Talviretkeilykauden avaus

”Onko pakko, jos ei halua?” kysyin itseltäni syyslomaretkelläni, jonka loppuosa oli jos ei nyt ihan mahalasku, niin jonkinasteinen notkahdus kuitenkin. Retken päätyttyä suunniteltua aikaisemmin motivaation katoamisen vuoksi olin hämmennyksen vallassa. Nytkö minä sitten kyllästyin retkeilyyn?

Eihän niin voi käydä.

Eihän?

No ei.

Jos ei halua, niin ei ole pakko. Ja jos ei senkään jälkeen huvita, niin ei sittenkään ole pakko. Kyllä routa porsaan retkelle ajaa – sitten, kun aika on oikea.

Muutama viikko syysloman jälkeen olin toisen mielipuuhani – pitkänmatkankävelyn – parissa ja tein Kävelykuntotestin. Se osoitti, että pystyn ilman sen kummempaa ennakkovalmistautumista kävelemään yhden päivän aikana yli viisikymmentä kilometriä. Kävelykunto on siis kohdillaan ja tämä havainto omalta osaltaan kohensi fiiliksiä.

Eikä siinä sitten lopulta kauaakaan mene, kun haluan taas retkelle. Onhan maa muuttunut täällä Perämeren Pariisinkin seudulla valkoiseksi, joten on hyvä aika korkata talviretkeilykausi. Ja jotta homma ei heti alkaisi maistua puulta, suunnittelen retken lyhyeksi – vain yhden yön pituiseksi – ja kohdemaastoksi valitsen tuttuakin tutumman Isonniemenkankaan alueen Haukiputaalta.

Lähden retkelleni perjantai-iltana ja suunnittelen kulkevani vain noin viiden kilometrin pituisen matkan. Ennen maastoutumista ajan Virpiniemen ulkoilukeskukseen, jonka parkkipaikalle jätän auton. Saatuani tavarat autosta ahkioon lähden liikkeelle ja ensi töikseni kuvaan retkivideon aloitusotoksen. Kotiin palattuani ja kuvatun materiaalin kamerasta tietokoneelle purettuani huomaan tämän otoksen epäonnistuneen: kameran tarkennus ei hämärässä ole osunut kohdalleen ja suurin osa otoksesta on epäterävää. Suurta vahinkoa tästä ei ole, sillä hieman myöhemmin, valaistulla ladulla kuvaamani toinen otos on kelvollinen ja video saa alkaa siitä.

Olen valinnut tälle retkelle kulkumuodoksi lumikenkäilyn. Sen lajin harrastaminen jäi viime talvena vähemmälle ja nyt voisin korjata vahingon. Hiihtämällä pääsee eteenpäin yleensä nopeammin ja pienemmällä energiamäärällä kuin lumikenkäillen, mutta jos maastossa on vähänkin epätasaisuuksia, tykkään lumikengistä enemmän. Erityisesti jyrkät alamäet ovat suksilla ikäviä, koska en kykene reagoimaan tasapainoon vaikuttaviin muutoksiin riittävän nopeasti ja siksi kaadun helposti, jos vauhtia on vähänkin enemmän. Perässä tuleva ehkä painavakin ahkio tekee homman vielä vaikeammaksi. Lumikenkien pohjissa riittää pitoa jyrkissäkin rinteissä, joten tunnen oloni paljon turvallisemmaksi niiden päällä.

Tutussa metsässä on kiva läpsytellä menemään. Ei täällä karttaa tarvitse eikä kompassiakaan – varsinkaan näin pimeällä, kun voi tarvittaessa paikantaa itsensä suhteessa Virpiniemen ja Haukiputaan väliseen valaistuun latuun. Pimeässä metsässä ne valot näkyvät kauas ja pilvisenä iltana myös maalikylien valot heijastuvat pilviin sillä tavoin, että jo niistä näkee, missä päin on Haukipudas, missä Kello ja missä sitten pimeä Perämeri.

