Lauantaikävely Haukiputaalta Ouluun

Tammikuussa kävin vanhempieni luona Haukiputaalla niin, että menin sinne linja-autolla ja tulin takaisin kävellen. Nyt, maaliskuun puolivälissä, teen saman. Tällä kertaa tiedossa ei ole rapsakkaa pakkasta, vaan lievää plussakeliä ja tihkusadetta. Joka sää on retkeily- ja etenkin kävelysää, joten näillä mennään.

Olen linja-autossa ainoa matkustaja, kun nousen kyytiin Merikoskenkadun pysäkiltä. Myöhemmin kyytiin tulee sentään sen verran ihmisiä, että voidaan jotenkuten puhua joukkoliikenteestä.

Kyläilyn jälkeen lähden kävelemään. Tällä kertaa kuljen eri reittiä kuin viimeksi – tarkoitukseni on kävellä ensin Heitonkankaalle, sitten oikotietä metsän läpi Takkurannalle ja sieltä edelleen enimmäkseen Haukiputaantien (maantie 847) itäpuolta kotiin saakka.

Heitonkangas on yksi harvoista alueista Haukiputaalla, missä en ole vielä käynyt. Haukipudas on lapsuuden kotikuntani, jossa asuin 2-vuotiaasta 22-vuotiaaksi saakka. Kahdessakymmenessä vuodessa ehtii sen kokoisen kunnan alueen aika perusteellisesti koluta. Lähinnä uudet asutusalueet ovat minulle niitä oudompia paikkoja, ja Heitonkangas on näistä yksi. Jännä juttu muuten, että sen paremmin Maanmittauslaitoksen kuin Googlenkaan kartat eivät Heitonkangasta tunne, mutta Oulun kaupungin karttapalveluun se on sentään merkitty. Niin, Haukipudastahan ei kuntana enää ole, vaan se on osa Oulun kaupunkia. Tästä en tykkää enkä tule koskaan tykkäämään. Haukipudas on minun kotipaikkani ja minun mielessäni se on aina oma paikkakuntansa.

Heitonkankaan tiennimistö pohjautuu pitkälti painitermistöön. Edellisessä kuvassa näkyi Molskitien risteys ja tästä lähtee Kravatti. Se ei tarkoita solmiota, vaan painiotetta. Minä en tuota painia sen enempää tunne, joten älkää kysykö minulta, millainen ote on kyseessä. Google varmasti senkin tietää.

Edellä mainitsemani oikotie on Heitontien päästä lähtevä ajopolku, jonka kulkukelpoisuudesta minulla ei ole etukäteistietoa. Jos tie on ummessa, joudun palaamaan kaksi kilometriä takaisinpäin, eli siitä tulee tähän matkan alkuun heti neljä kilometriä ylimääräistä kävelyä. Sitä en haluaisi, koska tavoitteena on kävellä vain noin kahdenkymmenen kilometrin pituinen matka tänään. Edellisestä maratonkävelystäni on jo yli kolme kuukautta, ja haluan palautella pitkiin kävelyihin vaadittavaa kuntoa vähitellen ollakseni keväällä tai viimeistään kesällä taas valmis johonkin järjettömään yritykseen. Lisäksi tälle päivälle on odotettavissa hankalaa kävelykeliä: lämpöasteet ja tihkusade tekevät tien pinnasta liukkaan. Olisihan minulla kenkiin laitettavat liukuesteet, mutta niiden käyttäminen pitkällä kävelyllä ei viimeksi tuntunut hyvältä, joten en haluaisi niitä nytkään käyttää.

Oikotiehuoleni osoittautuu turhaksi: tie on aurattu ja oikein hyvässä kunnossa. Samoin Takkurannantien vieressä kulkeva pyörätie – sen pinnassa on juuri sopivasti pehmeää lunta, jolla kengänpohja pitää hyvin.

Katselen Takkurannantien paikkoja muistellen kesää, jonka olin opiskeluaikana töissä täällä. Tielaitos kunnosti tietä ja minä pääsin sinne mittamiesten ryhmään. Se oli mukava työ. Ryhmässä oli muitakin kesätyöläisiä, joten olimme pitkälti samalla viivalla, vaikka toki ryhmän johdossa oli asioista oikeasti perillä oleva oikea mittamies. Hyvin hän siinä meitä muita opasti ja tie ilmeisesti tuli oikeaan paikkaan. Ainakaan minulle asti ei ole siitä sanomista kuulunut.

