Kaamasmukasta Karigasniemelle II: keskiviikko

Hyvin nukuttu yö takana. Illan huoli tuulesta oli turha – koko yön se on puhaltanut, mutta tuulen suunta on ollut ennusteen mukainen ja tuulensuojani on toiminut hyvin. Yhtään puutakaan ei ole kaatunut telttani päälle. Kylmähän se tämäkin yö oli – lähin virallinen mittauspiste (Karasjok) on kellottanut yön alimmaksi lämpötilaksi 1,6°. Tarkenemisen kanssa ei ole ollut ongelmia. Makuupussikokonaisuuteni (kesäpussi + extreme makuupussilakana) on osoittautunut oikeaksi valinnaksi näihin olosuhteisiin. Olen onnistunut myös teltan ilmanvaihdon säätämisessä: vinkka ei ole käynyt majoitteen läpi liian voimakkaana, mutta kuitenkin tuuletus on pelannut niin, että yhtään ylimääräistä kosteutta ei ole teltan sisälle yön aikana kertynyt.

Paremmin minä olen täällä nukkunut kuin kotona. Jopa aktiivisuusrannekkeeni mukaan. Se kun tuppaa joskus olevan aika kranttu sen suhteen, mitä se tulkitsee uneksi. Erityisesti syvän unen määrä on ollut tällä vaelluksella suurempi kuin kotioloissa: 4-5 tuntia tavanomaisen noin 3 tunnin sijaan. Tätä ei ole kuitenkaan otettu pois kevyen unen osuudesta, sillä sitäkin olen saanut 3-4 tuntia yössä eli jokseenkin tavanomaisen määrän. Epäilemättä raitis ilma vaikuttaa suotuisasti uneeni. Ja tietysti se, että päivät ovat maltillisista kilometrimääristä huolimatta aika raskaita. Onhan minulla kannettavana rinkka, jonka lähtöpaino oli yli 21 kiloa ja vaikka syön sitä vajaan kilon kevyemmäksi joka päivä, riittää siinä silti raahattavaa. Ken ihmettelee kantamukseni painoa, ottakoot huomioon, että tuossa on mukana myös kuvauskalustoni eli jalusta, kamera ja lisäakut sekä kännykän tarvitsemat virtapankit (2 kpl). Kännykkäähän ei muutoin tarvitsisi pitää päällä kuin satunnaisesti, mutta minä haluan tallentaa sillä reittini. Siksi minulla puhelin on koko päivän päällä, joskin lentokonetilassa. Omia valintojahan nämä ovat itse kunkin kohdalla. Minä olen valinnut näin. Kaikkien ei toki tarvitse.

Hyvä uni, parempi mieli. On kiva lähteä taas taipaleelle, kun on levännyt olo. Ja tänäänhän on edessä se Snoikanjohkan ylitys ja mahdollinen Bážasvárrin huiputus. Mutta ennen sitä on kuljettavana kuitenkin kahdeksisen kilometriä. Linnuntietä matkaa olisi pari kilometriä vähemmän, mutta nyt haluan kulkea pitemmän kaarroksen, koska sillä tavoin en joudu juurikaan kiipeilemään ennen kuin siellä Bážasvárrilla, ja pääsen lisäksi katselemaan aikaisemmilta vaelluksilta tuttuja paikkoja. Näistä ensimmäinen on Áilegasroavvin itäpuolella olevien vesikuoppien luona – paikka on tuttu parin vuoden takaiselta tunturivaellukselta veljentyttärieni kanssa. Mutta sinne asti ehdin vasta lounastauon jälkeen.

On hauskaa vaeltaa tutulla alueella pitkin reittiä, jota en ole ennen kulkenut. En tarvitse karttaa enkä kompassia, koska tutut maamerkit ovat lähes koko ajan näköpiirissä. Kylmä tuuli puhaltaa edelleen pohjoisen suunnalta ja tuo tullessaan raekuuroja toinen toisensa jälkeen. Kyllähän noita raekuuroja on ennenkin osunut kohdalleni, mutta ne ovat olleet yksittäisiä – tänään niitä tosiaan tulee jatkuvalla syötöllä, päivän aikana varmaan pari-kolmekymmentä.

Tuuli selvästi haistaa, milloin vaeltaja pysähtyy tauolle. Muutoin se puhaltaa jokseenkin tasaisesti tietystä suunnasta, mutta kun pysähdyn pitämään esimerkiksi lounastaukoa, tapahtuu jänniä. Pyrin löytämään tauolleni paikan, johon tuuli ei sovi. Kun olen paikan löytänyt, lasken rinkan maahan ja otan esille tauolla tarvitsemani varusteet – mm. keittimen, tuulisuojan, vesipannun, peltimukin, ruokapakkauksen jne. Kun olen saanut keittimen tulille, tuuli kiertää suojan ja alkaa pommittaa taukopaikkaani vaihtelevan suuntaisilla puuskilla. Ihan silkkaa vittuilua siis, mutta niin kekseliäästi toteutettua, etten voi olla nauramatta.

