Kaamasmukasta Karigasniemelle II: torstai

Vaelluksen viimeinen kokonainen päivä on alkamassa. Leiripaikkani on ollut oivallinen – pehmeällä alustalla on ollut hyvä nukkua ja teltassa on ollut suhteellisen lämmintäkin, vaikka ulkolämpötila on yön aikana käväissyt hieman pakkasen puolella. Aamu tuntuu lämpimämmältä kuin edelliset, mutta se voi olla tuulensuojasta johtuvaa harhaa.

Muutama raekuuro ripistelee ohi aamutoimieni aikana. Kun pääsen liikkeelle ja pois metsän suojasta, häviää illuusio lämpimästä päivästä nopeasti. Tuuli on edelleen kova ja se tuntuu puhaltavan nyt lännen puolelta. Tämä tarkoittaa alkumatkalle myötätuulta ja jos suunta ei päivän aikana muutu, on iltapäiväksi tiedossa vastatuulimarssia.

Päivän ensimmäinen kiintopiste on suo, jolta Snoikanjohka alkaa. Tai alkaa ja alkaa; kuka sen nyt tarkasti pystyy määrittelemään. Kyllähän tähän suollekin virtaa vettä kauempaa – enimmäkseen idästäpäin, mutta missä kohtaa se puro muuttuu ”joeksi”? No, tämä lienee yksi niistä asioista, joiden tietäminen ei ole tarpeellista.

Kuten illalla suunnittelin, on tämän päivän ohjelmassa kolme huippua: Gaskkamušaláš (590 m), sen vieressä oleva nimetön huippu (570 m) ja sitten koko alueen korkein kohta, Láŋká (623 m). Suon vierestä löydän kohtalaisen hyvän tuulensuojan, johon asetun pitämään lounastauon. Tämän jälkeen seuraava tuulensuoja on löydettävissä todennäköisesti vasta aika monen kilometrin ja aika monen tunnin päästä.

Tankattuani lähden kiipeämään. Nämä tämänpäiväiset huiput ovat kaikki minulle tuttuja – olen käynyt jokaisella niistä ainakin kerran – mutta lähestymissuunta on eri kuin aiemmin. Gaskkamušalášin olen huiputtanut lähestymällä sitä idästä, nimettömälle olen noussut luoteesta ja Láŋkálle olen kavunnut sekä etelästä että pohjoisesta (tv-maston huoltotietä pitkin). Nyt kiipeän Gaskkamušalášille länsirinnettä ja sieltä jatkan tunturinharjannetta pitkin lounaaseen, nimettömälle huipulle, ja sieltä edelleen länteen, Láŋkálle. Vielä en ole päättänyt, mitä kautta laskeudun Láŋkálta – ainakaan en sitä halua tehdä tietä pitkin. Kyllä nyt kuljetaan maastossa!

Gaskkamušalášin länsirinne on enimmäkseen helppoa kuljettavaa – vain yhdessä kohdassa täytyy mennä kivikkoisen vyöhykkeen läpi. Ei sekään mitenkään paha ole, kun vain malttaa tunnustella jalansijat kunnolla, ettei tule yllätyksiä. Minulla on mukana vaellussauva, mutta en viitsi ottaa sitä käyttöön. Onhan näitä kivikkotaipaleita jo sen verran kuljettu, että tämä pitäisi osata ilmankin.

Ja osaanhan minä. Liikkuminen on hidasta ja paikoin vaivalloista, mutta tällaisestahan minä pidän. On kivempaa, kun saa välillä hiukan haastetta kulkemiseen, eikä matkanteko ole pelkkää tasamaalla tallustelua. Tietysti siinäkin on oma viehätyksensä ja maratonkävelynihän ovat juuri tasaisella tapahtuvia suorituksia, mutta ne ovat aivan eri asia.

Gaskkamušalášin huipulla kulkusuuntani muuttuu ja samalla myötätuuli muuttuu sivuvastaiseksi. Rae- ja räntäkuurot lisäävät olosuhteisiin omat mausteensa. Nyt saan ansioni mukaan, kun menin tuossa aiemmin kehumaan raesadetta sateen olomuodoista miellyttävimmäksi: kun tuuli painaa raekuuroa päin näköä etuviistosta, pääsevät rakeet rillien ohi suoraan silmiin. Ei ihan kiva tunne. Ongelman voi tietysti ratkaista kääntämällä naaman suoraan päin tuulta – silloin vain pitää kulkusuuntaan nähdäkseen luimistella silmät sivuun käännettynä, mikä näyttää pöljältä. Toisaalta kuka täällä nyt minun silmiä olisi katselemassa.

