Iltapäiväretki Meađđenvárrille

Syyslomaretkeni Kaamasmukasta Karigasniemelle (kertomus täällä ja kuvat täällä) päättyi vuorokautta aiemmin kuin olin suunnitellut. Ylimääräisen vuorokauden vietän Karigasniemellä ja iltapäivän aktiviteettina lähden käymään lähimmällä tunturilla, Meađđenvárrilla. En lue tätä retkeä varsinaiseksi huiputukseksi, koska haluan käyttää sitä sanaa vain silloin, kun saavutan jonkin huipun ensimmäistä kertaa. Meađđenvárrilla olen käynyt jo kaksi kertaa – heinäkuussa 2015 (yksin) ja heinäkuussa 2016 (veljentyttärieni Katin ja Riikan kanssa).

Minulla ei ole pientä reppua mukanani, joten kannan retkelle mukaan otettavat tavarat – vesipullo, syötävää ja kevytuntuvatakki – käsilaukussa. Se on kuivapussi, jonka sopivasti kiinni rullaamalla saa sellaiseen muotoon, että sitä voi roikottaa joko kädessä tai käsivarren varassa. Ei erityisen tunturiuskottava kantolaite, mutta kelpaa.

Syön lounaan varhain ja pääsen aloittamaan retkeni puoli kahdeltatoista. Arvelen olevani takaisin neljän tunnin kuluttua.

Meađđenvárrille on helppo lähteä Kalastajan Majatalosta: hotellin vierestä lähtee Poromiehentie, ja kun se päättyy, alkaa polku. Tämä polku – joka on itse asiassa valaistu kuntorata – kulkee poroaidan kulmauksessa olevan portin ohi. Tästä portista kuljettuani olen mönkijäuralla, jota kuljen noin kilometrin verran. Uralla on märkää, mutta märkyys on jäätynyt ja kun kiertää jäiset lätäköt, kulkeminen on helppoa. Kilometrin jälkeen poistun uralta ja lähden kahden suon välistä kuivempaa kannasta pitkin kohti pohjoista.

Kannaksen oikealle puolelle jäävä suo on niin kuivan näköinen, että oikaisen sen yli. Tähän aikaan vuodesta suot ovat usein hyvin helppokulkuisia, kun ne ovat paitsi suhteellisen kuivia, myös pinnaltaan jo jäässä. Toki jäätyneen pinnan kanssa pitää olla varovainen – ei se vielä joka paikassa kanna kulkijaa. Astun mättäältä mättäälle ja välillä tunnustelen vaellussauvalla aiotun jalansijan tukevuutta.

Tähän asti maasto on kohonnut vain loivasti – kahden kilometrin matkalla nousua on ollut 160 metristä 260 metriin eli vasta sata metriä. Meađđenvárrin läntinen huippu on 420 metrissä ja itäinen huippu 460 metrissä. Otan kompassisuunnan kohti läntistä huippua. Matkaa sinne on linnuntietä 1,2 kilometriä, mutta tällaisessa maastossa suoraan kulkeminen on mahdotonta. Nyt nousu alkaa jyrkentyä. Tuolla 1,2 kilometrin matkalla kiipeän siis 260 metristä 420 metriin eli 160 korkeusmetriä, joten ei tämäkään mitään hurjan jyrkkää nousua ole – paitsi rinteen jyrkimmässä kohdassa, jossa noustaan 20 korkeusmetriä noin 45 metrin matkalla. Siitäkin pääsee ylös, mutta paluumatkalla on turvallisempaa kiertää loivemman rinteen kautta.

Tämä rinne on iltapäiväauringon puolella, joten siinä kesä jatkuu pitkälle elokuuhun ja mustikat ehtivät kasvaa suuriksi ja herkullisiksi. Rinne on täynnä niitä ja pysähtelen vähän väliä poimimaan kourallisen.