Lounastauon jälkeen on aika etsiä se vesikuoppa. Muistan sen sijainnin aika tarkasti, sillä kävin katsomassa paikkaa myös syksyn 2016 retkelläni. Suunnistaminen sujuu tänään mallikkaasti. Osun täsmällisesti sille vesikuopalle ja tunnistan paikan helposti. Vettä kuopassa on nyt suunnilleen saman verran kuin kaksi vuotta sitten heinäkuussa. Syksyllähän tuo kuoppa oli kuivillaan, kuten monet muutkin vesikuopat. Syksyä pidetään yleisesti märkänä vuodenaikana, mutta täällä tuntureilla se ei sitä kokemukseni mukaan ole. Kesällä, ja varsinkin kesän alussa, on paljon märempää, kun maasto on vielä niin täynnä sulamisvesiä. Syksyyn mennessä ne ovat valuneet pois.

Vesikuopan tarkastuksen jälkeen jatkan matkaani kohti Áilegasroavvin luoteispuolella olevaa kurua. Sinne saapuessani paistaa aurinko ja kun tuulikaan ei kurun pohjalle sovi, pidän kahvitauon. Sen aikana tuuli ehtii tietysti jo viedä pilvipeitteessä olevan aukon toisaalle ja kohta auringonpaisteen tilalla on – kuinkas muutenkaan – raekuuro.

Kurun jälkeen pääsen kulkemaan minulle täysin uudella alueella. Nyt otan kartan ja kompassin käyttöön, koska haluan ohittaa Áilegasroavvin ja Snoikanjohkan välisen suon mahdollisimman läheltä. Laajempi kaarros ei toki oikeasti haittaisi mitään, mutta jos nyt tällä kertaa koittaisin löytää lyhimmän mahdollisen reitin. Onhan edessä paikka, jonne saapumista olen odottanut eilisestä asti, ja jonka ominaisuuksista riippuu loppupäivän ohjelma.

Suunnistaminen onnistuu jälleen kuin legendaarisella Römsöön paratiisisaarella ja ohitan suon juuri niin läheltä kuin se on mukavasti tehtävissä. Kun Snoikanjohka on enää muutaman sadan metrin päässä, pysähdyn pienelle tauolle. Huomaan silmänurkassani liikettä. Puun oksalla on kuukkeli. Se lehahtelee puusta toiseen ja tulee vähitellen lähemmäs. Kun se on vain muutaman metrin päässä, se jää paikalleen, outoa kulkijaa katselemaan. Lintu jupisee hiljakseen, kuten kuukkeleilla tapana on. Vastaan linnulle hiljaisella äänellä. Hetken aikaa siinä juttelemme. Sitten kuukkelille tulee kaveri ja yhdessä ne jatkavat matkaa.

Kuukkelin kanssa jutellessani sisälleni on muodostunut miellyttävä tunne, joka voimistuu. En ole enää ollenkaan huolissani Snoikanjohkan ylityksestä. Onnenlinnut eivät ole ennenkään tulleet turhan takia vastaan.

Jatkan matkaa. Edestäni kuuluu veden solinaa, mutta se ei ole Snoikanjohka, vaan siihen laskeva pieni, vuolaasti virtaava puro, jonka yli pääsen yhdellä askeleella. Sitten saavun Snoikanjohkan luo. Olen osunut avaraan paikkaan: tässä on muutaman kymmenen metrin verran tasaista, heinikkoista maastoa. Lasken jälleen rinkan maahan ja lähden tutkimaan jokea.

Vettä on paljon ja virtaus on voimakas, mutta löydän nopeasti paikan, josta saattaisin päästä yli. Siinä on ensin laakea kivi ja sen jälkeen pari metriä vettä, joka ei näytä kohtuuttoman syvältä. Otan vaellussauvan avuksi ja kokeilen. Vaellussauvani on teleskooppimallinen, ja jatkokohdista alempi on juuri sopivasti kahluusyvyyden päässä sauvan kärjestä. Jos se kohta menee veden alle, loppuu saappaastani varsi.

Tässä on vettä sen verran, että saappaan vartta jää 5-10 senttiä veden pinnan yläpuolelle. Tästä minä menen yli.

Ylitys on tietysti kuvattava, joten ensin vien kameran toiselle puolelle. Samalla kuvaan otoksen vedessä kahlaavista jaloistani. Tämän voin sitten elokuvan editointivaiheessa yhdistää muuhun otokseen ja saan siihen kivasti kaksi kuvakulmaa. Jos haluaisin oikein hifistellä, kuvaisin ylityksen sekä edestä että takaapäin, mutta silloin joutuisin kahlaamaan yli viisi kertaa. Nyt riittää kolme: (1) kamera vastarannalle, (2) paluu tulorannalle, (3) varsinainen ylitys.

Se ylitys tosiaan onnistuu. Vettä on sen verran kuin sauvatesti osoitti, eikä hörppäysvaaraa ole missään vaiheessa. Joen pohja on kivikkoinen, mutta sieltä löytyy helposti tukevat jalansijat, ja kun apuna on vaellussauva, on minulla joka hetki vähintään kaksi tukipistettä. Helppo homma!

