Aihearkisto: Iso-Syöte

Ankarat avotunturit -johdatuskurssi Syötteellä

Talviretkeilyn ”superkuukauteni” huipentuu tammikuun 17.-18. päivinä Isolla-Syötteellä pidettävään Ankarat avotunturit –koulutusohjelman johdatuskurssiin. Kurssin kouluttajana toimii kokenut arktisen alueen kulkija Jaakko ”Korpijaakko” Heikka, joka on mm. hiihtänyt Grönlannin halki keväällä 2014.

Tämän johdatuskurssin tarkoituksena on mm. antaa perustiedot avotunturissa vallitsevista olosuhteista ja niissä toimimisesta sekä retkikuntatyyppisestä hiihtovaeltamisesta. Asiat käsitellään kurssilla ensin teoriassa ja sitten lähdetään maastoon, yön yli kestävälle harjoitusretkelle, jossa harjoitellaan keskeisimpiä taitoja siinä laajuudessa kuin vallitsevissa olosuhteissa ja käytettävissä olevan ajan puitteissa on mahdollista.

Lähtöä edeltävänä perjantaina pakkaan tavarani valmiiksi ja asetan herätyksen aamuksi kello 5.40. Kyllä, kahtakymmentä vaille kuusi. Se on reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta mitäpä ihminen ei harrastuksensa eteen tekisi. Syön pikaisen aamupalan ja täytän termospulloni kuumalla vedellä. Sitä tarvitaan harjoitusretkellä, kun ensimmäinen ateria syödään matkan varrella.

Syötyäni alan kantaa varusteitani pihalle. Juuri, kun saan viimeisen nyssäkän ulos, saapuu paikalle toinen kurssille osallistuja autollaan. Hänen kyydissään pääsen kurssipaikalle. Käymme hakemassa vielä kolmannen vaeltajan mukaan, ja sitten nokka kohti Syötettä. Oulussa sataa vettä, joka matkan edetessä muuttuu vähitellen lumeksi.

Arktiseen vaeltamiseen liittyy muutamia erityispiirteitä, joihin on varauduttava. Yksi niistä on kylmässä pärjääminen. Tällä kurssilla emme nyt pääse sitä harjoittelemaan, sillä lämpötila on nollan tuntumassa eikä se siitä ehdi muuksi muuttua ennen kurssin päättymistä. En ole tästä pahoillani, sillä olenhan juuri muutama viikko sitten retkeillyt Enontekiöllä 30 asteen pakkasessa. Toinen tärkeä asia on avotunturiolosuhteet, mutta niihin emme näin etelässä pääsisi kuin Syötteen huipulla, jonne ei nyt ole tarkoituksenmukaista kiivetä. Sekään ei minua harmita, sillä niistä minulla on tuoreet kokemukset vuoden alussa Saariselällä tekemiltäni retkiltä. Tosin niillä en yöpynyt maastossa, mutta sen aika tulee sitten myöhemmin.

Olemme perillä vähän ennen yhdeksää ja pääsemme ensi töiksemme aamupalalle. Mukava yllätys – olin jo tankannut kotona kunnolla – mutta pieni lisä ei tässä kohden haittaa, sillä lounasta tuskin ehdimme syömään ennen kuin joskus kahden jälkeen.

Yhdeksältä sitten aloitetaan. Ensin kouluttaja Jaakko ja apukouluttaja Antti esittelevät itsensä, ja sitten kukin kurssilainen vuorollaan. Meitä koulutettavia on paikalla kymmenen kappaletta, joten mukavan kokoinen ryhmä on koolla. Esittäytymisten jälkeen alkaa kurssin teoriaosuus.

En lähde tässä tarkemmin kertomaan kurssin sisällöstä, sillä edellä olevasta linkistä lukija pääsee kurssin esittelysivulle. Siellä kerrotaan, mitä aiheita kurssilla käsitellään. Mitä kurssilla tarkalleen opetetaan, selviää vain tulemalla mukaan. Näitä kursseja on vielä tänäkin talvena tarjolla ja ainakin tätä kirjoittaessani kursseille mahtuu vielä mukaan.