Vasen olkapää on alkanut kipuilla. Vaiva, joka on ollut seuranani jo yli vuoden, ja johon ei tunnu tepsivää hoitoa löytyvän, ei ole tähän saakka erityisesti rinkan kantamista haitannut, mutta nyt olkapäässä on tuntemuksia, jotka pakottavat tihentämään taukoja. Onneksi vaellusta on jäljellä enää vain vuorokausi, eikä matkaa ole kuljettavaksi niin paljoa, että tästä varsinaista ongelmaa muodostuisi.

Kesän 2015 vaelluksella koko reissun hienoimmaksi tunturihetkeksi muodostui käynti Gaskkamušalášin ja Láŋkán välisellä nimettömällä huipulla, mutta nyt tyydyn vain pikaiseen pysähtymiseen kiviröykkiön luona. Kylmässä tuulessa ei tee mieli pysähtyä pitkäksi aikaa ja vaikka se olkapää vähän kipuileekin, on jaloissa menohaluja jäljellä ja edessä oleva nousu Láŋkán huipulle on omalla tavallaan tämän vaelluksen huipentuma – menenhän nyt koko alueen korkeimmalle kohdalle. Tosin kyllä se vaelluksen hienoin hetki ehkä kuitenkin oli se Bážasvárrin huiputus.

Nimetön huippu on siis 570 metrissä ja Láŋká 623 metrissä. Niiden välissä laskeudutaan hakemaan vauhtia 520 metrin käyrältä, joten loppunousua jää noin sata metriä hieman alle kilometrin matkalle. Ihan sellainen mukavasti reisiin käyvä kiipeäminen siis.

Tuuli kuljettaa sakeita, mutta lyhytkestoisia raekuuroja ohitseni ja ylitseni yhden toisensa jälkeen. Ennen viimeistä nousurypistystä löydän paikan, joka tarjoaa täydellisen tuulensuojan – siinä pääsen istumaan pienen jyrkänteen muodostamaan tuulikatveeseen ja saan jyrkänteestä jopa selkänojan, jota vasten on mukava lepuuttaa jo hieman rasittunutta yläkroppaa. Puputan tässä pikkupussillisen kuivalihaa ja sen suoman energian turvin lähden nousemaan viimeiset kymmenet metrit.

Láŋkán huipulta löydän tutut asiat – tv-maston, useita pieniä kiviröykkiöitä, ison kivimuurin, jonka keskellä on taukopaikka, ja sitten se tärkein: monikulmiopiste, joka on merkitty kiveen istutetulla metallitangolla. Asetan jalkani tangon molemmin puolin ja otan kameran itselaukaisimen avulla kuvan, joka on tämän tekstin otsikkokuvana. Kuvaa tarkasti katsomalla se tanko on saappaideni välistä erotettavissa.

Sitten tauolle. Kivimuuri tarjoaa suhteellisen hyvän tuulensuojan. Kaivan rinkasta keittimen ja lämmitän motillisen vettä kahvia varten. Pari riviä suklaata lisäksi. Uutena asiana tälle taukopaikalle on ilmestynyt vihreä peltinen postilaatikko. Avaan sen ja löydän tutun soikean alumiinirasian, jonka sisällä oletettavasti on vieraskirja. Avaan rasian. Tai siis… äh. Enpäs avaakaan. Rasian kansi on juntattu vinoon ja niin tiukasti, etten saa sitä auki. En, vaikka yritän pienellä kivellä sitä hakata.

No, enhän minä olisi vieraskirjaan mitään halunnutkaan kirjoittaa.

Kahvitauon aikana olen tehnyt päätöksen laskeutumisreitistä. Olen menossa huomenna Meađđenvarrille ja tänään haluan käydä katsomassa, miltä Láŋkkája-puron alku ja purossa oleva lampi näyttävät. Otan siis suunnan jokseenkin suoraan kohti lampea. En ole ennen tästä kohtaa laskeutunut, joten en tiedä, onko reitti kulkukelpoinen.

Onhan se. Maaston puolesta laskeutuminen on odotettua helpompi homma, mutta sääolosuhteet tekevät kulkemisesta vaivalloista: alkaa sataa lunta. Isoja, märkiä hiutaleita, joita sivuvastainen tuuli lennättää vauhdilla päin naamaa ja erityisesti silmälasien linssejä, jotka muurautuvat hetkessä umpeen. Jyrkän rinteen laskeutuminen on olennaisesti vaikeampaa, jos ei näe, mihin on menossa.