Ylityksen jälkeen olen aivan fiiliksissä. Pääsin Snoikanjohkan yli ensimmäisellä yrityksellä, juuri siitä kohdasta, missä joen rantaan osuin. Aivan mahtavaa! Kuukkeli oli oikeassa – jälleen kerran.

Nyt sitten kiipeämään. Snoikanjohka virtaa tässä kohdin 310 metrin korkeudessa ja Bážasvárrin huippu, jonne on tästä 900 metriä matkaa, on 420 metrissä. Suhteellisen jyrkkää nousua tiedossa siis.

Rinne on alkuosaltaan varsin kivikkoinen, mutta pienellä mutkittelulla löydän reitin, joka ohittaa pahimmat louhikot. Kyllähän siellä kivien seassakin voi kulkea, mutta mukavampaa, jos ei tarvitse ihan joka askelta niin tarkasti asetella.

Puurajan jälkeen tuuli hyökkää taas kimppuun täydellä voimallaan. Se puhaltaa pohjoisen ja luoteen väliltä eikä ole yhtään lämpimämpi kuin aiemminkaan tällä vaelluksella. Pientä helpotusta suo se, että kulkusuuntani on jokseenkin sama kuin tuulen suunta, eli vinkka käy päälleni selkäpuolelta.

Bážasvarrin huiputus on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri saavutus minulle. Nyt saan valmiiksi sen, minkä aloitin neljä vuotta sitten. Silloin huiputin Láŋkán (623 m). Sen jälkeen olen huiputtanut kaikki Ailigastunturin alueen merkittävät – joiksi lasken yli 400-metriset – huiput. Tämän alueen olen mielessäni rajannut siten, että etelässä sen rajana on maantie 92, lännessä maantie 970, pohjoisessa Piesjoki ja idässä poroaita. Niitä yli 400-metrisiä täällä on 11 nimettyä huippua – edellä mainitun Láŋkán lisäksi Gaskkamušaláš (590 m), Davimušaláš (550 m), Skálonjuovčča (545 m), Meađđenvárri (460 m), Gieđmeskálonjunni (452 m), Áilegasroavvi (450 m), Heaikkaidvárri (442 m), Cizásvárri (427 m), Bážasvárri (420 m) ja Feaskkervárri (410 m), – ja lisäksi puolenkymmentä nimeämätöntä (420-570 m), jotka olen huiputtanut.

Näiden lisäksi olen huiputtanut myös Ailigastunturin ja Kaamasmukan välissä olevat nimetyt, yli 400-metriset tunturit: Leammašvárri (440 m), Gámahbelvárri (427 m), Niillasašvárri (425 m), ja Vuollašvárri (410 m).

Tavoitteen saavuttamisen hetki on herkkä ja tunteellinen. Viivähdän huipulla hetken kiviröykkiötä halaten ja saavutustani sulatellen. Otan toki myös huiputuslärviön, johon en kuitenkaan saa erityisen onnellista ilmettä naamalleni – hyytävän kylmä tuuli jäädyttää käteni ja kuvaussessio on lopetettava niin kauan kuin sormissa on vielä sen verran tuntoa, etten pudota kameraa kiveliöön.

Lähden siis laskeutumaan. Huomenna tarkoitukseni on käydä vielä alueen kolmella korkeimmalla huipulla, joten otan suunnan kohti Láŋkáa. Tänään minun ei tarvitse enää muuta tehdä kuin löytää leiripaikka. Katson kartasta, missä olisi sopivia lammikoita tai puroja ja valitsen niistä tuulensuojaisimmalta vaikuttavan, jota kohti otan kompassisuunnan.

Laskeutumisen aikana universumi juhlistaa saavutustani loihtimalla paikalle koko vaelluksen voimakkaimman raekuuron. Se on niin voimakas, että maanpinta muuttuu valkoiseksi. Rakeet toki sulavat nopeasti, mutta niitä on vielä maassa, kun löydän leiripaikan. Ja hyvän löydänkin: teltalle tässä on pehmeää, mutta kuivaa sammalikkoa, ja kivenheiton päässä on lähde. Tämä on vaelluksen tähän saakka paras leiripaikka – kuinkas muutenkaan. Tämä päivä kun on ollut vaelluksen tähän saakka paras päivä. Eihän sellaisen päätteeksi voi löytyä kuin vaelluksen paras leiripaikka.

Iltatoimien lomassa soitan Karigasniemelle, Camping Tenorinteeseen, ja varaan itselleni mökin perjantain ja lauantain väliseksi yöksi. On tässä näitä vilpoisia telttaöitä jo ollut sen verran – ja vielä huomisen jälkeen tulee yksi – että on asiallista päästä yhdeksi yöksi totuttelemaan sisämajoitukseen ennen kotiinpaluuta.

Hyvän päivän päätteeksi kuulen vielä juuri ennen nukkumaanmenoa riekon kuukerruksen. Onnellisena suljen silmäni ja lehahdan höyhensaarille.