Muutaman tunnin mittaisen teoriaosuuden jälkeen siirrymme Syötteen opastuskeskuksen parkkipaikalle, jossa harjoittelemme teltan pystytyksen ja keittimien käytön. Teltat, joihin majoitumme, ovat isoja kolmen hengen tunnelitelttoja, joissa on toisessa päässä pieni ja toisessa iso absidi. Telttoihin laitetaan sisälle routamatto ”kokolattiamatoksi” ja kaaret sillä tavoin paikalleen, että kustakin kaaresta puolet on kaaritunnelissa ja loput ulkona. Näin teltan pystytys on mahdollisimman nopeaa, eikä illalla tarvitse väsyneenä ja kylmissään yrittää ährätä kaaria kapeisiin tunneleihin. Teltat ovat siis kolmelle mitoitetut, mutta vakiintuneen käytännön mukaan kuhunkin telttaan majoittuu kaksi ihmistä. Näin jää tilaa olemiseen ja myös tavaroille.

Keittimet ovat bensiinikäyttöisiä – oikeastaan monipolttoainekeittimiä, mutta koska bensiini on ainoa tosikylmässä varmasti toimiva polttoaine, jota on myös helppo saada melkein mistä vain, käytämme sitä. Keittimiä on kaksi per telttakunta, ja ne asetetaan pellistä valmistettuun keitinlaatikkoon. Siinä keittimet ja polttoainepullot pysyvät tukevasti paikallaan. Harjoittelemme keittimien sytyttämisen, esilämmityksen ja sammuttamisen – kun nämä tehdään oikein, on keittimen käyttö teltassa sisällä turvallista. Minulle tämä kaikki on uutta. En ole omaan käyttööni edes harkinnut bensakeitintä, koska olen pitänyt sitä vaarallisena. Sitä se onkin, jos keittimen käyttöä ei osaa. Nyt osaan, ja tämän kurssin kokemusten valossa olen sitä mieltä, että bensakeitin on turvallisempi kuin vaikkapa sprii- tai kaasukeitin. Lisäksi sprii- ja kaasukeittimet ovat kovemmilla pakkasilla käyttökelvottomia: sprii ei syty ja kaasu ei tule pullosta ulos. Oman bensakeittimen ja keitinlaatikon hankinta menee harkintaan; ehkä ei kuitenkaan vielä täksi talveksi mutta kenties jo seuraavaksi.

Näiden harjoitusten jälkeen kurssilaisille jaetaan ahkiot – paitsi meille, joilla on omat mukana. Kukin pakkaa ahkioon omat varusteensa ja lisäksi jokaisen telttakunnan toinen jäsen ottaa ahkioonsa keitinlaatikon ja toinen telttakäärön. Teltat jätetään ahkioiden päälle, joten ne on leiripaikkaan saavuttua siitä nopeasti otettavissa pystytettäväksi. Keitinlaatikoita puolestaan tarvitaan vasta, kun teltat on pystytetty, joten ne voidaan laittaa ahkioiden pohjalle.

Kun kaikki on valmista, lähdetään matkaan. Suunnitelmana on hiihtää noin yhdeksän kilometrin päässä olevalle Toraslammelle, jonka jäälle laitetaan teltat. Matkan alussa on jyrkkä lasku, jollaisista en yhtään tykkää. Olen kovin huono hallitsemaan sukset vauhdikkaissa laskuissa. Nyt minulla on suksieni pohjissa skinit eli nousukarvat, jotka hidastavat myös eteenpäin liikkumista siinä määrin, että vauhti ei tässä myötäleessä kohoa liiaksi. Tämäkin on minulle aivan uusi juttu, mutta kun ensimmäiset metrit ylämäkeen on kuljettu, tiedän tehneeni oikein tilatessani nuo karvat tätä retkeä varten. Metsäsuksieni pitopohjat pitävät erittäin huonosti, mutta täyspitkillä skineillä lipsumista ei esiinny lainkaan. Pääsen niillä jyrkätkin nousut ilman minkäänlaisia pito-ongelmia.

Lumisade on jatkunut koko päivän, ja jatkuu edelleen. Hiihdämme alkumatkan koneella ajettua latubaanaa pitkin, josta siirrymme kelkkauralle. Uraan on satanut uutta lunta 5-10 senttiä, ja koska lämpötila on jo hieman nollan yläpuolella, on lumi erittäin märkää. Se myös tarttuu suksien pohjiin yhdellä jos toisellakin, ja monet joutuvat pysähtymään vähän väliä raapimaan suksenpohjia puhtaaksi.

