Edellisestä maratonkävelystäni on vierähtänyt jo neljä ja puoli kuukautta. Hupsista. Onkos tällainen velttoilu nyt elämäntapakävelijän uskottavuuden kannalta sopivaa?
On se. Eihän elämäntapakävelijäksi sillä tulla, että kävellään silloin tällöin vähän pitempi matka, vaan sillä, että kävely on olennainen osa lähes jokaista päivää. Ja sitä se on minulla ollut koko alkuvuoden 2019: työmatkakävelyn myötä jokaiseen arkipäivääni sisältyy yleensä noin kymmenen kilometriä kävelyä ja siihen sitten päälle vielä viikonloppujen kilometrit. En minä maratonkävelyistä kuitenkaan malta luopua. Ja koska tulevana kesänä olisi ajatus tehdä jokin extremekävelytempaus, päätin maaliskuussa ruveta taas treenaamaan näitä pitempiä matkoja. Tavoitteet asetin kuukausien mukaan: maaliskuussa 30 kilometriä, huhtikuussa 40 ja toukokuussa 50. Sen maaliskuun kolmekymppisen kävelin aivan kuukauden lopussa, joten huhtikuisen nelikymppisenkin teen vasta vähän ennen vappua – lauantaina, 27.4.2019.
Olen suunnitellut reitin, joka vie minut Alakylän kautta Kiiminkijokivarteen, sieltä Kiiminkiin ja sitten Kuusamontietä kotiin. Tästä reitistä suurin osa on ennestään tuttua, mutta Kiiminkijokivarren pikkuteillä en ole ennen kävellyt. Ehkä olen joskus nuoruudessani ajellut pyörällä siellä – mitään konkreettisia muistikuvia minulla ei sellaisesta kuitenkaan ole.
Laitan herätyksen seitsemäksi. Herättyäni syön aamiaisen, täytän termospullon kahvilla, otan jääkaapista mukaan sinne perjantaina ostamani salaattiannoksen, ja muutamaa minuuttia vaille kahdeksan lähden kävelemään. Olen varannut reppuun syötävää kävelyn alkuosalle siten, että lounaaksi on se salaatti ja välipaloiksi King Size Tupla sekä kaksi pikkupussia pähkinä-kuivahedelmäsekoitusta. Näiden pitäisi riittää Kiiminkiin asti – sieltä eteenpäin reitilläni on taas ruokapaikkoja ja kauppoja. Juotavaa otan mukaan kahvitermarin lisäksi kaksi puolen litran vesipulloa. Nämä vesipullotkin saan sitten Kiimingissä täytettyä.
Alkumatka on yllätyksetöntä citykävelyä kotoa Tuirasta Välivainion, Puolivälinkankaan, Linnanmaan, Kaijonharjun ja Kuivasjärven kautta Jylkynkankaalle, jossa siirryn vajaan kilometrin mittaiselle metsäpolkuosuudelle. Tai ei tämä oikeasti mikään polku ole, vaan valaistu ulkoilureitti eli hiekkapintainen kevyen liikenteen väylä. Varjoisissa paikoissa väylän pinnalla on vielä jäistä lunta sen verran, että ladut ja niiden välissä oleva luisteluhiihtobaana ovat erotettavissa.
Taustamelu – erittäin miellyttävä sellainen – hallitsee alkumatkan taivallustani. Pikkulinnuilla on reviirien merkitseminen ja puolisoiden houkuttelu kiihkeimmillään. Päällimmäisenä kuuluu joka paikassa peipposen laulu, mutta erotan konsertissa lukemattomia muitakin pikkulintuja. Lajeja en edes yritä nimetä. Yhdessä kirjassaan Christer Boucht mainitsee lintuja olevan kolmea lajia: pikkulinnut, petolinnut ja varikset. Tämä jaottelu riittäisi minullekin hyvin. Kuka niitä kaikkia pikkulintuja voi muistaa?
Metsäosuuden päätteeksi siirryn isolle tielle Auranmajan kohdalla, mutta hiukan ennen tielle saapumistani etsin metsästä kahvitaukopaikaksi sopivan kannon. Olen ollut liikkeellä noin kaksi tuntia ja edennyt kotoa yhdeksän ja puolen kilometrin päähän. Vauhti on siis ollut vähintäänkin riittävä, mutta kyllä se tästä iltaa kohden hidastuu. Alkuperäisenä tavoitteena on kävellä tänään ainakin 40 kilometriä ja kartalta olen mitannut reittini pituudeksi 44 kilometriä. Se reitti olisi kuitenkin jo alkumatkasta ollut kulkemaani hieman suorempi, joten pikkasen ylitöiksi tämä saattaa mennä. Mitään sen kummempaa määräaikaa tai muuta takarajaa minulla ei tänään ole. Jos joskus kahdeksan-yhdeksän maissa illalla olisin kotona, niin olen tyytyväinen.
