Vuoden kolmanneksi viimeisenä päivänä on aika korkata talviretkeilykausi 2018-2019. Tätä varten suunnittelen kolmen yön pituisen retken, jonka teen hiihtämällä, varusteet ahkiossa kuljettaen ja Erämaakaksiossa yöpyen. Koska en halua lähteä tätä retkeä varten yhtään kauemmas kuin on välttämätöntä, suunnittelen reitin, joka kulkee osittain tutuissa Kalimeen-Isokankaan maastoissa ja johon sisältyy myös hiukan ennen käymättömiä paikkoja. Retken alkupisteeksi valitsen Isohalmeenmäen tv-mastolle vievän tien risteyksen Ylikiimingintiellä ja päätepisteen asetan Hiukkavaaraan. Reitin kaukaisin kohde on Makkaraharju.
Alun perin suunnittelen lähteväni retkelle lauantaina aamupäivällä, mutta lauantaiaamuna sääennuste lupaa juuri noiksi aamupäivän tunneiksi räntä- ja vesisadetta. Lykkään lähtöä muutamalla tunnilla välttääkseni vaatteiden kastumisen heti alkumetreillä. Illaksi on luvassa selkeää, joten ei haittaa, vaikka matkanteko jatkuisi tänään tavallista myöhäisempään. On pelkästään hienoa, jos saan viettää muutaman ylimääräisen hiihtotunnin pimeässä metsässä, äärettömän tähtitaivaan alla.
Saan kotoa autokyydin lähtöpisteeseen. Kuormaa autosta ahkioon siirtäessäni totean, että homma menee aivan käsikirjoituksen mukaan: sade on jo hyvin heikkoa ja olomuodoltaan sellaista, että se ei kastele vaatteita juuri ollenkaan. Hyvillä mielin lähden lykkimään pitkin mastolle vievää tietä.
Fiilikseni paranee entisestäänkin, kun huomaan luiston niin suksien kuin ahkionkin alla erinomaiseksi. Retkeni on alkanut vallan mainioissa merkeissä.
Sitä iloa ei sitten pitkäksi aikaa riitäkään.
Vähän ennen tv-mastolle saapumista on siirryttävä tieltä umpihankeen. Samalla hyvä luisto jää taakse ja eteneminen on kuin villasukat jalassa tervalammikossa luistelua. Lumi tarttuu suksen pohjiin koko leveydeltä. Havuja perkele!
Ei ole havuja tässä tarjolla. Vain suopursua kasvavia mättäitä ja siellä täällä maahan kaatuneiden pienten puiden runkoja. Niiden avulla saan suksenpohjat hetkellisesti lumettomiksi, mutta jo seuraavan potkun kohdalla tilanne palautuu ennalleen. Oikeastaan hölmöä käyttää sanaa ”potku” – se luo mielikuvan vauhdikkaasti etenevästä liikkeestä, mutta tässä ainoa vauhdikkaasti etenevä asia on paitani kastuminen. Hikihän tässä tulee!
Pysähdytäänpä hetkeksi ajattelemaan.
Minulla on suksien pohjissa täyspitkät skinit eli nousukarvat. Voisin ottaa ne pois, niin eiköhän sitten ala Lyyti kirjoittaa.
Ei ala.
Tahmalumi tarttuu myös karvattomiin pohjiin aivan yhtä tiukasti.
En minä tällaista tilannut. Käytännössä ainoa toimiva etenemistapa on sukset jalassa kävely. Olisikohan pitänyt sittenkin ottaa lumikengät? Tuskinpa se olisi tilannetta oleellisesti muuttanut. Onhan lumikenkien pohja sillä tavoin muotoiltu, että jos lumi on tarttuvaista laatua, se tarttuu niihinkin aivan varmasti.
