Kylmäsavustettu retkeilijä – tapanikunnas.net

Syyskuussa tein yöretken Isokankaan luonnonsuojelualueelle, ja havaitsin sen hyvin miellyttäväksi retkeilymaastoksi. Tuolla retkellä yövyin laavussa ensimmäistä kertaa elämässäni. Kokemus oli erittäin miellyttävä, mistä tietysti seuraa se, että lisää pitää saada. Lähestyvä talvi tuo sekin retkeilyyn uutta ulottuvuutta, kun maastossa ei enää ihan noin vain tarkenekaan yöpyä. En – ainakaan vielä – usko itsestäni kuoriutuvan sellaista karpaasia, että uskaltaisin lähteä kovalla pakkasella yöretkelle, mutta pikkupakkasella laavuyöpyminen voisi hyvinkin onnistua. ”Talvimakuupussini” olen hankkinut muutama vuosi sitten lähinnä satunnaisia, mökillä tapahtuvia talviyöpymisiä varten. Se on mallia Biltema, eli menee humpuukivarusteiden kategoriaan, mutta arvelen sen silti riittäväksi muutamassa pakkasasteessa nukkumiseen. Varmuutta asiasta ei saa kuin kokeilemalla.

– – –

Lähdön aika koittaa noin kello 13 alkuiltapäivästä. Nostan 16,5-kiloisen rinkan selkään ja siirryn bussipysäkille, josta nousen Ylikiimingin bussiin. Tämä on ensikosketukseni Suorsan Liikenne Ky:n palveluihin; yritys toimii Utajärveltä käsin ja operoi Oulun ympäristössä linjoja Utajärveltä Muhokselle, Muhokselta Kestilään, Kestilästä Nivalaan ja Haapavedelle, Alasiurualta Iihin sekä Oulusta Ylikiiminkiin. Suorsan Liikenne on hyvä esimerkki maaseudun bussiliikenteen kurjasta nykytilasta: yrityksen omat värit ovat jo aikaa sitten kadonneet katukuvasta ja tilalla on käytettynä hankittua kalustoa, jota ei ole ollut varaa maalata firman omiin väreihin. Hyvä kun on yrityksen nimi saatu teipattua busseihin. Ylikiimingin linjalla on suhteellisen tuore, low entry -tyyppinen, eli keskiovelle saakka matalalattiainen bussi, jolla matka sujuu miellyttävästi.

Olen tällä kertaa piirtänyt reitistäni kartan. Olisi hienoa merkitä reitti maastokarttapohjalle, mutta sellaisen tekemistä eivät netissä vapaasti saatavilla olevien kartta-aineistojen käyttöoikeudet salli. Tyytykäämme siis yksinkertaisempaan karttaan. Ensimmäisen päivän reitti on piirretty punaisella ja toisen vihreällä viivalla. Reitilleni mahtuu viisi laavua, joista yhden valitsen yöpymispaikakseni. Todennäköinen yöpaikka on joko aiemmalta retkeltä tuttu Kummunkorven laavu tai sen lähellä, reitin kaukaisimmassa pisteessä oleva Isokankaanjärven laavu. Kartta suurenee alla olevaa pikkukuvaa napsauttamalla.

Jään bussista Ojalehdontien risteyksessä, josta pääsen heti siltaa myöten Kalimeenojan yli. Tie kulkee vähän matkaa Kalimeenojan suuntaisesti ohi muutaman talon. Pihoissa on kaikenlaista roinaa, jota olisi kiinnostavaa nuuskia tarkemmin, mutta eihän sitä nyt toisten pihoille mennä. Talot ohitettuani käännyn kohti lounasta, jossa tie kohoaa Kalimeenvaaralle. Tämän nimisiä kumpareita on Oulussa nykyään kaksi – toinen niistä oli alun perin Ylikiimingissä, joka on nykyisin osa Oulua. Tie nousee neljänsadan metrin matkalla viisitoista metriä, mitä voi Oulun kaltaisella tasamaalla pitää jo isona nousuna. Itse Kalimeenvaara ei ole kuin karvan verran alle 50 metriä korkea, mutta ympäristöstään selvästi kohoavana tuntuu paljon isommalta mäeltä kuin vanhan Oulun korkein kohta, 89,6-metrinen Takaharju, jonka rinteet ovat hyvin loivat.