Kahvitauon jälkeen alkaa retken maantieosuus: tästä on Kiiminkijokivarteen yhdeksän kilometriä, joiden aikana ei ole odottettavissa mitään erityisiä kohokohtia. Tällainen on maantiekävelijälle tuttua: kilometri kilometrin perään samanlaista tietä. Sellaiset osuudet kannattaa hyödyntää erityisesti pääntyhjennysmahdollisuuksina. Siinä käveleminen muuttuu tekemisestä olemiseksi; jalat liikkuvat ja ajatukset pään sisällä hidastuvat vähitellen, kunnes loppuvat kokonaan.
Niin, mitäs minä juuri sanoinkaan? Ei erityisiä kohokohtia? No yksi sellainen tulee ihan tässä maantieosuuden alussa: Kalimeenojan ylittävällä sillalla, tien reunassa olevalla hiekkaisella kaistaleella näkyy kauriin jälkiä. Kuva jäljistä on tuonnempana. Näistä tulee aina hyvä mieli. Kauriin pienet sorkat jättävät pieniä, söpöjä jälkiä. Ihkumuhku söpöliini mussukka bambi. Ai että.
Bambi on kulkenut tien reunaa pitemmästikin. Saan katsella söpöjä sorkanjälkiä parin kilometrin verran. Sitten alkaa arki eli tasaisen tappava tallustelu. Tämä ei siis ole millään muotoa huono asia. Yksi maratonkävelyiden parhaista puolista on juuri tämä monotoninen eteneminen, jonka aikana ei tarvitse varsinaisesti tehdä mitään. Senkun laittaa jalkaa toisen eteen tasaiseen vuorotahtiin.
Seuraava tauko on lounassellainen ja sen pidän lähellä Hämeenjärventien risteystä. Tässä on aurinkoinen hakkuuaukio, jossa on istumapaikaksi sopivia kantoja valittavaksi asti. Istahdan yhdelle, kaivan repusta salaattiannokseni, vesipullon ja kahvitermarin, ja käyn aterialle. Syödessäni katselen kimalaista, joka pörrää lähiympäristössä. Nuokin alkavat jo heräillä uuteen kesään. Tietä pitkin viilettää vähän väliä pyöräilijöitä – osa kilpapyörän näköisillä kapearenkaisilla vauhtifillareilla, osa maastopyörillä. Ilmeisen suosittu reitti tämä Alakyläntie, joka kartassa näkyy olevan nimeltään Kuivasjärventie. Alakyläntieksi minä olen sitä tottunut kutsumaan.
Matka jatkuu. Alakylään saapuessani koen nostalgiahetken, kun näen tien vasemmalla puolella rakennuksen, jossa on joskus ollut kauppa. Hataran muistikuvan mukaan olen ostanut tuosta kaupasta jäätelön joskus teininä ollessani pyöräilemässä täälläpäin.
Alakylän ja Kiimingin väliselle osuudelle voin valita kahdesta reittivaihtoehdosta: isoa tietä (848) pitkin tai rantareittiä pitkin. Lähden rantareitille. Kiiminkijoen kevättulva lienee nyt lähellä maksimiaan, joten joessa on paljon vettä. Monin paikoin se on noussut rannoille ja peittää rannimmaisten puiden tyvet, mutta tälle rantatielle vesi ei sentään yllä.
Jokivarren maalaismaisemassa on hienoa. Aistin maaseutua niin silmieni, korvieni kuin nenänikin kautta. Ainoa lievästi miinuspuolelle menevä asia tässä hetkessä ja oikeastaan koko päivässä on kohtalainen tuuli, jonka ansiosta aurinkoinen kevätpäivä ei ole mitenkään erityisen lämmin. Mutta toisaalta kulkeminen on viileässä aina mukavampaa kuin lämpimässä. Kapean soratien mutkaisuus tuo mieleen muistoja lapsuudesta. Kestopäällysteessä on puolensa, mutta kyllä aito vanhanajan soratie on tunnelmaltaan omaa luokkaansa.