Etenemme retkikuntatyyliin eli 50 minuuttia hiihtoa ja 10 minuuttia taukoa. Ensimmäisen ”legin” hiihdämme kuitenkin lyhyempänä ja sen jälkeen pidämme lounastauon, joka kestää puoli tuntia. Tällainen retkikuntatahtinen eteneminen on sekin minulle uutta, ja tahti on huomattavasti kovempi kuin mitä yksin kulkiessani noudatan. Minä kun hikoilen herkästi, niin yritän rytmittää liikkumisen ja tauot niin, että olisin mahdollisimman suuren osan ajasta ”hikoilemaisillani”. Kun tunnen, että hiki alkaa kihota pintaan, pysähdyn, ja jatkan, kun olo tuntuu viileältä. Käytännössä tämä tarkoittaa olosuhteista ja kulkemistavasta – hiihto, lumikenkäily tai kävely – riippuen 5-30 minuutin legejä ja 1-5 minuutin taukoja. Ruokailutauot ovat sitten erikseen, ja niiden pituus minulla on yleensä noin puoli tuntia. Retkikuntana – tai missä tahansa ryhmässä – retkeiltäessä ei luonnollisestikaan voida ottaa huomioon yksilöllisiä toiveita, vaan mennään hyväksi havaitun käytännön mukaisesti. Matkan edistyessä alan vähitellen tottua tähän ja paluumatkalla 50+10 -rytmi tuntuu jo ihan hyvältä ja luontevalta.

Alun jyrkän laskun jälkeen latu alkaa loivasti nousta, ja nousua tuntuu jatkuvan lähes koko matkan. Mietin, että tämä on oikeastaan ihan hyvä asia, sillä nythän paluumatka on sitten suurimmaksi osaksi loivaa myötälettä.

Matkan aikana Jaakko tarjoaa meille mahdollisuutta leiriytyä jo ennen Toraslampea olevalle aukealle suolle, mutta emme tartu tarjoukseen. Perille asti vaan! Hiihdämme letkassa, ja vaihtelemme uran aukaisijaa riittävän tiuhaan tahtiin, jotta kukaan ei väsytä itseään liikaa. Minäkin pääsen kokeilemaan kärkietenijän paikkaa, ja onhan se raskasta. Loppumatkasta väsy alkaa jo hiipiä jäseniin eikä keli muutu ainakaan helpommaksi. Uutta lunta sataa kelkkauralle koko ajan. Kun sitten väistyn kärjestä ja annan vuoron seuraavalle, saan siirtyä letkan hännille, ja sielläpä onkin kevyt kulkea. Ura on polkeutunut suksien ja ahkioiden alla tiiviiksi ja liukkaaksi, eikä lumikaan tartu suksenpohjiin.

Toraslammella leiripaikaksemme valikoituu lammen pohjoispää – siellä lumen alla on vähiten sohjoa, vain 5-10 senttiä. Olemme aivan autiotuvan vieressä, mutta emme anna sen haitata. Meille osoitetaan alue, josta kukin telttakunta valitsee teltalleen paikan, ja ennen majoitteen pystyttämistä tamppaamme tontin tiiviiksi suksilla. Sitten tunnustelemme tuulen suunnan ja muistamme, mitä meille aamupäivällä opetettiin teltan asennosta tuulen suhteen. Koska teltat valmisteltiin ennen lähtöä hyvin, on niiden pystytys nopeaa, ja kohta meillä on jo keittimissä tuletkin.

Kukin telttakunta tekee omat hommansa itsenäisesti siten kuin aamupäivällä opetettiin. Nostelemme tavaroista osan telttaan sisälle asti ja osan jätämme vielä absidiin odottamaan. Ensimmäinen askare sisälle siirtymisen jälkeen on ottaa kattilat esille ja ruveta sulattamaan lumesta vettä. Minulla on termospullossa vielä kuumaa vettä sen verran, että saan päivälliseni heti hautumaan ja kymmenen minuuttia myöhemmin spagetti bolognese on syötävissä. Ei mikään kulinaristinen nautinto, mutta kyllä se taas nälkää siirtää. Jälkiruuaksi puputan vielä pari kourallista pähkinä-rusina-kuivahedelmäsekoitusta.

