Hiihtoretki Piimäperänrannassa

Olen suunnitellut tekeväni helmikuun alussa lyhyen yöretken. Se suuntautuisi Piimäperänrantaan ja olisi kestoltaan vain yksi yö. Majoitteeksi ottaisin joko omatekemän louteen tai Tunturiyksiön (Tarptent Moment DW -teltta). Suunnitelmani menee kuitenkin uusiksi, kun retkiyöstä on tulossa tarpeettoman kylmä. Lämpötila laskee -15 ja -20 asteen välille, mikä ei sinänsä ole mikään mahdoton pakkanen, mutta koska hyvät yöunet eivät ole minulla itsestäänselvyys kotioloissakaan, en pidä viisaana lähteä vasiten ulos palelemaan. Kyllä niitä tilaisuuksia tämänkin talven aikana vielä tulee.

Retkelle kuitenkin haluan, joten teen sellaisen lyhyemmän kaavan mukaan. Lähden lauantaina, helmikuun 2. päivänä, lounaan jälkeen Piimäperänrantaan iltapäiväretkelle. Arvon pitkään, tekisinkö retken lumikengillä vai suksilla. Lumikenkäily olisi ehkä kivempaa, mutta hiihtäminen kevyempää. Perjantaina saan päätöksen tehdyksi: otan sukset. Retkimaasto on tasaista, joten lumikengistä ei olisi erityistä etua suksiin nähden, ja onhan asiallista testata, miten kuukausi sitten särkyneen siteen korjaus on onnistunut.

Näin lyhyelle retkelle en tarvitse paljoakaan varusteita mukaan. Pakkaan reppuun (tärkeysjärjestyksessä) nämä: termospullollinen kahvia, voileipä, vesipullo, taukotakki ja -hanskat, videokamera, vara-akut ja jalusta. Näin talvella en yleensä käytä perinteisen mallista kolmijalkaa, vaan monopodia eli yksiputkijalustaa. Sellaisen saa helposti pysymään pystyssä lumihankeen tökkäämällä, ja on se kevyempikin.

Sen yöretken olin suunnitellut niin, että siirtyisin retkikohteen lähelle linja-autolla. Oravaisenkujan pysäkiltä olisi lyhyt matka paikkaan, jossa laittaisin sukset jalkaan. Nyt minulla on samalla reissulla hoidettavana myös pari tavarankuljetustehtävää, joten lähden liikkeelle omalla autolla. Sen jätän retken ajaksi parkkiin Haukiputaantien varressa, lähellä entistä Oulun ja Haukiputaan kunnanrajaa olevalle pysäköintipaikalle.

Auton pysäköinti tuottaa pienen haasteen. Parkkipaikalla on kolme isoa perävaunua, jotka täyttävät pitkulaisen alueen vasemman reunan lähes kokonaan. Tämä parkkipaikka on myös paikallisliikenteen linja-auton tauko- ja kääntöpaikka, joten oikeaan reunaan en voi pysäköidä – siihen jätetty auto estäisi linja-autoilta läpiajon, mistä voisi tulla sanomista. Vasemmassa reunassa on onneksi kahden perävaunun välissä juuri pienelle autolleni sopiva tila. Jätän auton parkkiin ja lähden sukset kädessä kävelemään kohti varsinaista retken alkupistettä.

Kävelen ensin Oravaisenkujaa pitkin niin pitkälle kuin sitä riittää ja sitten kävelykelpoista polkua pitkin Piimäperäntielle asti. Oikeastaan olisin voinut laittaa sukset jalkaan jo polun alussa, mutta mennään nyt kävelemällä. Hiihto-osuus alkaa heti Piimäperäntien ylityksen jälkeen ja tässä kuvaan myös retkivideon avausotoksen.

Lunta on Oulussa virallisen tiedon mukaan 43 senttiä. Siitä päällimmäiset parikymmentä senttiä on hyvin pehmeää höttölunta, johon sukset uppoavat kadoten lähes näkymättömiin. Nämä minun sukseni ovat 160 cm pitkät ja 10 cm leveät pätkämetsäsukset – olen niihin tykästynyt, koska ne kelluvat lumessa riittävän hyvin (paitsi nyt tällaisessa hötössä, jossa mikään höyhentä painavampi ei kellu) ja ovat lisäksi helpot kuljettaa mukana joko omassa autossa tai joukkoliikennevälineessä.

En ole koskaan ennen käynyt tässä metsässä. Täällä on hienoa! Metsä vaikuttaa pitkälti luonnontilaiselta, puusto on havupuuvoittoista ja paikoin tiheää, mutta siellä täällä on myös aukeampia paikkoja. Yksi tämän retken tavoitteista on tutkia tätä metsää sillä silmällä, että miten se tänne suunnittelemani yöretki onnistuisi. Toisin sanoen onko täällä paikkoja, joihin voisi ajatella leirytyvänsä.