Vaaran laakealla laella tien sivussa oleva liikennemerkki ilmoittaa, että yleinen tie päättyy kahden kilometrin päässä. Ei haittaa, voin vallan mainiosti kulkea myös harvinaista tietä pitkin. Poikkean tieltä ihmettelemään läpimitaltaan 40-metristä kivikkoa, jossa useimmat kivet ovat osittain voimakkaan punaruskeita. Kuulemma kyse on viherlevästä – joka tosiaan voi olla myös punaista! Pienen hakkuuaukean reunaa kulkiessani havaitsen sivusilmällä liikettä. Siitä vastaa noin kymmenen punatulkun parvi, joka hyppelee pajukossa edeten samaan suuntaan kuin minä. Linnut pysyttelevät koko ajan sellaisella etäisyydellä, että en saa niistä kamerallani kunnollisia kuvia. Minulla on nyt vähän huono kameratilanne. Pari vuotta sitten hankkimani Sony-pokkari ottaisi oikein hyvälaatuisia kuvia, ja varsinkin hämäräkuvausominaisuuksiltaan tuo kamera on huippu, mutta sen sisällä, kennon pinnalla, on roskia, ja kamera on tehtaalla koottu niin tiukasti, ettei kamerahuolto saa sitä auki. Voisin toki lähettää kameran tehtaalle puhdistettavaksi, mutta jo pelkkä tarkastus maksaa niin paljon, että ei kannata. Käytän sen vuoksi edellistä kameraani, Nikonia, jolla saa hyvässä valossa hyviä kuvia, mutta vähänkään hämärämmässä kuvista tulee melkoista suttua. Ja kauas zoomatessa kuvan laatu on myös kovin vaatimaton. Sonyä voi kuitenkin käyttää hämärä- ja pimeäkuvaukseen, tummasävyisissä kuvissa roskat eivät näy. Olen jo valinnut seuraavan kamerani, mutta hankinta on mahdollista aikaisintaan veronpalautusten jälkeen. Siihen saakka on toimittava siten kuin urheilukielellä näppärästi sanotaan: näillä mennään.

Kuljetan rinkassani pientä lämpömittaria, jonka anturi on rinkan ulkopuolella. Nyt mittari näyttää -3 astetta ja taivas on kirkas. Olen tilannut ensi yöksi juuri tämän lämpötilan, mutta alkaa näyttää – ja tuntua – siltä, että tulossa on selvästi kylmempi yö. On minulla jonkin verran ylimääräistä lämmintä vaatetta mukana, mutta ei kovin paljoa. Hetki ennen lähtöä iskeneen grammanviilauskohtauksen aikana poistin rinkasta yhden varavaatekerran. Saas nähdä joudunko vaikeuksiin sen takia. Yritän pitää kävelyvauhdin ja taukorytmityksen sellaisena, että en hikoilisi. Ihanteellinen lämpötasapaino on kohdassa, jossa melkein hikoilee – on mukavan lämmin, mutta pysähtyessä ei tule ainakaan heti vilu. Yksinäinen kurki lentää ylitseni.