Kulkiessani mietin minne laittaisin talven ensimmäisen leirin. On tuulinen päivä, mutta metsän keskelle tuuli ei juurikaan sovi. Saadakseni Erämaakaksioon riittävän ilmanvaihdon haluan pystyttää majoitteeni johonkin sellaiseen paikkaan, jossa tuulee. Niitäkinhän täällä on vaikka kuinka paljon – on sekä käytössä olevia että jo osittain maisemoituneita hiekkakuoppia, mutta ihan sellaiseen en nyt halua. Muistelen aikaisempia retkiäni tälle alueelle ja päätän etsiä leiripaikan suunnilleen samalta alueelta kuin kesäkuussa 2016 tekemälläni Kevytretkellä Isonniemenkankaalle.

Pienellä hakemisella löydän paikan, jossa tuulee, ja jossa saan kuvatuksi retkivideota varten leiripaikanlöytämisotoksen. Sitten tuulen suunnan tarkistus sääennusteesta ja teltan pystytys ilmanvaihdon kannalta optimaaliseen asentoon. Lämpötila on lähellä nollaa, joten lumi on koostumukseltaan mainiota telttakiilojen ankkurointia ajatellen. Kotona täyttämissäni termospulloissa on vielä sen verran vettä, että saan päivällisen tekeytymään ilman vedenkuumennustarvetta. Vettä on itse asiassa niin paljon, että minun ei tarvitse sulattaa luntakaan tänä iltana. Saan viettää rauhallisen koti-illan ja vain nauttia talviretkelläolon tunnelmasta.

Täällä on kivaa.

---

Nukun yön hyvin ja kellon lähennellessä yhdeksää totean vallitsevan vuorokaudenajan aamuksi. Termarissa on edelleen vajaa litra haaleaa vettä. Ryhdyn lämmittämään vettä. Osan käytän aamiaiseen ja loput jätän pannun pohjalle ns. siemenvedeksi, kun aloitan lumen sulatuksen. Muutama vuosi sitten Ankarat Avotunturit -johdatuskurssilla annoin opettaa itselleni, että kun sulatetaan lunta bensakeittimellä, on astian pohjalle aina laitettava ensin vähän vettä. Muuten on vaara, että kuuma liekki polttaa kattilan tai pannun pohjan kupruille.

Aamupalaa syödessäni pohdin reittiä takaisin Virpiniemeen. Aivan samoja jälkiä en halua palata, vaan lähden aluksi likimain samaan suuntaan, johon kuljin tähän leiripaikkaan saapuessani, ja sen jälkeen lähden kaartamaan vasemmalle. Siten pääsen kulkemaan sopivasti hiekkakuoppien välistä.

Tuuli on edelleen kova ja ilma on lämmennyt nollan yläpuolelle. Nyt olisi hyvät olosuhteet lumiukon tekemistä ajatellen, mutta vastahan minä olen sellaisen tehnyt, joten tällä kertaa ei tarvitse.

Usein retken tässä vaiheessa kulkeminen tuntuu väkinäiseltä, kun edessä on vain ne pakolliset kilometrit retken päätepisteeseen. Tällä kertaa tämä tunne pysyy poissa ja nautin kulkemisesta loppuun saakka. Sen kunniaksi päätän kultivoida retken päättymistä nauttimalla Virpiniemen hiihtomajalla pullakahvit. Rähmäpulla maistuisi, mutta kun niitä ei ole, tyydyn joulutorttuun. Hyvää sekin on.

Näin on talviretkeilykausi avattu. Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä, millaisen retken teen seuraavaksi. Lumikenkäily tuntui taas kerran kivalta, joten sitä voisin harrastaa lisääkin, mutta ei ehkä tavanomaisena retkenä tai vaelluksena. Minä kun viime kesän lopulla innostuin perhokalastuksesta ja koska näin talvella ei pääse perhoa heittelemään, mutta itse pyydettyä kalaa tekee mieli, niin olen pohdiskellut josko tekisin retken, jolla pääasiana ei ole kulkeminen, vaan pilkkiminen. Talvi alkaa vähitellen olla sen lajin harrastamisen kannalta tarpeeksi pitkällä – ei tosin vielä täällä Perämeren rannikolla, mutta ei täältä kovin kauas tarvitse mennä löytääkseen riittävän paksussa jäässä olevia järviä.

Mutta enpä vielä tiedä. Eikä tarvitsekaan. Nyt on joka tapauksessa hyvä mieli, kun pääsin taas retkelle ja syyslomalla notkahtanut into on palannut.

Kuvagalleria. Napsauta kuvaa, niin saat sen auki isompana ja kuvatekstin kera.