Yksi mittaryhmämme hommista oli merkitä Kalimeenojan yli rakennettavan uuden sillan paikka. Silta rakennettiin kivenheiton päähän vanhasta, ja samalla tien linjaus muuttui niin, että se ei enää tästä kaartanut kohti (vanhaa) nelostietä, vaan jatkui suoraan kohti Holstinmäen teollisuusaluetta. Minä jatkan tästä sitä uutta tietä pitkin. Tai eihän se enää mikään ”uusi” ole, tiehän rakennettiin siihen jo 1980-luvulla.

Holstinmäen teollisuusalueella on liikennemerkin mukaan korotettuja töyssyjä. Tästä tulee mieleen Oulun seudun ammattiopiston Pikisaaren yksikön lounasravintola Fasaani, jossa oli salaatin lisukkeeksi tarjolla mm. kuivattuja rusinoita.

Valomainosfirman sponsoroiman lämpömittarin mukaan ollaan pari astetta plussalla. Saattaa täällä olla asteita enemmänkin. Ainakin minulla on ihan liikaa vaatetta päällä ja joudun niitä siirtämään reppuun, kun tulee kuuma.

Tiehöylät ovat nykyään harvinaiseksi käynyt konetyyppi. Onneksi tällä yksityisellä urakoitsijalla niitä kuitenkin vielä on, ja peräti kaksi kappaletta. Vaikka monia tiehöylän töitä pystyy nykyään tekemään aura-auton alusterällä, on oikea, raskas tiehöylä kuitenkin se paras kone kovaksi jäätyneen polanteen poistoon. Eikä tienpohjaa tehtäessä murskeen asianmukaista tasoitusta oikein millään muulla pysty hyvin tekemään kuin höylällä. Toki tämä edellyttää kuljettajaa, joka osaa konetta käyttää. Sillä Takkurannantien työmaalla olin tilaisuudessa seurata tiehöylänkuljettajan työskentelyä, kun hän viimeisteli asfaltin alle tulevaa tasausmurskekerrosta. Herkällä sormenpääotteella hän sääti höylän vipuja koko ajan niin, että riippumatta koneen asennosta terä meni aina oikeassa kohdassa ja murskeen pinta asettui kerralla oikein. Sitä oli ilo seurata.

Kävelijän paikka on tien reunassa. Liian reunaan ei kuitenkaan passaa mennä. Siellä voi olla yllätyksiä. Tuon aukon pohjalla virtaa oja.

Rajakylässä ylitän Kuivasojan pientä kevyen liikenteen siltaa pitkin. Virtaus pitää tämänkin puron jään ohuena.

Lähes koko matkan kuljen tietä pitkin. Kun loppusuoran jo lähestyessä osun pyöräteiden risteykseen, johon on muodostunut pieni oikopolku, käytän tilaisuutta hyväkseni ja menen polun kautta. Aina sitä polkua on kivempi kävellä kuin tietä.

Ennen kotiinpaluuta käyn vielä kaupassa ostamassa karkkia illaksi. Sen jälkeen edessä on koko kävelyn hankalin paikka: Valtatien ylitys suojatietä pitkin. Pari vuotta sitten tämä suojatien kohta rakennettiin uusiksi. Se ei onnistunut ensimmäisellä yrityksellä eikä vielä toisellakaan, joka jäi kuitenkin viimeiseksi. Tähän kertyy sateella aina vettä, koska suojatien kohta on ympäristöään alempana ja lähimpiin kaivoihin päästäkseen veden pitäisi virrata ylämäkeen. Näin kevättalvella lumivallit vielä tehostavat veden kertymistä paikalle.

Tältä se näyttää toisesta suunnasta. Onneksi paikan pystyy kohtuullisella vaivalla kiertämään.

Siinä reittini. Pituutta sillä on 20,7 kilometriä ja aikaa käytin 4 tuntia 36 minuuttia, mihin sisältyi yksi parinkymmenen minuutin pituinen tauko. Karttasovellukseni (Locus Pro) mukaan liikkeelläoloaikaa oli 3 tuntia 54 minuuttia – pitemmän tauon lisäksi pysähtelin ottamaan kuvia ja hörppäämään vettä – ja keskivauhti liikkeellä ollessa oli 5,2 km/h. Aika vauhtia siis painelin menemään. Tihkusateinen sää ei erityisesti houkutellut hidastelemaan.

Tämä oli oikein sopiva kävely tähän kohtaan kevättalvea. Tästä voisi sitten vaikka vähitellen pidentää näitä kävelyitä samaa tahtia päivän pitenemisen kanssa. Näin olen aiemminkin vuoden alkupuolella tehnyt ja se on ollut toimiva käytäntö. Maratonkävelyihin vaadittava kunto ei säily ilman treenaamista, eikä sitä muutaman laiskemman kuukauden jälkeen hetkessä rakenneta uudelleen. Tästä on hyvä jatkaa.