On. On todellakin! Kesällä maanpinta ei ehkä suosi telttailua, mutta näin talvella, kun lumi peittää enimmät epätasaisuudet, on täällä monta toinen toistaan parempaa leiripaikkaa. Tänne on ehdottomasti tultava joskus yöpymään. Paikka sopii erinomaisesti retkeilyyn nimenomaan silloin, kun on tarkoitus vain päästä yöksi ulkoruokintaan. Jos tavoitteena on kulkea luonnon helmassa pitempi matka, ei tämä ole niin hyvä – tosin tästä on helppo mennä meren jäälle, ja siellähän on sitten lähes koko maailma avoinna. Tai ainakin Kraaseli – iso, asumaton saari, joka on tästä kohtaa vain vähän yli kilometrin päässä mantereesta. Kraaseliin mennessä on tosin asiallista mennä jostain muualta kuin suorinta reittiä, sillä saaren koilliskärjen tuntumassa oleva Sudenväylä ja sen lähialueet ovat tunnetut petollisista jäistään. Sudenväylällä vesi on lähes jatkuvassa liikkeessä ja tämän virtauksen vuoksi väylän jääpeite voi olla hyvinkin ohut, vaikka näyttäisi päällepäin aivan muulta.

Ilmakuvasta näkee hyvin, millainen kasvillisuus täällä vallitsee. Sekametsän ja rannan välissä on enimmillään yli kaksisataa metriä leveä rantapusikko, joka ei ole helppokulkuinen. Läpipääsemätön se ei kuitenkaan ole, minkä voit käydä toteamassa retkivideolta. Lisäksi se edellä mainitsemani polku menee rantaan asti, joten jos ei ole erityistä halua rypeä tiheikössä, voi merelle mennä myös helpompaa reittiä.

Minä haluan käydä myös meren jäällä. Siellä todennäköisesti tuulee kylmästi, joten pysähdyn kahvitauolle rannan tuntumassa. Otsikkokuva on kahvitaukopaikastani. Pakkasta on edelleen viitisentoista astetta, mutta pusikkorämpimisen jälkeen, tuulensuojaisessa, mutta aurinkoisessa paikassa tuntuu paljon läpimämmältä. En tarvitse repussa olevaa taukotakkia. Syön mukanani olevan voileivän ja juon kupillisen kahvia. Sitten jatkan matkaa jäälle.

Tästä vähän matkaa etelään on vanha Pateniemen sahan alue. Tuo alue on kunnostettu – mm. saastuneet maamassat vaihdettu puhtaisiin – ja alueelle on rakennettu kunnallistekniikkaa. Odotettavissa on alueen täyttyminen pientaloista. Sahan ja sen sataman rakennelmia on edelleen näkyvissä; näistä eksoottisimpina kolme proomua, jotka on aikanaan kai istutettu sataman edustan matalikolle aallonmurtajiksi. Proomujen omistajasta ei ilmeisesti kenelläkään ole tietoa, joten toistaiseksi ne saanevat olla paikallaan.

Edellä linkittämästäni Kalevan jutusta ilmeneekin, että proomuja on neljä. Niistä vain yksi on nykyään upoksissa pinnan alla. Pinnan yläpuolella olevat proomut näkyvät hyvin Karttapaikan ilmakuvassa.

Hiihdän lähimmälle proomulle, kierrän sen ja sitten lähden paluumatkalle. Nyt on edessä retken kylmin osuus: tähän saakka olen ollut joko metsän tarjoamassa tuulensuojassa tai hiihtänyt myötätuuleen. Rantaan palatessani saan lykkiä sivuvastaiseen tuuleen. Vallitsevan lämpötilan ja tuulen yhteisvaikutus on Forecan sivujen mukaan -27°, mikä lienee lähellä totuutta. Ei tässä viitsi naama tuuleen päin olla yhtään enempää kuin on pakko.

Matka rantaan ei ole pitkä – vain noin seitsemänsataa metriä. Nyt paluumatkalla en erityisesti välitä pusikossa rypemisestä, joten haluan etsiä paikan, jossa polku tulee rantaan. Se on helpointa seuraamalla moottorikelkan jälkiä. Valitsen lupaavimmalta vaikuttavan, ja sehän menee juuri oikeaan paikkaan. Luonnonystävänä voisin nillittää moottorikelkoista – lähteehän niistä ikävä ääni ja kaksitahtimoottorin pakokaasu haisee pahalle – mutta on niiden jälkiä pitkin toisinaan kiva hiihtää. Ainakin kevyempää kuin umpihangessa. Toki silloin, kun tavoitteena on saavuttaa retkellä aito erämaatunnelma, on mukavampaa, jos kelkat pysyttelevät kaukana.

Paluumatka polkua pitkin on nopea. Eihän rannasta Piimäperäntielle ole kuin nelisensataa metriä. Eikä minulla senkään jälkeen ole enää pitkästi kuljettavaa: Piimäperäntieltä parkkipaikalle, jonne jätin auton, on 850 metriä matkaa. Siten tästä retkestä ei kilometreinä mitaten tullut pitkää – vain 4,4 kilometriä. Mutta näinhän se oli tarkoituskin.