Kirja, joka muutti elämäni

Mietin hetken aikaa, että onkohan tuo otsikko hiukan liioittelua. Mutta ei. Kyllä se on mielestäni elämänmuutoksen kokoinen asia, kun rapakuntoisesta toimistonörtistä tulee elämäntapakävelijä, joka pystyy kylmiltään tekemään 50 km pituisen päiväkävelyn. Eikä tämä ole suinkaan ainoa – eikä vähäisin – muutos minussa, minkä tuon kirjan lukeminen sai aikaan.

Haetaanpa aluksi vauhtia hieman kauempaa.

Minä olen aina ollut vähän outo. Lapsuus- ja nuoruusvuosinani innostuin pyöräilystä niin, että kesäisin ajelin ympäri Haukipudasta ja tutkin paikkoja. Joskus kävin ihan Oulussa asti. Jo 16-vuotiaana tein elämäni ensimmäisen pyöräretken: pienellä Jopolla Haukiputaalta Kuopioon ja takaisin. Siitä pyöräretkeilyharrastus jatkui vuosi vuodelta pitempien retkien muodossa, kunnes kesällä 1984 tein nuoruusvuosieni viimeisen ja koko elämäni pisimmän pyöräretken Suomen Lapin kautta Pohjois-Norjaan ja sieltä Keski-Ruotsin kautta takaisin Suomeen. Kuusi ja puoli viikkoa pyörän päällä. Sen jälkeen pyöräretkeily jäi kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Kävely ja kävellen tehtävät lyhyet retket ovat kuuluneet elämääni aina. Lapsena ja nuorena kuljin vanhempieni matkassa lomareissuilla, kesämökin ympäristössä ja marjametsässä. Nuorena aikuisenakin jatkoin kävelyä, mutta se rajoittui lyhyisiin päivä- ja iltakävelyihin enimmäkseen kaupunkiympäristössä. Ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän tätäkin harrastin, ja samalla fyysinen kuntoni rapistui.

Lukemisesta olen myös tykännyt aina. Aikuisiällä minua ovat kiehtoneet matkakertomukset – erityisesti sellaiset, joissa matka tehdään jollain tavanomaista turistimatkailua vaativammalla tavalla. Ääripäätä edustavat tässä kertomukset arktisten retkikuntien matkoista (esim. Christer Bouchtin kirjoittamat kirjat) ja erilaisilla omatekoisilla tai muuten epätavallisilla vesikulkuneuvoilla tehdyistä isojen vesien ylityksestä (esim. Tim Severinin Nahkaveneellä yli Atlantin).

Vuonna 2012 osuin lainaamaan Oulun Kaupunginkirjastosta Erkki Lampénin kirjoittaman kirjan Neljä retkeä läpi Suomen. Tähän kirjaan olen blogiteksteissäni usein viitannut ja koska tämän kirjan lukukokemus on suurin yksittäinen syy siihen, että minusta tuli retkeilijä, retkibloggaaja, retkivideoiden tekijä ja elämäntapakävelijä, ajattelin, että jospa nyt kerron kirjasta tarkemmin heille, jotka eivät ole sitä lukeneet. Ja vaikka olisitkin kirjan lukenut, niin lue ihmeessä eteenpäin ja laita kommenttia, mitä itse tästä kirjasta tykkäsit.

Kirjan päällyksessä Lampén kuvaa näiden neljän retken lähtökohtaa näin:

”Neljäkymmentä vuotta täytettyäni en ollut löytänyt rakkautta enkä Jumalaa, minulla ei ollut perhettä, ja kirjava ammatillinen urani koostui katkelmista, jotka eivät vastanneet kysymykseen, mikä minusta tulee isona. Eräänä sunnuntaina minulle valkeni, että haluan kävellä Helsingistä Jäämerelle.”

Tämän tapahtuman seurauksena Lampén siis käveli Helsingistä Jäämerelle kesällä 2000, pyöräili Suomen ympäri kesällä 2003, hiihti Porvoosta Nuorgamiin talvella 2004 ja meloi Näätämöstä Suomenlahdelle kesällä 2006. Ja kirjoitti kirjan, joka valmistui vuonna 2009.

Kirjan ensimmäinen puolikas kertoo tuosta Jäämerikävelystä. Muista retkistä on tiiviimmät kertomukset, mikä on luonnollista – kestihän kävely näistä pisimpään ja koska se oli Lampénin ensimmäinen Suomi päästä päähän -retki, se oli kirjoittajalle itselleenkin niistä merkittävin.