Ohitan Murtoselän sotilasalueen – arvelen, että kyseessä on ammusvarastoalue – ja olen tutulla reitillä, joka alittaa sähkölinjan ja sen jälkeen kulkee halki pajukon, josta viimeksi sain kyytiini hirvikärpäsiä. Tällä kertaa salamatkustajia ei tule. Pysähdyn Kangaslamminahon nuotiopaikalle kahvitauolle. Pakkasin kotona mukaan litran kuumaa vettä isoon termospullooni, ja lisäksi puoli litraa kylmää vettä tavalliseen muovipulloon. Näin toimien minun ei tarvitse käyttää keitintä joka tauolla. Aurinko on jo laskenut, ja likimain päinvastaisesta suunnasta on nousemassa lähes täysi kuu. Tiedossa ei siis ole pimeävaellusta, vaan – ellei taivas nyt yhtäkkiä pilvisty – saan olla loppupäivän ihan kuutamolla. Pakkasta on jo kuusi astetta. Mitähän tästä vielä kehittyy.

Pian poistun tutulta reitiltä ja alan lähestyä retkeni ensimmäistä varsinaista kohdetta, Myllykosken laavua. Tie päättyy ja muuttuu poluksi. Sytytän otsalampun ja otan vaellussauvan käyttöön. Tämä ei ole varsinainen vaellussauva, vaan monopodi eli yksiputkinen kamerajalusta. Se on kuitenkin myös vaellussauvaksi kelvollinen, ja teleskooppirakenteisena pituudeltaan ihanteellinen moniin tilanteisiin. Kalimeenojan ympäristö on paikoin hyvin märkää, joten polulle on rakennettu pitkospuut. Niitä on vuosien mittaan kunnostettu rakentamalla vanhojen rakenteiden päälle uudet lankkukerrokset, joten pitkokset ovat muutamassa kohdassa hyvinkin korkealla maasta. Siinä jos jalka lipeäisi, voisi tulla pipi.

Myllykosken laavu. On jo pimeää, eikä kuu ole vielä noussut niin korkealle, että sen valosta olisi iloa. Sen perusteella, mitä tässä valossa pystyy näkemään, paikka on mitä mainioin. Siisti, uudehkon näköinen, ruskeaksi maalattu kanttihirsilaavu, asianmukainen nuotiopaikka, täynnä puuta oleva polttopuuvarasto ja vieressä mutkittelevassa uomassa soliseva Kalimeenoja. Pieni saarikin siinä on. Ja koko paikan ympärillä tiheä metsä. Tänne on ehdottomasti tultava päivänvalossa ja joskus myös yöksi. Nyt en edes harkitse yöpymistä tässä, koska ilta on vasta alussa ja jos nyt jäisin tähän, ehtisi aika tulla pitkäksi illan tunteina. Laavusta hiukan sivummalla on vielä yksi rakennus. Kurkistan ovesta – huussihan tämä. Mutta ei sellainen tavanomainen, kuselta ja paskalta löyhkäävä kömmänä, vaan siisti koppero, jossa on kompostoiva käymälä. Tai sellaiseksi sen kuvittelen pikaisen vilkaisun perusteella. Jatkan matkaa Kalimeenojan yläjuoksulle päin, ja löydän vielä toisen, vanhemman laavun. Tämä on perinteisempää, pintakäsittelemätöntä pyöröhirttä, ja vuosien varrella laavun pintaan on tarttunut muistoja itseään fiksuina pitäviltä vierailijoilta: oviaukon yläpuolinen teksti on tuunattu muotoon Pyllykoski ja laavun takaseinästä loistavat hopeanväriset spraymaalikirjaimet: FUCK YOU.

Tällaisten näkeminen vituttaa aina, mutta paha mieleni haihtuu nopeasti. Kuten aiemmillakin retkilläni, tasainen kulkeminen hyvissä olosuhteissa ei ole useinkaan kiinnostavaa, vaan retken huippukohtia ovat ne, kun eteneminen tai oleminen ei ole aivan kakkupalaa. Pimeys, märkä maasto ja mutkittelevat pitkospuut lisäävät haastetta sopivasti. Tämä Kuparisenpolku ylittää Kalimeenojan kahdessa kohtaa, ja mielessä on vielä hyvin Huutilammen takainen kapea silta (katso Maratonin mittainen retki). Jos tällä retkellä kohtaan samanlaisen, en yritäkään leikkiä sankaria, vaan käännyn takaisin ja etsin toisen reitin. Huoleni on turha, täällä on hyvät sillat. Ensimmäistä siltaa ylittäessäni huomaan kuun paistavan juuri joen suuntaisesti. Tästähän on aivan pakko yrittää ottaa kuva, valaistusolosuhteet ovat kerrassaan hienot.

