan muuta. Kivivaaran ja Vartinvaaran välistä reittini suuntautuu kohti koillista, kartalla on Siikajoen ja Lumijoen väliselle rajalinjalle merkitty polku. Polun ympäristö on suota, ja täällä se on vaihteeksi paljon märempää kuin karttamerkkien perusteella olisi lupa odottaa. Polku laskeutuu vähän alemmas ja samalla tulee niin märkää, että päätän ottaa kengät jalasta ja tarpoa tämän osuuden paljain jaloin. Painon säästämiseksi en ole ottanut tälle retkelle suokenkiä mukaan; nyt niille olisi ollut käyttöä. Toki ilmankin pärjää, kyllä kaupunkilaisenkin jalkapohjat nyt sen verran kestävät.

Kolmesataametrisen suo-osuuden alussa on heti oja, jota ei noin vain ylitetäkään. Sillä on leveyttä sen verran, että hyppäämistä painavan rinkan kanssa ei kannata ajatella, ja kun haen metsästä pitkän kepin, jolla voin kokeilla ojan syvyyttä, totean, että en kyllä tuota kahlaamallakaan ylitä. Vihertävänruskeaa, pahanhajuista levälillinkiä on siinä ainakin puolireiteen asti. Pienellä hakemisella onnistun kuitenkin löytämään vähän sivummalta kohdan, jossa oja on niin kapea, että sen yli pääsee yhdellä pitkällä harppauksella, kun samalla otan apukepilläni tukea.

Vaelluskengät kaulassa roikkuen läpsyttelen eteenpäin hitaasti mutta varmasti. Parin upottavan harha-askeleen jälkeen päätän kokeilla kepilläni maaperän kantavuutta ennen jokaista askelta, ja löydän kuin löydänkin suhteellisen mukavasti kuljettavan reitin. Suolla kasvaa puolitoistametristä heinikkoa, joka tehokkaasti peittää maan pinnan näkyvistä, joten reittiä ei voi suunnitella kuin askeleen parin verran eteenpäin. Kurki nousee siivilleen vain kymmenen metrin päässä edessäni. Olisipa ollut kamera kädessä kuvausvalmiina, olisin saanut elämäni lintukuvan. Kun saavun kohtaan, josta lintu nousi lentoon, huomaan, että siinähän on pesä. Onneksi siellä ei enää ole ketään, pikkukurjet ovat jo lähteneet maailmalle. Ohitan pesän vain metrin päästä, mutta en lähde muuttamaan reittiäni, sillä vahinko on jo tapahtunut. Arvelen häiritseväni vähiten, kun jatkan matkaani mahdollisimman ripeästi.

Olen jo suon toisella reunalla, mutta vielä on selvitettävä yksi este – koko retken hankalin paikka. Tässäkin on nimittäin oja, ja vielä paljon edellistä isompi. Leveyttä sillä on yli kaksi metriä ja kun kokeilen syvyyttä kepillä, selviää, että ojassa on vettä noin 40 senttiä, ja sen alla pehmeää mutaa ainakin puoli metriä. Tuohon en todellakaan halua pudota. Onneksi joku on kaatanut ojan yli pari koivunrunkoa, ja niiden lisäksi maassa on muutama ohuempi ranka. Otan siitä yhden rangan lisätukikepiksi, ja kahden kepin turvin lähden ylittämään ojaa paksumpaa runkoa pitkin. Se on tarpeeksi pitkä ollakseen tukevasti ojan molempien reunojen varassa, ja kun asettelen käsissäni olevat kepit tukeviin kohtiin, pääsen hivuttautumaan ojan yli turvallisesti. En kyllä välittäisi tehdä tätä ihan heti uudestaan.

