Vaelluksen viimeinenkin yö on ollut kylmä. Alin teltassa sisällä yön aikana havaitsemani lämpötila on ollut +3°, joten ulkona on silloin ollut -2°. Hyvin minä olen taaskin tarennut. Paitsi, että tämä kesämakuupussin (Cumulus Intense) ja extreme-makuupussilakanan yhdistelmä on hyvä näihin lämpötiloihin, myös omaksumani käytäntö säilyttää illalla teltassa pitämiäni vaatteita (mm. merinovillakerrasto) yön ajan makuupussin ja makuupussilakanan välisessä tilassa edesauttaa tarkenemista. Se kun pienentää pussin sisällä olevaa tyhjää tilaa ja siten vähentää kehon tuottaman lämmön kulumista ilman lämmittämiseen.
Tänään ei sitten ole enää pitkää matkaa kuljettavaksi. Suorin reitti Meađđenvárrin yli kylille olisi noin 5,5 kilometriä, mutta aivan sitä pitkin en nyt aio kulkea. Tarkoitus on katsastaa hieman aiemmin kuljettuja pohjoisempi reitti tunturilta alas – tämä ihan siltä varalta, että Meađđenvárrin ja Karigasniemen välinen suo olisi liian märkä läpi kuljettavaksi. Tuskin se sitä on, kun ei täällä muuallakaan ole mitenkään kohtuuttoman märkää maastoa ollut, mutta saanpa hiukan vaihtelua. Kierrän tuon suon ohi pohjoisen puolelta.
Mutta ensin tavanomaiset aamutoimet leirin purkamisineen, sitten kiipeäminen Meađđenvárrille, käynti ensin korkeimmalla kohdalla ja sitten laskeutuminen huippujen väliseen laaksoon ja sieltä uusi kiipeäminen lounaishuipulle. Siellä haluan viivähtää vielä hetken ennen lopullista poistumistani tuntureilta – syön tässä lounaan.
Syötyäni lähden laskeutumaan. Tämän osuuden kuljen paikoin hyvinkin tiheässä koivikossa, joten etenen kompassisuunnan avulla ensin suon pohjoiskärkeen ja sen jälkeen otan suunnan kohti sopivaksi katsomaani paikkaa kylälle vievällä mönkijäuralla. Tällä viimeisellä suunnistusosuudella sattuu pieni pummi ja ajaudun kulkusuunnassani katsottuna liikaa oikealle. Maasto viettää siihen suuntaan ja jos ei ole tarkkana, on myötämäkeen helppo harhautua. Havaitsen kämmin, kun saavun pienelle suolle paikassa, joka ei näytä odotusten mukaiselta. Pieni korjausliike vasemmalle riittää, mutta hiukan tämä harmittaa, kun vaelluksen suunnistukset ovat muutoin menneet niin hyvin. Asiallista tietysti saada tällainen muistutus, että matka ei ole ohi ennen kuin se on ohi.
Tämä vaellukseni päättyy Karigasniemen leirintäalueelle, Camping Tenorinteeseen, jonne saavuttuani astelen saman tien vastaanottorakennuksen ohi ja Inarijoen rantaan asti. Haluan kuvata siellä vaellusvideon päätösotoksen, ja haluan kuvata sen juuri nyt, vaelluksen todellisella päätöshetkellä. Kävellessäni olen suunnitellut otosta ja harjoitellut siihen tarvittavaa spiikkiä. Usein jätän nämä harjoittelematta ja saatan joutua kuvaamaan saman kohdan lukemattomia kertoja ennen kuin olen siihen tyytyväinen. Tällä kertaa en sorru sönkötykseen, vaan saan otoksen purkkiin kerralla.
Tästä vaelluksesta syntyy lopulta 40-minuuttinen elokuva:
Otoksen kuvattuani menen vastaanottoon lunastamaan varaamani mökin ja samalla varaan parin tunnin päähän saunavuoron. Ehdin sitten sitä ennen käydä kaupassa ostamassa ilta- ja aamupalatarpeet sekä eväät huomiselle linja-automatkalle.
Olen yöpynyt tällä alueella aiemmin teltassa kaksi kertaa ja mökissä samoin kahdesti. Tällä kertaa saan mökin, jollaisessa en ole ennen ollut. Se on mökki numero kahdeksan, tosi pieni ja tosi söpö mökki, joka sopii oivallisesti yhdelle ja varmaan siinä kaksikin mahtuu nukkumaan, jos on siinä määrin toisistaan tykkääviä majoittujia, että sohvasta avautuva kapeahko vuode riittää.
Saunan jälkeen käyn sitten perinteisellä vaelluksenpäätösaterialla eli menen Kalastajan Majataloon, jossa tilaan poronkäristyksen. Vatsa täynnä kierin takaisin leirintäalueelle, ja asetun ruokalevolle. Samalla mietin elettyjä päiviä ja koettua vaellusta.
Kuten ensimmäisen vaelluspäivän kertomuksessa totesin, tämä ei ollut mikä tahansa vaellus, vaan erityinen lahja, jonka olen itse itselleni antanut. Aloitin tähän vaellukseen valmistautumisen hyvissä ajoin ja panostin erityisesti henkiseen valmistautumiseen jaksaakseni kohdata kaikki eteen mahdollisesti tulevat fyysiset ja henkiset kuormitustekijät. Tässä onnistuin. Vaellukseeni on sisältynyt kylmää ja tuulista säätä, sadetta kaikissa mahdollisissa olomuodossa – vettä, räntää, lunta ja rakeita – sekä vaikeakulkuista maastoa. Mutta on tässä ollut myös auringonpaistetta, hienoja tunturimaisemia ja isoja onnistumisia kuten Snoikanjohkan ylitys, alueen tunturien huiputustavoitteen saavuttaminen ja viimeisenä kokonaisena päivänä vaativan reitin kulkeminen alueen korkeimpien huippujen kautta.
Odotukseni olivat korkealla – ehkä korkeammalla kuin koskaan aiemmin retkelle lähtiessä – mutta en pettynyt. Päinvastoin odotukseni ylittyivät. Tämä vaellus oli lahja minulta itseltäni minulle itselleni, mutta universumi on ollut siinä mukana ja antanut lahjaan omat lisäyksensä. Lapin luonto on jälleen kerran toivottanut minut tervetulleeksi ja osoituksena siitä suonut minulle tilaisuuden kulkea näissä mittaamattoman arvokkaissa paikoissa ja kokea asioita, jotka syöpyvät mieleeni kauniiksi muistoiksi.
Kiitos, Ailigastunturi! Me tapaamme vielä.