Polku – välillä hyväkuntoisin pitkoksin katettuna – mutkittelee pimeässä metsässä. Suunnan taju on helppo säilyttää, kun kolmen kilometrin päässä, Isohalmeen mäellä sijaitseva tv-masto vilkuttaa kirkkaita valojaan. Myös kuun avulla voisi suunnistaa, mutta se toki muuttaa sijaintiaan taivaankannella pikkuhiljaa. Toisen sillan jälkeen polku seurailee Kalimeenojaa vielä sen minkä pystyy, kunnes saavutaan joen alkupisteeseen, Kalimeenlammelle. Tänne kertyvät lähiympäristön valumavedet enimmäkseen pieniä ojia myöten, mutta myös yksi isompi puro laskee Kalimeenlampeen: linnuntietä yhdeksän kilometrin päässä olevalta Takasuolta alkava Kaukaoja. Välittömästi Kalimeenojan ja Kaukaojan eteläpuolella kohoava maasto muodostaa vedenjakajan; sen eteläpuoliset valumavedet kertyvät Sanginjokeen, joka laskee edelleen Oulujokeen. Kalimeenoja ei kohtaa Oulujokea missään vaiheessa, vaan se laskee Perämereen kymmenen kilometriä Oulujokea pohjoisempana, Pateniemen ja Kiviniemen välissä. Maantiedon oppitunti päättyy tähän.

Kalimeenlammen rannalla on seuraava laavu. Paikka on kaunis, mutta pimeään vuodenaikaan yöpymistä voi häiritä tv-maston valojen välähtely. Ainahan tosin voi laavun oviaukon peittää. Lammen rannasta on vain lyhyt matka tielle, jota pitkin kuljen aina Isokankaanjärvelle asti. Sammutan otsalampun kokeeksi. Kuu paistaa jo niin korkealta, että se valaisee hyvin. Taivaalla on jonkin verran ohutta pilvihuntua, joka pehmentää valoa hieman. Tien vieressä kasvavat puut heittävät kuitenkin niin paljon varjoja tien pintaan, että katson parhaaksi pitää otsalampun päällä. On mukavampi kulkea, kun näkee koko ajan, mihin astuu.

Isokankaanjärven laavu ei ole yöpaikaksi soveltuva. Se kun on aivan tien vieressä. Sen lisäksi järveltä puhaltaa kylmä tuuli suoraan laavulle. Otan pikaisesti kuvan öisestä järvimaisemasta ja lähden palaamaan samoja jälkiä takaisinpäin, kohti Kummunkorven laavua, joka on oleva yöpaikkani. Sehän on se ensimmäisen laavuyöni paikka, ja kuten niin usein, myös tässä asiassa ensimmäinen maistuu – ainakin toistaiseksi – parhaalta, joten päätös yöpyä siellä on kovin mieluinen. Lisäksi laavun vieressä on lähde, josta saan lisää juomavettä, paitsi tietysti jos lähde on jo jäätynyt umpeen.