Matka jatkuu rajalinjaa pitkin. Vähitellen heinikko harvenee ja polku tulee sieltä näkyviin muuttuakseen kohta jo metsäautotieksi. Nyt on taas kivaa. En viitsi valittaa pehmeästä hiekastakaan – varsinkaan, kun näen hiekalla komeat, isot räpylänjäljet. Kurki on tässä tepastellut. Suurimmat jäljet ovat noin 15 senttiä leveät; otan jäljestä kuvan niin, että oma kenkäni on siinä vieressä mittakaavaa antamassa. Kuinka pieneltä numeron 42 kenkä voikaan näyttää!

Tie levenee ja kulkeminen on taas helppoa. Alkaa olla lounasaika. Katson kartalta, että kulkemani tie erkanee kohta kunnanrajalta ja kääntyy itää kohti. Siellä pitäisi olla taas yksi hakkuuaukea, joka voisi tuulisena paikkana olla sopiva lounastaukoa ajatellen. Jälleen havaitsen kartan tiedot vanhentuneiksi: tällä hakkuuaukealla kasvaa vieri vieressä seitsenmetrisiä mäntyjä ja koivuja. Tuulinen paikka kuitenkin löytyy vähän kauempaa. Makkarapadan kypsymistä odotellessani katselen tyytyväisenä taivaalle – sinne nimittäin alkaa kerääntyä pilviä. Mieleeni muistuu vanhan kansan sääsanonta ”Tuulia tietää, kun pilvet on hiukset hajallaan”. Juuri sen näköisiä yläpilviä taivaalle on nousemassa lännen suunnalta. Pohjoisessa puolestaan taivaanrantaan kohoaa komean näköisiä kumpupilviä – olisiko noista tulossa peräti ukkosia.

Lounaan jälkeen jatkan matkaa ja yhtäkkiä havahdun huomaamaan, että matkan teko on yllättävän miellyttävää – ei ole ollenkaan niin kuuma kuin vielä äsken. Katsahdan ylöspäin ja huomaan, että auringon eteen on lipunut pilvi. Ei se sitä vielä kunnolla varjosta, mutta sen verran kuitenkin, että paahde vähän hellittää. Tämä ei ole ollenkaan huono asia, koska vesivarani alkavat taas olla vähissä. Onhan minulla ne vedenpuhdistusvälineet matkassa, mutta ei taida rohkeus riittää suoveden juomiseen. Täytyy kyllä ottaa ihan asiaksi joskus kotioloissa tämä vesiasian testaaminen, kuten jo aiemmin suunnittelin. Ruokaakaan ei ole enää juuri ollenkaan jäljellä – yksi Maxi-Tupla ja puoli pussillista suolapähkinöitä – mutta johan tässä matkakin on loppusuoran alussa: enää noin kymmenen kilometriä Lumijoelle. Kartan mukaan kuljen Vesitietä pitkin, mutta ei tässä vettä ole kuin se, mitä pullossani kannan.

Loppumatkan viihdykkeeksi seuraan pohjoisessa taivaanrannassa kasvavien kumpupilvien muotojen muuttumista. Ei noista tälle päivälle sateita tule ainakaan tänne; ovat niin kaukana. Tien varressa kasvaa valtavasti puolukoita. Ja jos niitä kasvaa täällä paljon, kasvaa niitä varmasti myös viimesyksyisellä puolukkapaikallani, joten taidan saada tänäkin vuonna itse poimituita puolaimia. Kun vasemmalle kaartavassa mutkassa puiden takaa ilmestyy näkyviin Lumijoen kirkon torni, tiedän olevani kohta perillä. Lasken rinkan selästä vielä kerran ja juon viimeiset vesipisarat pullostani. Mökkikyytini on saapunut jo kaupalle. Ostamme ensin molemmille jäätelöt ja minulle litran vissypullon. Kesän kolmas helleretki on tehty. Olisiko seuraavalla kerralla jo vähän vilpoisemmat olosuhteet?

Kuvia retkeltä

Ensimmäisen illan luontoääni: tätä purjekonetta hinattiin illan aikana taivaalle kerta toisensa jälkeen. Malttoivat lopettaa vasta kymmenen aikaan.