Tarkoitukseni oli edetä tänään lähes koko matka umpihangessa, mutta nyt muutan suunnitelmaa. Otan suunnan mahdollisimman suoraan kohti moottorikelkkauraa. Sitä pitkin on varmasti helpompi edetä. Toki se ei ole ihanteellinen ratkaisu – ei hiihtäjän eikä varsinkaan hitaasti etenevän ahkionvetäjän paikka ole moottorikelkkareitillä, mutta näissä oloissa se on ainoa järkevä vaihtoehto.
Sää sentään kehittyy käsikirjoituksen mukaan: sade on loppunut, pilvipeite alkanut repeillä ja lämpötilakin lähtenyt lievään laskuun. Huomaan, että lumi ei tartu suksenpohjiin enää aivan yhtä pahasti kuin umpihankiosuuden alussa. Ja kun pääsen moottorikelkkareitille, jäävät tahmalumiongelmat lopullisesti taakse.
Eteneminen umpihangessa on ollut todella hidasta. Kun retken jälkeen tarkastelen gps-tallentimeni tietoja, näen, että ensimmäisen kilometrin matkalla olen edennyt keskimäärin 3,6 km/h vauhtia, toisen kilometrin keskivauhti on ollut 1,0 km/h ja kolmannen enää 0,9 km/h. Sitä tv-maston huoltotietä oli alussa 1,4 kilometriä, joten umpihankiosuuden alku on mennyt todella hidasta vauhtia.
Aurinko on laskenut ja hämärä laskeutuu vähitellen metsän ylle. Päätän pitää kahvitauon tässä kohtaa. Odotettua raskaamman alkumatkan jälkeen välipalatauko on paikallaan ja muutenkin pieni paussi antaa mahdollisuuden ikäänkuin uudelle alulle. Tästä eteenpäin on taas kivaa, ajattelen.
Ja erehdyn pahemman kerran.
Edettyäni kelkkauraa kilometrin verran kuulen alhaaltapäin räksähtävän äänen. Heti sen jälkeen panen merkille, että vasen kantapää pääsee liikkumaan parin sentin verran vasemmalle. Eihän sen pitäisi olla mahdollista! Onko kenkä irronnut siteestä? Tarkistan remmit ja niiden osalta kaikki on kunnossa. Irrotan kengän siteestä ja tutkin, mitä sieltä löytyy.
Sieltä löytyy murtuma.
Päkiän alla olevassa siteen osassa, joka taipuu joka potkulla (taas se sana!) ylös-alas, on murtuma. Se on leveydeltään noin kaksi kolmasosaa osan koko leveydestä.
Mitäs nyt sitten?
Selvää on, että en voi korjata tätä nyt. Vaurio on sellaisessa paikassa, jossa ainoa korjauskeino on rikkinäisen osan tai koko siteen vaihtaminen. Ehkä voisin vielä jotenkin jatkaa hiihtämistä, mutta sen todennäköinen seuraus olisi murtuman leviäminen loppuun asti, ja sitten siteen pohja olisi kokonaan poikki. Ja sen jälkeen kenkä pysyisi suksessa kiinni enää pelkän mäystimen varassa.
Retki on keskeytettävä.
Ja se tarkoittaa, että minun on päästävä täältä jotenkin pois, autotien varteen, ja saatava sinne kyyti, joka vie minut kotiin. Tutkin karttaa ja totean olevani evakuoitumisen suhteen oikeastaan koko suunnitellun reittini parhaassa mahdollisessa paikassa. Tästä vain noin viidenkymmenen metrin päässä, pienen harjun toisella puolella, menee metsätie, jota pitkin on todennäköisesti ajettu autolla sen verran, että siinä pystyy hyvin kävelemään. Eikä minun välttämättä tarvitse edes rämpiä umpihangessa sen harjun yli, sillä kolmisensataa metriä aiemmin kelkkareitti ristesi sähkölinjan kanssa, ja tuota linjaa pitkin oli muistaakseni kuljettu kelkalla. Siten siinä voisi olla hyvin helppokulkuinen reitti tästä metsätielle. Ja sitä myöten olisi käveltävä noin kolmen kilometrin matka Sanginjoentielle, jonka varteen voisi noutaja tulla.