Ensimmäisen retkipäivän viimeiset kaksi kilometriä – joista jälkimmäinen pientä polkua myöten – sujuvat mukavasti, ja tunnelma on korkealla: on kuin tulisin kotiin. Niin vahva on hyvin onnistuneen ensimmäisen laavuyön muisto. Kuu tuntuu paistavan yhä vain kirkkaammin. Onhan se noussut koko illan ajan korkeammalle ja nyt ei ole enää minkäänlaista pilvihuntua sen edessä. Pakkasta on jo seitsemän astetta. Saavun laavulle ja ryhdyn ensi töikseni tekemään tulta. Painon säästämiseksi en kanna kirvestä mukanani; puukko ja puuklapi ovat riittävä korvike. Lohkon muutamia sopivan kokoisia sälöjä, joista yhdessä pienen sytytyspalan kanssa kokoan nuotioni alun. Yritän ensin sytyttää sitä kaasusytkärillä, mutta eihän sellainen pakkasessa kunnolla toimi. Mukana on toki myös tulitikkuja, ne toimivat. Lausun partioleireiltä tutun sytytysloitsun: ”Syty nuotio, pala nuotio, valaise ja lämmitä minua”. Tuli syttyy kerrasta ja lisään pian jo isompia puita. Istahdan nuotiopaikan penkille, tunnen tulen lämmön, katsahdan yläpuolellani levittäytyvää ääretöntä tähtitaivasta ja olen onnellinen.

Alkaa olla iltapalan aika. Ensimmäistä kertaa olen ottanut retkelleni evääksi myös MAGGARAA. Sinappia en sentään korpeen rupea raahaamaan. Silpaisen puukolla kabanossipussiin viillon, valutan ylimääräiset nesteet pois ja asettelen kaksi pötkylää tulen kupeeseen lämpenemään. Särpimen paistumista odotellessa puputan pari ruisleipäviipaletta ja otan kuvia tähtitaivaasta sekä hienosta nuotiostani. Muistan myös kotoa mukaan ottamani puolen litran vesipullon, jossa oleva vesi on jo ruvennut jäätymään. Lämmitän veden kiehuvaksi ja kaadan sen termospullooni, jotta se säilyisi aamuun asti jäätymättä. Pakkasen kiristyminen näyttää pysähtyneen seitsemään asteeseen. Sehän on vain neljä astetta enemmän kuin mitä olin tilannut. Kotoa muistutellaan tekstiviestitse, että jos tulee liian kylmä, voin aina palata kesken kotiin. Lupaan olla järkevä.

En näe ympäröivässä metsässä mörköjä, mutta nuotiosta nousevalla savulla tuntuu olevan oma tahto: se seuraa minua, minne menenkin. Yritän istua yhdessä paikassa, savu tulee sinne. Siirryn metrin jommallekummalle sivulle, savu tulee perässä. Yritän jallittaa sitä ja siirryn nuotion toiselle puolelle. Kohta olen taas savupilvessä. Kun käyn laavussa hakemassa jotain sinne jo viemästäni rinkasta, savu seuraa minua sinnekin. Annan periksi. Kylmäsavustettu poro on maukasta, joten kai sama resepti käy myös haahuilijan kypsyttämiseen.

Iltapalan jälkeen alan suunnitella nukkumaanmenoa. Levitän makuualustan ja -pussin laavuun, ja viritän Fjelldukenin taas oviverhoksi. Asettelen tavarani laavuun niin, että mahdun niiden välistä kulkemaan. Koska makuupussi on kylmä, puen ensin kaikki mahdolliset vaatekerrokset päälleni, jotta en joutuisi sitten kylmässä pussissa lisäämään kylmiä vaatteita päälle. Pilkon valmiiksi muutaman puun aamunuotion sytyttämistä varten. Pesen hampaat, käyn vähän sivummalla iltapissalla ja sen jälkeen sukellan makuupussiin. Minulla on mukana lisälämmönlähteinä kertakäyttöisiä kädenlämmittimiä ja myös yksi isompi lämpöpussi, jonka laitan makuupussin jalkopäähän. Jos jalkoja palelee, on melko lailla yhdentekevää, miten muut kehon osat pärjäävät. Jostain syystä jalkojen lämpimyys vaikuttaa ainakin minulla todella paljon koko yleiseen tarkenemiseen. Toinen arka kohta minulla ovat ranteet ja niiden myötä kädet, joita palelee hyvin herkästi. Nämä kun pidän lämpiminä, niin hyvin menee. Nuo kertakäyttöiset lämmittimet ovat käteviä: niistä riittää lämpöä 7-8 tunniksi, ja sellaisen voi välillä sulkea ilmatiiviiseen muovipussiin (minigrip), jolloin lämpöä tuottava reaktio pysähtyy. Kun lämpöä taas tarvitaan, otetaan lämmitin esille ja muutamassa minuutissa se on taas lämmin. Tämä uudelleenkäynnistettävyys säilyy usean päivän ajan. Makuupussi lämpenee vähitellen, ja voin ottaa muutaman vaatekappaleen poiskin. Ei tässä mitenkään hirveän lämmin ole, mutta näillä mennään. Hyvää yötä!