 

Alkumatkan asfalttiosuuden jälkeen pääsen kulkemaan kerrassaan miellyttävää polkua pitkin. Tällaisissa olosuhteissa retkitunnelmaan pääsee nopeasti.

 

Hiekkainen tie + hakkuuaukea = oivallinen paikka päivällistauon pitämiseen. Palamattomalla alustalla on turvallista käyttää retkikeitintä ja avoimella paikalla puhaltava tuulenvire pitää öttiäiset poissa.

 

Varsinkin Pattijoen ja Siikajoenkylän välinen maasto on hyvin hiekkaista, joten pienemmät tiet ovat enimmäkseen pehmeää hiekkaa, jolla ei ole kovin kiva kävellä. Usein hiekkatien vierestä löytyy kuitenkin vaihtoehtoinen kulku-ura.

 

Hummastinvaaran länsipuolinen maasto on suosittua ulkoilualuetta – myös ratsastajien keskuudessa.

 

Karttaa katsomalla muodostuu käsitys, että alueen suot ja metsät on jo ojitettu loppuun saakka, mutta nähtävästi tällaiselle koneelle riittää vielä työsarkaa.

 

Metsätraktori on valmiina loikkaamaan varomattoman kulkijan kimppuun.

 

Myös verta imeviä pikkupetoja riittää tuulensuojaisissa paikoissa.

 

Makkara-aron kaarevia harjanteita.

 

Harjanteiden välisissä painanteissa on kosteampaa. Ei tarvitse ihmetellä, mistä ne kaikki sääsket oikein tulevat.

 

Hiekkainen maasto ei paljoa kulutusta kestä. Tällaiset pehmeät tiet eivät tosiaankaan ole kovin mukavia kävellä, joten siirtyminen sorapintaiselle tielle on mukava asia.

 

Ensimmäisen illan tunnelmavalaistusta hieman ennen auringonlaskua.

 

Kesä on jo niin pitkällä, että suklaanapit puskevat näkyviin jäkälän seasta.

 

Ja tästäkö pitäisi mennä? Onneksi kuivempi polku ja silta ojan yli löytyy vierestä.

 

Välillä polku on märempi, mutta tällaisesta kosteudesta ei ole vaeltajalle minkäänlaista haittaa.

 

Aiemmat kulkijat ovat rakentaneet mukavia taukopaikkoja metsäautoteiden varsille.

 

Välillä kulkeminen käy tylsäksi. Tällaisilla pitkillä suorilla vaeltajan ainut huvitus on vilkas mielikuvitus. Tai sitten voi keskittyä kuuntelemaan, millaisia riimejä rinkka jupisee.

 

Paikoitellen puiden väistä pääsee kurkistamaan suolle. Jossain tuolla se kuikka huusi.

 

Hummastinjärvi.

 

Välillä olisi mukava kulkea ihan metsiäkin pitkin, mutta tällaiset ojat kannustavat toisenlaiseen reitinvalintaan.

 

Puolukat alkavat jo vähitellen punertaa.

 

Tikkoja tällä alueella on paljon. Yleensä ne lymyävät runkojen takana, mutta tämä yksilö antaa ottaa itsestään kuvan.

 

Siikajoen ympäristön maasto muistuttaa kovasti Hailuotoa. Ohut pintaturve, ja sen alla paksu hiekkakerros. Tässä kun pinta rikkoutuu, sen palautuminen entiselleen kestää ikuisuuden.

 

Yksi miellyttävimmistä missään näkemistäni nuotiopaikoista. Kunniamaininta vielä siitä, että puuvajan seinillä ei ole ainuttakaan kirkkovenettä.

 

Nykyaikainen navetta on jo ulkoa katsoen pysäyttävä näky. Valtava halli, jonka avoimista ikkunoista kuuluu maitokoneiston jyskytystä ja satunnaista ammumista. Ihmisiä ei näy missään.

 

Iso navetta vaatii ison lantasammion. En uskalla edes kuvitella, millaiset odöörit tästä altaasta lähtisi sateisena kesänä. Nyt pinta on auringonpaahteen lähes hajuttomaksi kuivattama.