Kun olin kirjan lukemisen aloittanut, en saattanut laskea sitä käsistäni. Lampénin teksti vei minut täysin mennessään. Hän kirjoittaa tavalla, joka osuu ja uppoaa syvälle. Yksi hyvin merkittävä muotoseikka Lampeńin tekstissä on, että hän kirjoittaa preesensissä. Useimmat kirjailijat käyttävät imperfektiä. Minä pidän siitä, että asiat kirjan tekstissä ikään kuin tapahtuvat samaan aikaan kuin niistä luen. Sillä tavoin pystyn paljon paremmin eläytymään kirjan tapahtumiin (mikä on minulle erittäin tärkeä osa lukukokemusta) kuin jos olisi kirjoitettu, mitä tapahtui. Menneen aikamuodon käyttöön liittyy mielikuva siitä, että kerrotaan aiemmin tapahtuneista asioista se, mitä muistetaan ja mitä halutaan kertoa. Kuluvan hetken aikamuotoa käytettäessä tällaista vaikutelmaa ei minulle synny.

Myös toinen lihasvoimalla tehtävistä matkoista kertova kirjailija, polkupyörämatkailija Matti Rämö käyttää preesensiä. Ja minä pidän hänenkin kirjoistaan todella paljon. Ei liene sattumaa, että Erkki Lampénista kertovalla Wikipedia-sivulla on linkki Matti Rämöstä kertovalle Wikipedia-sivulle ja vastoinpäin.

Edellä kertomastani syystä minäkin kirjoitan retkikertomukseni preesensissä. Ja olen saanut kuulla, että tekstini muistuttaa tyyliltään Lampénin tekstiä. Otan tämän suurena kohteliaisuutena.

Jäämerikävelystä kertovaa tekstiä lukiessani minulle tuli voimakas tunne, että jotain tuollaista minäkin haluan tehdä. Haluan kävellä. Ja haluan kävellä kauas.

Se kauas kävely ei ole vielä toteutunut. Ensi alkuun minun oli tietysti löydettävä kadonnut fyysinen kuntoni jostain, eikä sen palauttaminen käynyt hetkessä. Blogistani löytyy riittävästi kertomuksia tämän prosessin vaiheista, joten ei niistä tässä sen enempää. Nyt kunto olisi riittävä, ja varusteitakin olisi mihin tahansa sellaiseen retkeen, jollaisia haluan tehdä.

Minulla ei ole vielä ollut mahdollisuutta tällaiseen pitkään kävelyyn. Työssäkäyvä tai itselleen uutta ammattia opiskeleva perheenisä ei voi noin vain lähteä kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi kävelemään – se ei ole ajankäytöllisesti eikä taloudellisesti mahdollista eikä perhettä kohtaan korrektia. Mutta sen aika tulee vielä. Näin haluan uskoa ja luotan siihen, että universumi ei minua tässäkään asiassa hylkää. Toistaiseksi lähimmäs tätä tavoitettani olen päässyt elokuussa 2017, kun tein Maantievaelluksen Oulusta Taivalkoskelle. Uskon, että tuon retken toteutustapa on se, millä sitten aikanaan vedän myös sen pitkän kävelyni.

Palataanpa vielä Lampénin kirjaan.

Paitsi että kirjan tyyli on yleisestikin ottaen minua miellyttävä, pidän Lampénin tavasta sisällyttää tekstiin riittävästi henkilökohtaisia asioita. On toki selvää, että kaikkein syvimpiä tuntoja ei tekstin kautta lukijalle välitetä, mutta niitä on sen verran, että lukija pääsee sopivassa määrin kulkijan ihon alle.

Lampénin verbaalinen lahjakkuus ilmenee monessa kohdassa. Kuten blogini ahkerat lukijat tietävät, minua miellyttää erityisesti kohta, jossa Lampén kuvailee väsyneenä kävelyä: ”Paras tunne kävellessä on se, kun jatkaa, vaikka ei haluaisi. Silloin kipu säteilee huumeena ympäri kehoa ja tahto erottuu mielen sumusta kuin metsän ylle nouseva kuunsirppi.”

Tämä on niin totta!

Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen itsekin tuota kuunsirppiä kulkiessani seurannut. Reppu painaa, jalkoja kivistää, on nälkä ja on jano, ja matkaa jäljellä vielä monta kilometriä. Tietoisuus ympäristöstä kapenee, mielen täyttää vain väsymys ja kipu. Näkökenttä rajautuu edessä oleviin pariin kolmeen metriin, jotka uupumuksen painama katse kykenee näkemään. Pää tyhjenee ajatuksista ja tilalle nousee jotain, joka saa vielä jatkamaan.

Ja voiko olla hienompaa tunnetta kuin se, minkä kaikkensa antanut vaeltaja kokee tavoitteensa saavutettuaan?

Tuo pään tyhjeneminen ajatuksista on tuttu juttu niin minulle kuin Lampénillekin – ja varmasti likimain kaikille, jotka jollain lihasvoimaan perustuvalla kulkumuodolla etenevät pitkää matkaa. Lampén toteaa, että ”kilometri ei ole matka, se on parin ajatuksen väli”. Minulla saattaa mennä joskus pitempäänkin niin, etten ajattele mitään. Ja se on kovin tervetullut tilanne. Arkisessa aherruksessa pääni sisällä on usein sellainen ajatusten sekametelisoppa, että herkempi tulisi hulluksi sen kanssa. Uusia ajatuksia syntyy nopeammin kuin ehdin ajatella edellisiä valmiiksi, ja lopputuloksena on kaaos, josta on mahdotonta ottaa kiinni. Ikävintä on, jos tämä jää kiehumaan niin pitkäksi aikaa, että tilanne on päällä vielä silloin, kun pitäisi ruveta nukkumaan.