Yöllä heräilen monta kertaa ja on vähän kylmä. Pakko se on myöntää, että tämä makuupussi ei ole talvikäyttöön sovelias. Laitan ostoslistalle kunnollisen talvipussin, ja sen hankkimiseen saakka tyytynen päiväretkiin. Sinnittelen pussissa kuitenkin kahdeksaan asti, mutta sitten pissahätä ajaa ylös. Pakkasta on enää kaksi ja puoli astetta, ja taivas on pilvessä. Pisulla käynnin ja hampaiden pesun jälkeen alan taas nuotionsytytyspuuhiin. En varsinaisesti tarvitse tulta mihinkään nyt aamulla, mutta ihan tunnelman vuoksi haluan sen sytyttää. Vesi termospullossa on vielä hiukan lämmintä. En kuitenkaan käytä sitä, vaan haen lähteestä uutta. Lähde oli jo aikaisemmalla käynnilläni sikäli hankala, että mataluutensa vuoksi sen vesi on hyvin roskaista. Niin nytkin. Yritän suodattaa vettä Akva Filterillä, mutta eihän sen läpi mitään tule. Menikö se heti tukkoon? Vasta myöhemmin päivällä oivallan, että suodattimen sisällä on tietysti vielä vähän vettä aiempien käyttökertojen jäljiltä, ja nyt se on jäässä. Saan lähdeveden kuitenkin riittävän puhtaaksi, kun valutan sen kolmeen kertaan paperinenäliinan läpi. Luomuahan nuo roskat ovat, joten en viitsi enempää niistä nipottaa. Ei niiden maku tunnu aamupuurossa ja -kahvissa kuitenkaan.

Elovena-pikapuurot ovat käteviä. Ei tarvitse tuhlata polttoainetta keittämiseen; puuro on hetkessä valmis. Pari leipäsiivua, vähän meetvurstia, muutaman suklaapala ja kupillinen kahvia. Näillä kyllä jaksaa lounaaseen asti. Kaksi naista kävelee koiran kanssa laavun ohi. Tervehdimme ja vastaan myöntävästi, kun toinen heistä kysyy, olenko ollut laavussa yötä. Pakkailen tavaroita vähitellen rinkkaan ja lopulta olen valmis lähtöön. Tosiaan, lopultakin. Saan nysvättyä aamutoimissani peräti kaksi ja puoli tuntia. Onneksi ei ole kaveria mukana, se varmaan jo kiipeilisi pitkin seiniä. Siis jos täällä olisi seinät.

Lähden kulkemaan kohti Korpilammen riistapolkua ja lammen rannalla olevaa laavua. Kävelen merkittyä polkua, jonka märimmät osuudet on jälleen varustettu pitkoksin. Ylitän ojan, jossa vuolaasti virtaava vesi näyttää niin kirkkaalta, että päätän ottaa siitä pikkupullooni lounasveden. Pullossa se ei enää niin kirkasta olekaan. Olen kuitenkin nyt jo hoksannut Akva Filterin jäätymisongelman, ja päätän kokeilla tämän veden käsittelyä niin, että ensin lämmitän sen, ja sitten yritän suodattamista.