Tätäkään sadetta ei kestä kauaa, kiitos kovan tuulen, jonka ansiosta kaikki sadekuurot pyyhkäisevät yli nopeasti ja jatkavat sitten matkaa muualle pienempiään kiusaamaan.

Neljä vuotta sitten, kun kävin täällä ensimmäisen kerran, oli tuo Lánkkájan lammen löytäminen yksi retken kohokohdista. Enhän ollut odottanut löytäväni mitään niin kaunista. Silloin puron alkupäässä olevan kurun pohjalla oli vielä jonkin verran lunta. Nyt siellä on paljon lunta. Sulaminen on edeltävien viikkojen lämpimässä säässä päässyt hyvään alkuun, mutta tämän viikon kylmyys on hidastanut prosessia niin, että pieni vesiputous, jonka kautta vesi virtaa purosta lampeen, on tällä hetkellä aika mitättömässä olotilassa. Itse lampi on täynnä vettä ja aivan yhtä kaunis kuin ennenkin.

Päivätaipaleeni alkaa olla lopuillaan. Tästä ei tarvitse enää kuin jatkaa vähän matkaa länteen päin, kaartaa hieman länsiluodetta kohti välttääkseni märimmät paikat ja etsiä koivikosta mieluinen leiripaikka. Tiedän, että sieltä sellainen on löydettävissä – vietimmehän veljentyttärieni kanssa kaksi vuotta sitten tuolla samalla alueella vaelluksemme viimeisen maastoyön.

Hiukan saan reitilläni mutkitella, kun edessä olevat kapustarinnat liikehtivät siinä määrin levottomasti, että niillä saattaa olla pesä jossain lähettyvillä. Tähän aikaan vuodesta täytyy aina ottaa huomioon, että linnuilla voi olla pesintähommat menossa, eikä niitä sovi häiritä. Kohtaamistani tunturilinnuista riekot ovat siinä mielessä hankalimpia, että ne yleensä kököttävät paikallaan ja ovat kuin eivät olisikaan, jolloin niitä on todella vaikea havaita ennen kuin on liian lähellä. Toista ääripäätä edustavat tunturikihut, jotka käyvät tarvittaessa hyvinkin aggressiivisesti puolustamaan pesäänsä, jos satunnainen haahuilija tulee liian lähelle. Tällä vaelluksella olen nähnyt joitakin tunturikihuja, mutta kohtaamisiin ei ole liittynyt erityistä dramatiikkaa.

Leiripaikan etsiminen menee tänään hiukan värkkäämiseksi, kun sorrun helmasyntiini eli hyvän paikan löydettyäni lähden vielä etsimään sitä parasta, ja kun en sitä löydä, yritän palata sille hyvälle, enkä löydä enää sitäkään. Kun lasken rimaa asianmukaiselle tasolle, löydän kelvollisen paikan. Kun saan leirini valmiiksi, otan paikasta kuvan ja lähetän sen sosiaaliseen mediaan. Kuvassa paikka näyttää paremmalta kuin onkaan todellisen kauneutensa, ja kun vaeltajaystäväni toteaa sitä hieman kadehtivansa, on minunkin uskottava, että tämähän on oikeasti tosihyvä leiripaikka.

Vaelluksen tässä vaiheessa – viimeisenä iltana maastossa – olisi helppo vaipua haikeuteen ja pilata ilta murehtimalla sitä, että tämä on kohta ohi. Nyt olen ulottanut henkisen valmistautumiseni tähänkin asiaan, enkä anna tilanteeseen sopimattomien ajatusten pilata nautintoani.

Tämäkin päivä on ollut oikein hyvä. Olen kulkenut täsmälleen sen reitin, minkä halusinkin kulkea, ja saanut kokea tunturiluonnon parhaat puolet: upeat, äärettömät maisemat, ajoittain ankarat sääolosuhteet sekä niin helppokulkuisia tunturiylänköjä kuin vaivalloisesti edettäviä, kivikkoisia rinteitä. Siis juuri sitä, mitä täältä olen tullut hakemaan. Ja tietysti vielä se, että olen saanut kulkea koko matkan ja koko ajan omissa oloissani, kohtaamatta ainuttakaan ihmistä. Vain minä ja tunturit. Muuta en täällä ollessani tarvitse.

En taaskaan haluaisi olla missään muualla juuri nyt.