Vielä yhden sitaatin tähän laitan, sitten saatte lukea loput kirjasta itse.

Musiikki on usein kulkijan kaveri. En koskaan kuuntele retkilläni poppikonetta kuulokkeilla, vaan saatan – kun tiedän, että kukaan ei kuule – lauleskella itse aikani kuluksi. Tai sitten vain kuuntelen pääni sisällä soivaa musiikkia. Se on mukavaa, jos vain soittolista ei lopu kesken kaiken. Tai jos levy ei juutu paikoilleen. (Nuoriso voi tutkia itse netistä, mitä tällaiset ”levyt” ovat ja miten ne ovat saattaneet ”juuttua paikoilleen”. Vinkkinä sanon, että menkää suoraan esihistorialliseen aikaan eli tässä puhutaan jopa CD-levyä vanhemmasta keksinnöstä.)

Näin Erkki Lampén tästä aiheesta: ”Laulu siivittää askelia rattoisasti, mutta kun levy juuttuu paikalleen, alkaa piina, ja lopulta tuntuu kuin santapaperilla hiottaisiin järjen viimeistäkin särmää sileäksi”. En tiedä teistä, rakkaat lukijani, mutta minusta tuo on aivan tavattoman hieno – ja havainnollinen – kielikuva.

Lampén tosiaan teki tämän Jäämerikävelyn lisäksi kolme muutakin retkeä läpi Suomen – itse asiassa neljä, mutta se viimeinen, nojapyörällä Helsingistä Nuorgamiin ja takaisin, ei ole ensimmäinen hänen tekemänsä pyöräretki Suomen läpi, joten se ei ole kirjassa mukana. Kertomukset näistä muista retkistä ovat kiinnostavia, mutta eivät yllä samalle tasolle kuin se ensimmäinen. Näinhän se aina on: ensimmäinen maistuu aina parhaalta.

Pyöräretkeily on minulle tuttua puuhaa ja Lampénin Suomenympäripyöräily on kestoltaan samaa suuruusluokkaa kuin minun pisin pyöräretkeni, joten niiltä osin voin kohtalaisen hyvin eläytyä matkakertomuksen tunnelmiin. Pitkä hiihtovaellus on minulla kokematta, enkä usko sellaiselle koskaan lähtevänikään. Enkä varsinkaan pitkälle, tai edes lyhyelle, melontareissulle. Kaikkien ei tarvitse.

Mutta käveleminen, se on hienoa. Ja se on minun lajini, aivan ehdottomasti. On hienoa kävellä kodin ja työ- tai opiskelupaikan väliä, on hienoa kävellä metsässä, on hienoa kävellä pitkiä päiväkävelyitä, on hienoa vaeltaa tunturissa. Ja kaikkein hienointa on kävellä kauan ja kauas. Sivuvaikutuksena siitä olen saanut erinomaisen fyysisen kunnon ja hyvän mielen, päässyt näkemään uusia paikkoja, tai tuttuja paikkoja eri vuodenaikoina tai muutoin erilaisina, ja ennen kaikkea olen saanut olla riittävästi itseni kanssa kahdestaan, minkä ansiosta olen aina kävelemästä palatessani parempi ihminen kuin sinne lähtiessäni.

Kävelyn lisäksihän minä rupesin harrastamaan muutakin retkeilyä: lämmitin pyöräretkeilyharrastuksen uudelleen ja rupesin tekemään talviretkiä niin hiihtämällä kuin lumikenkäilemälläkin. Olen oppinut valtavasti luonnossaliikkumisessa tarvittavia taitoja. Minusta on tullut rohkeampi. En enää pelkää pimeässä metsässä, enkä kaukana ihmisasutuksesta. Itseluottamukseni on kohentunut. Tiedän selviäväni vähintään tyydyttävästi kaikissa niissä olosuhteissa, joihin itseni haluan viedä. Eikä tämä koske vain retkeilyä.

Vaikka olen paatunut yksinretkeilijä, en missään nimessä väheksy ketään niistä uusista ihmisistä, jotka näiden harrastusten myötä elämääni ovat tulleet. Te olette kaikki hienoja ihmisiä, ja on kunnia saada tuntea teidät. Tämä sama koskee myös teitä, jotka tätä blogiani luette, vaikka en teistä tunnekaan henkilökohtaisesti kuin murto-osan.

Kävelemään lähteminen on parasta, mitä olen koskaan itselleni tehnyt. Ja tämä tapahtui pitkälti Erkki Lampénin kirjan ansiosta.