Tässäpä suunnitelma. Puhelin taskusta ja soitto vaimolle. Onneksi hän on kotona ja ehtii tulla hakemaan minut pois täältä. Sovimme noutopaikan ja -ajan, ja sitten lähden toteuttamaan tätä suunnitelmaa. Ensiksi kuitenkin kuvaan retkivideota varten pari otosta – kyllähän minä nyt tästäkin retkestä videon teen, vaikka kaikki ei mennytkään kuin legendaarisella Römsöön paratiisisaarella.
Sitten sukset ahkion päälle ja kävelemään.
Metsätiellä on odotusteni mukaisesti ajettu autoilla sen verran, että kävely ja ahkion vetäminen onnistuvat ongelmitta. Käveltävää tässä tosiaan on se kolme kilometriä, mihin varaan aikaa reilun tunnin. Pidän matkan varrella kaksi taukoa – ensimmäisellä otan vähän välipalaa ja toisella kuvaan retkivideon päätösotokset. Saavun noutopaikalle kymmenisen minuuttia ennen sovittua aikaa, joten ehdin hyvin järjestellä tavarat kuljetuskuntoon: puhdistan suksista ja ahkiosta enimmät lumet, lyhennän sauvat kuljetuspituuteen ja poistan ahkiosta muutaman painavan tavaran, jotta jäljellä oleva kokonaisuus on helposti nostettavissa auton kyytiin.
Kyytini saapuu täsmällisesti tilauksen mukaiseen aikaan. Nostelen tavarat autoon, istahdan itsekin kyytiin ja kotimatka alkaa.
Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, miten toimin rikkinäisen siteen kanssa. Olen ostanut nämä sukseni siteineen – ja siteet valmiiksi kiinnitettyinä – alkuvuodesta 2016. Siten niillä on ikää vasta vajaat kolme vuotta, joka sekin on ollut hyvin kevyttä käyttöä. Kovin monta päivää en ole näillä suksilla tuona aikana ollut. Tuntuisi, että eräsiteen nimellä myytävän siteen pitäisi olla kestävämpi. Tätä ryhdyn lähipäivinä myyjäliikkeen kanssa selvittämään.
Talviretkeilykauden avaus jäi aikalailla suutariksi. Miten se tästä jatkuu, sitäkään en nyt vielä tiedä. Täytyy ensin sulatella tämä pettymys ja sitten päättää, millä tavoin matka jatkuu.
Päivitys 1 (31.12.2018):
Lähetän heti retken jälkeisenä maanantaina myyjäliikkeeseen (Korpivaruste) sähköpostia ja alle kahden tunnin kuluttua tästä saan vastauksen: lähetä sukset tänne, niin tutkitaan ja laitetaan kuntoon. Minusta tämä on erinomaista palvelua! Ymmärretään, että kun asiakas ottaa yhteyttä, hänellä on tilanne päällä ja hän haluaa asian hoidetuksi. Oli kyse sitten tiedustelusta, tilauksesta tai reklamaatiosta. Juuri näin pitää toimia. Nyt minä laitan sukset pakettiin ja lähetän Matkahuollon kautta myyjälle. Sittenpä selviää, johtuiko rikkoutuminen valmistusvirheestä vai oliko väärin hiihdetty. Palaan asiaan.
Päivitys 2 (9.1.2019):
Aamupäivällä kilahtaa puhelimeen saapumisilmoitusviesti Matkahuollosta. Ne minun suksethan ne sieltä tulee. Käyn hakemassa paketin ja sieltä löytyy tutut sukset, muuten samanlaisina kuin ne sinne lähetin, mutta vasemman suksen siteen rikki mennyt osa on vaihdettu uuteen.
Huoltokeikka vei siis kuljetuksineen seitsemän arkipäivää. Ei juuri nopeammin voisi toimia! Lisäksi korjaus oli minulle ilmainen. Korpivaruste ansaitsee tästä palvelusta kyllä täydet pisteet. Nyt on taas hyvä mieli.