 

Siikajoenkylän tienvarsilla kissankellot kukkivat kauniisti.

 

Pojat kalassa Siikajoella.

 

Vanhasta sillasta on vielä kiviset arkut jäljellä. Olisipa silta voitu jättää paikalleen tai vaikka rakentaa samoille sijoille vanhan mallin mukainen silta kevyelle liikenteelle.

 

Maitolaituri uusiokäytössä.

 

Usein asfalttitietä on ikävä kulkea. Mutta jos päällysteen ulkopuolelle on jätetty näin leveä kallistamaton piennar, mahtuu tässä hyvin kävelemään. Jalat tykkää.

 

Pöttihirviö jyristelee hakemaan uutta kuormaa.

 

Hiljattain lanattu, pehmeä hiekkamultatie.

 

Tuoreita hirvenjälkiä. Vaikka tällaisia on monessa paikassa, en itse eläimiä näe kertaakaan.

 

Tällaisella tiellä askel on pehmeä.

 

Ketunhiedan vesikaivot.

 

Ketunhietaa.

 

Laskevan auringon viime säteet valaisevat puiden latvoja Ketunhiedan reunalla.

 

Vaellustelttani Jack Wolfskin Gossamer. Tällä retkellä ensimmäistä kertaa käytössä ja pienellä varauksella hyväksi havaittu: ulkoteltan liepeissä on liian lyhyet lenkit, joten niiden avulla telttaa maakiiloihin kiinnitettäessä liepeet ovat aivan maata pitkin ja teltan tuuletus on riittämätön. Seurauksena kosteuden tiivistyminen teltan sisäkattoon ja varusteetkin ovat aamulla kosteudesta nihkeät. Retken jälkeen lisään joka kohtaan pitemmät narulenkit, joilla saan liepeet ankkuroitua maahan niin, että ne jäävät muutaman sentin irti maasta.

 

Ulkoteltan saa rullattua kokonaan pois katon päältä, jolloin teltassa on mukavan valoisaa. Sateettomana yönä voisi vaikka nukkuakin näin. Selkeinä syysöinä voi katsella tähtiä ja hyvällä tuurilla saattaisi nähdä revontuliakin.

 

Teltan väritys on suomalaiseen metsään hyvin sopiva. Ei sitä juurikaan näe, vaikka teltan edessä on vain muutama hassu mänty.

 

Toisen yön jälkeisenä aamuna täytyy ennen teltan pakkaamista ravistella etanat pois kyydistä.

 

Jos eteen avautuu näin mukava maasto, ei vaeltaja tietä kaipaa.

 

Retken vaikein maasto-osuus, kolmensadan metrin pituinen suo, alkaa tällaisen ojan ylityksellä.

 

Suolla kasvava puolitoistametrinen heinä peittää maanpinnan hyvin näkyvistä, jolloin kulkureittiä ei pysty suunnittelemaan juuri seuraavaa askelta kauemmas.

 

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, on suo-osuuden päätteeksi vielä ylitettävä tämä 2,5 metriä leveä oja. Ojassa on vettä nelisenkymmentä senttiä ja sen alla ainakin puoli metriä paksu pehmeä mutapohja.

 

Kurki on komea lintu. Ja komealla linnulla on iso jalka. Haahuilijan jalka näyttää kovin pieneltä.

 

Kyllä metsä on kaunis. Tällaisessa maisemassa silmä lepää.

 

Pienet kulkijat ovat jättäneet jälkensä hiekalle.

 

”Tuulia tietää, kun pilvet on hiukset hajallaan.”

 

Loppumatkasta seuraan pohjoisen suunnalla kasvavien kumpupilvien kehittymistä.

 

Maalaismaisemaa kuin silloin ennen. Tuolle tielle voisi vielä kuvitella sinisen, avo-ohjaamoisen Ford-traktorin puksuttamaan.

 

Lumijoen kirkon ilmestyminen näkökenttään tarkoittaa, että retki on kohta paketissa.