Lumen sulattelun ja syömisen lisäksi ei iltatoimiin muuta erityistä sitten kuulukaan. Olen varannut itselleni iltapuuroaineksetkin, mutta en enää jaksa syödä – päivällinen oli kuitenkin niin tuhti. Iltateen nautin vielä ja sitten ei muuta kuin iltapissalle, hampaiden pesulle ja unta palloon. Retkiohjelman mukaiseen aikaan, kello 22, sammutamme keittimet, siirrämme keitinlaatikon pikkuabsidiin, levitämme makuualustat ja -pussit ja käymme nukkumaan.

Aamulla herätys on kello 7 ja liikkeelle lähdemme tasan yhdeksältä. Koska leirimme on sohjon päällä, lämpötila edelleen nollan tuntumassa, ja taivaalta sataa märkää lunta, on teltassa huomattava määrä kosteutta. Makuupussin ulkopinta on kostea ja teltan sisäkatto ihan kunnolla märkä. Vielä puoliksi makuupussien lämmössä loikoillen siirrämme keitinlaatikon taas teltan puolelle ja sytytämme keittimet. Kohta teltassa on taas suloisen lämmintä ja kosteus alkaa väistyä. Illalla termospulloon valmistettu kuuma vesi on vielä riittävän lämmintä, joten saan aamupuuron ja -kahvin hetkessä valmiiksi. Sitten sulatan vähän lisää lunta saadakseni termarin taas täyteen. Tuskin niin paljoa vettä tänään tarvitsen, mutta parempi liikaa kuin liian vähän.

Aamiaisen jälkeen on aika pukeutua. Olen pakannut tänään tarvitsemani vaatteet vesitiiviiseen pussiin, joten kosteudesta huolimatta ne ovat aivan kuivat. Sellaiset on kiva pukea päälle. Telttakaverini kanssa olemme heti herättyämme laatineet suunnitelman aamun tekemisille niin, että ehdimme hyvissä ajoin valmiiksi. Sen mukaisesti keittimet sammutetaan kello 8.30 ja tulien sammuttua nostetaan loput tavarat ulos, minkä jälkeen voimme purkaa teltan.

Aikaa on vielä toistakymmentä minuuttia, kun meillä on kaikki pakattuna, ja käyn aikani kuluksi kysymässä parilta telttakunnalta, tarvitsevatko ylimääräistä käsiparia. Eivät tarvitse – kaikilla on hommat hyvin hanskassa. Näin harjoitusretkellä meillä ollut vielä sellaista rutiinia, että olisimme osanneet ajoittaa lähtövalmistelumme niin, että odotteluaikaa ei olisi tullut näin paljoa. Sekin olisi osattava ainakin kylmällä kelillä retkeiltäessä – kovassa pakkasessa ei ole kiva seisoskella.

Tasan yhdeksältä kaikki ovat valmiina ja pääsemme matkaan. Latukone on käynyt aamulla ajamassa leveän baanan autiotuvalle, ja päätämme hyödyntää sitä. Johan tässä on yhdeksän kilometriä eilen hiihdetty. Kuulemma tällaisilla kursseilla ei yleensä näin kauas hiihdetä, mutta ehkä nyt piti raskasta keliä kompensoida pitemmällä matkalla.

Hiihtäessämme päivä valkenee, ja huomaan olleeni eilen väärässä yhden asian suhteen. Ei se ollutkaan loivaa ylämäkeä se matka, vaan enimmäkseen loivaa alamäkeä. No, hiihdetään sitten tänään ylämäkeen. Onneksi nyt on pari astetta pakkasta: suksi luistaa aivan eri tavalla kuin eilen eikä lumi tartu pohjiin ollenkaan. Etenemme jo tutuksi tulleeseen tahtiin, 50 minuuttia hiihtoa ja 10 minuuttia taukoa. Lounastaukoa emme nyt pidä, vaan jokainen saa sitten ruokailla kurssin päätyttyä missä, milloin ja miten haluaa.

Noin kolmen tunnin hiihdon jälkeen palaamme lähtöpaikkaan, missä autot odottavat paksun lumivaipan alla. Lunta on retkemme aikana satanut 10-15 senttiä. Teltoista puretaan kaaret ja routamatot pois, ja ahkiot tyhjennetään. Autot kaivetaan lumen alta esille ja loppupalaverin jälkeen hajaannumme kukin kotimatkallemme.