Ensimmäisen rantareittiosuuden jälkeen joudun palaamaan maantielle noin kuudensadan metrin pituiselle pätkälle. Sitten pääsen toiselle rantareitille, jonka varrelta rupean etsimään paikkaa päivän toiselle kahvitauolle. Haluaisin löytää paikan, jossa olisi jokin istumiseen sopiva koroke – esimerkiksi kanto tai auringon lämmittämä kivi – ja johon aurinko paistaisi, mutta ei tuulisi. Lisävaatimuksena olisi kuiva maanpinta. Sellaista paikkaa ei vaan tahdo löytyä. Eihän tuolla kahvitauolla nyt varsinaisesti kiirettä olisi, mutta Kiiminki lähestyy ja olisi mukavaa pitää nämä välipalatauot suhteellisen tasaisin välein. Aikomukseni on käydä Kiimingissä jäätelöllä ja kahvilla; sitä ennen olisi luontevaa juoda termari tyhjäksi ja puputtaa toinen pähkinä-kuivahedelmäpussukoista.
Löytyyhän se taukopaikka lopulta, mutta ei rantareitin varrelta, missä maisemat olisivat olleet mukavammat, vaan ison tien vierestä. Siihen on rakennettu jonkinlainen maavalli, jonka rinteessä on kelvollinen istumapaikka. Taukoa pitäessä on hauska katsella ohi meneviä autoja – niistä poikkeuksetta tuijotetaan penkalla istuvaa kulkijaa.
Tästä ei ole Kiiminkiin kuin kolme ja puoli kilometriä eli sellainen tunnin matka. Tallustelen ABC:lle, jossa täytän vesipullot ja sitten menen ostamaan jäätelön. Mieli tekisi Juhlatuuttia tai jotain muuta isoa annosta, mutta valikoima on surkea. Tarjolla on vain muutamaa laatua, joista vähiten epäkiinnostava on Kuningatartuutti. No, jäätelöähän se on tämäkin. Näillä mennään.
Jäätelötauon jälkeen edessä on retken pakkopullaosuus: kaksikymmentä kilometriä Kuusamontien vartta pitkin Kiimingistä kotiin Tuiraan. Nämä kilometrit tuskin tarjoavat mitään erityisiä elämyksiä. Mutta miksi pitäisi? Eivät ne elämykset tuntuisi miltään, jos sitä tasaista peruspuurtamista ei olisi. Sellaistahan se on elämässä yleensäkin.
Kävelyäni koko päivän säestänyt pikkulintujen konsertti jatkuu edelleen. Jäälissä katselen Jäälinjärvestä alkavan Jäälinojan kevättulvaa. Purossa on vettä niin paljon, että kohdassa, jossa se sivuaa reittiäni, ei varsinaista purouomaa pysty juurikaan erottamaan vesimassan alta.
Jäälin grillillä pysähdyn syömään päivän toisen isomman aterian. Ostan pihvin ranskalaisilla ja kuten tällaiset grilliannokset nykyään yleensäkin, myös tämä sisältää kiitettävän määrän tuoreita kasviksia raasteen ja muiden vastaavien lisukkeiden muodossa. Annos on iso, mutta jaksan sen kokonaan – pitkä kävelymatka kuluttaa energiaa.
Vatsa täynnä lähden kierimään kotia kohti. Heti syönnin jälkeen olo on raskas, mutta kunhan ruuan sulaminen pääsee vauhtiin, se muuttuu painolastista energiaksi. Ja onhan tämä loppumatka meren rantaa kohti alamäkeä. Välikylä, Korvenkylä, Hönttämäki, Korvensuora, Kynsilehto, Laanila. Ja sitten Tuira ja koti. Saavun perille viittä vaille kahdeksan eli yksitoista tuntia, viisikymmentäkahdeksan minuuttia kotoa lähdön jälkeen. GPS-seuranta näyttää kuljetuksi matkaksi 47 kilometriä, joten tavoite – 40 km – on tyylekkäästi saavutettu.
Tämä oli seitsemästoista vähintään 40 kilometrin pituinen päiväkävelyni ja pituusjärjestyksessä tämä asettuu kahdeksannelle sijalle. Minulla oli matkan loppupuolella hetken aikaa mielessä ajatus reitin pidentämisestä sen verran, että saisin viisikymmentä kilometriä täyteen. Näin saavuttaisin jo nyt toukokuulle asettamani tavoitteen. Luovuin kuitenkin ajatuksesta – tänään tavoitteena oli neljäkymmentä kilometriä, eikä näiden kanssa ole järkevää ruveta ahnehtimaan. Tilanne olisi ehkä ollut toinen, jos en olisi sitä viittäkymmentä vielä koskaan kävellyt. Sen haamurajan olen kuitenkin ylittänyt jo seitsemän kertaa, joten nyt ei tosiaankaan tarvinnut. Katsotaan sitä viittäkymppiä sitten toukokuussa, kuten alkuperäinen suunnitelma oli.
Tämä on hyvä näin.