Korpilammen lähellä siirryn noin sadan metrin matkan polulta toiselle metsää pitkin. Tämä onkin koko 40-kilometrisen retkeni ainoa ”maasto-osuus” – muutoin kuljen koko matkan joko tietä tai polkua. Vähän nolottaa. Pistän korvan taakse, että voisin kyllä tehdä jonkun retken ihan kunnolla suunnistamalla poluista välittämättä. Tosin ainakin täällä Oulun seudulla iso osa maastosta on silvottu ojituksella, ja ojat ovat monin paikoin niin syviä ja/tai leveitä, ettei niistä pääse hyppäämällä yli. Talvella tilanne on tietysti toinen, kun ojat ovat täynnä lunta – ainakin suksilla tai lumikengillä ne ovat silloin helposti ylitettävissä. Korpilammen laavu löytyy ja ryhdyn lämmittämään purosta ottamaani vettä. Lämmitän samalla myös suodattimen, eikä sitä tarvitse kauaakaan vesihauteessa pitää, kun vesi jo alkaa iloisesti virrata suodattimen läpi. Toimii! Saan lounasveteni suodatettua ja nuudeli-makkarasoppa syntyy hetkessä. Jälkiruuaksi vielä vähän suklaata ja kupillinen kahvia, ja matka voi taas jatkua.

Korpilampea ympäröivä polku on nimeltään Riistapolku. Se on alueen riistanhoitoa esittelevä luontopolku; opastaulut polun varrella kertovat, miten alueen eri kasvillisuusvyöhykkeitä hoidetaan ja mikä vaikutus tällä on mihinkin riistaeläimiin ja niiden ravinnonsaantiin. Pian tämän jälkeen vuorossa on retken puuduttavin osuus: kuusi kilometriä Sanginjoentietä. Huonosti nukutun yön jälkeen käveleminen ei oikein maistu ja rinkkakin tuntuu kovin painavalta. Jos olisin pitkällä vaelluksella, olisi nyt välipäivän paikka. Kuusi kilometriä tarkoittaa kahdeksaatuhatta askelta. Askel kerrallaan matka taittuu, ja lopulta olen Muuraiskankaan risteyksessä, ja pääsen jälleen pienemmälle tielle. Ja sitä puolitoista kilometriä kuljettuani pääsen metsäpolulle. Jalat huomaavat muutoksen heti, ja kulkeminen maistuu taas. Osansa tekee myös kahvitauko, jonka pidän heti isolta tieltä pois päästyäni.

Päivänvalo alkaa taas hiipua, mutta ehdin vielä nähdä, että maasto on täällä mukavan kumpuilevaa ja siellä täällä on laajoja kivikkoalueita. Tänne haluan joskus tulla myös päivänvalossa, ja voisipa näissä metsissä hiihtää tai lumikenkäilläkin. Pujottelen Niiles- ja Valkiaisjärvien välistä retken viimeisen soratiekilometrin, jota seuraa uusi asfalttitieosuus, pituudeltaan nelisen kilometriä. Sen päässä odottaa palkinto, autokyyti kotiin.

Kuvia retkeltä

Harvinainen tie alkaa kahden kilometrin päässä.

Kalimeenvaaran kivikko.

Laskeva aurinko yrittää vielä kerran häikäistä.

Pyssymiehillä tai -naisilla on näköjään ollut ammuksia tuhlattavaksi asti. Miksi kaikki pitää aina rikkoa.

Kirkas taivas enteilee kylmää yötä.

Hirvikärpäspolku, nyt kuitenkin ilman hyönteisiä.

Yritän kävellä vähän matkaa Kalimeenpolkua, mutta ohjekuvan mukaisessa asennossa kulkeminen ei tunnu mukavalta. Rinkka ei pysy paikallaan, vaikka kiristän mahavyön niin tiukalle, että meinaa yrjö tulla. Niinpä palaan takaisin reitille, jota saa kävellä tutussa asennossa pää ylöspäin.