– – –

Kotimatkalla ja sen jälkeen on aikaa sulatella kokemuksia. Kurssi oli mielestäni antoisa ja innostava. Kouluttaja osasi sekä asian että sen opettamisen. Kurssin laajuus oli myös sopiva, eli ei liikaa uutta asiaa – silloin kaiken ehtii omaksua kunnolla. Johdatuskurssi on kuitenkin vain johdatuskurssi. Syventävät opinnot tulevat sitten myöhemmin. Kun ryhmäkin oli mukava, oli yhdessä kiva touhuta. Olihan meillä kaikilla yksi yhdistävä tekijä: kiinnostus talviretkeilyyn vaativissa olosuhteissa. Lisäksi kaikilla oli jo sen verran kokemusta retkeilystä, että perusasiat olivat hyvin hallussa. Pisteenä iin päälle olivat harjoitusretken aikaiset olosuhteet. Muutoin tuskin olisin lähtenyt tällaisella kelillä retkeilemään, mutta ohjatusti, hyvässä ryhmässä ja sopivan lyhyellä retkellä on hyvä saada tuntumaa myös oikein märissä talvioloissa vaeltamiseen ja leiriytymiseen.

Osa porukasta jatkanee Ankarat avotunturit -koulutusohjelman mukaisesti kevään tunturivaellukselle. Minä puolestani jatkan hyväksi havaitsemallani sooloretkeilylinjalla. Tämän talven lumilla tuskin enää kovin kauas Oulusta lähden – ei minulla ole lomaakaan ennen kuin kesällä. Ensi talveksi olen suunnittelemassa ainakin osittain avotunturissa tapahtuvan, hieman pitemmän retken. Milloin, minne ja miten, selviää sitten tuonnempana.

Kurssiviikonlopun jälkeisenä maanantaina havaitsen mielenkiintoisen asian: minulla on koko ajan nälkä, eikä se taltu ihan vähällä syömisellä. Esimerkiksi lounaan syön jo puoli yhdeltätoista – tuntia tavallista aikaisemmin – ja hyvin runsaana, mutta silti minulla on jo parin tunnin päästä uudelleen valtava nälkä. Aivan ilmeisesti viikonlopun energiankulutus oli melkoinen. Vasta maanantai-iltana alkaa tilanne siinä määrin normalisoitua, että saatan lopettaa ahmimisen. Silti minun pitää vielä nukkumaanmenon jälkeen hiipiä keittiöön syömään yksi banaani, mutta sitä en kerro kellekään.

Ahkiot pakattuina odottamassa lähtökäskyä. Oma pulkkani, ”Paprika”, etualalla lähinnä autoa. Telttakaverini Jukka on jo ehtinyt laittaa suksetkin jalkaan.
 Leveällä latu-uralla voidaan hiihdellä myös tällaisessa hajanaisessa muodostelmassa.
 Kelkkauralle siirryttyämme kuljimme kiltisti jonossa peräkkäin.
Teltta on pystytetty lammen jäälle ja keittimet pauhaavat sisälle lämpöä. Osa tavaroista on vielä pihalla, mutta ei enää kauaa.
 Keitinlaatikko keittimineen ja polttoainepulloineen. Tässä oikeanpuoleinen keitin on jo sammutettu ja kohta sammutan toisenkin. Kello on siis 8.30 sunnuntaiaamuna ja leirin purkaminen hyvässä vauhdissa.
 Näissä oloissa ymmärtää hyvin, miksi ahkio jätetään yöksi (ja myös muiden taukojen ajaksi) parkkiin niin, että aisat ovat sauvojen varassa. Tämä järjestely pienentää olennaisesti vaaraa, että joku astuisi aisojen päälle. Paprikani on tuossa kuvan vasemmasta alanurkasta lähtevien aisojen päässä, suunnilleen keskellä kuvaa. 
 Paprika lähtövalmiudessa sunnuntaiaamun lumisateessa.
 Myös muut telttakunnat alkavat olla kohta valmiita. Sovittuun lähtöhetkeen on vielä aikaa.
 Paluumatka saadaan hiihtää suurimmaksi osaksi päivänvalossa.
Mikäpä on tällaisessa metsässä hiihdellessä.