Hieman ennen puurajaa pysähdyn syömään eväitä ja pukemaan kevytuntuvatakin kuoritakin alle. Ylhäällä tuulee kovaa ja siellä ei kannata ruveta vaatteita säätämään. Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun näen nämä paikat lumipeitteisinä. Vuosi sitten, kun olin Ailigastunturilla edellisen kerran, ensilumi jäi haaveeksi ja korkeimmatkin paikat olivat vain kevyessä kuurassa.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin enhän minä nytkään ole Ailigastunturilla, vaan siitä noin 3-6 kilometrin päässä (riippuen siitä, mikä kohta katsotaan varsinaiseksi ”Ailigastunturiksi”). Mutta mielestäni Meađđenvárri kuuluu Ailigastunturin alueeseen ja siten voin sanoa olevani siellä.

Tuosta tunturin kirjoitusasusta on vallalla monta käsitystä, joista varmaan useampikin on ”oikein”. Maastokartassa lukee Ailikas, saameksi Áilegas. Kun kävin täällä ensimmäistä kertaa – kesällä 2014 – luin Skálonjuovččan retkeilypolun opastaulusta kirjoitusasun ”Ailigastunturi”. Se miellyttää minua ja jos se kelpaa opastauluun, kelpaa se myös muuhun käyttöön. Siksi minä kutsun tätä paikkaa Ailigastunturiksi.

Suomessa ja Utsjoelle on kaksi muutakin Ailigasta, toinen Nuvvuksen kylän lähellä ja toinen Utsjoen kirkonkylän vieressä. Niistä ensiksimainittua kutsun Nuvvus-Ailigakseksi ja jälkimmäistä Utsjoen Ailigakseksi, mutta muitakin nimiä ja kirjoitusasuja kuulee käytettävän.

No niin. Jatketaanpa matkaa. Täällä Meađđenvárrin huipulla käy kova ja kylmä tuuli, joten ei tässä passaa jäädä liian pitkäksi aikaa jaarittelemaan paikannimistä. Minä haluan käydä vielä itäiselläkin huipulla, koska se on se varsinainen huippu, Meađđenvárrin korkein kohta, 460 metriä. Sinne on tästä läntiseltä huipulta vielä 1,2 kilometriä.

Itäinen huippu on pitkulainen ja jakautuu vielä kahteen pikkuhuippuun. Niistä pohjoisemman päällä on kaksi pientä kiviröykkiötä ja eteläisemmän päällä yksi iso röykkiö. Arvelen, että se isommalla röykkiöllä merkitty on se kaikkein korkein kohta ja otan siinä muistoksi lärviön. Samalla panen merkille, että tuuli kuljettaa pilvenhattaroita huipun ohitse ja kun katson tulosuuntaan, näyttää siellä olevan sakeampaa pilveä tulossa suoraan tänne. On siis viisainta lähteä pikaisesti paluumatkalle – olosuhteet voivat tunturissa muuttua nopeasti.

Lähden siis paluumatkalle. Koska täällä avotunturissa käy kova tuuli ja koska se on matalalla roikkuvan pilven tuoman kosteuden myötä hyvin kalsea, lähden laskeutumaan tuloreittiin nähden hieman vasemmalta – aikomus on poistua avotunturista nopeasti ja ohittaa länsihuippu etelän puolelta. Hylkään tämän ajatuksen pian, sillä maanpinta on tässä kohdin kovin ikävää kuljettavaa – muhkuraista mättäikköä ja matalaa tunturikoivikkoa. Joka askeleella saa olla tarkkana, ettei kompastuisi tai astuisi sillä tavoin hankalaan kohtaan, että nilkka saattaa nuljahtaa. Päätän mennä sittenkin länsihuipun kautta. Ei se tuuli nyt niin kylmä ole.

Länsihuipulta lähden kuitenkin laskeutumaan eri reittiä kuin mitä tulin ylös. Varvikko on lumen vuoksi liukas ja jyrkästä kohdasta laskeutuminen ei ole hyvä ajatus. Kierrän jyrkimmän kohdan lännen puolelta ja onnistun löytämään tasaisen loivasti laskeutuvan reitin. Jyrkimmän kohdan ohitettuani muutan kulkusuunnan kohti etelää ja yhytän tuloreittini niiden kahden suon välisellä kannaksella. Sieltä tulen sitten täsmälleen samaa reittiä ensin mönkijäuralle, sitten portista polulle, polulta tielle ja tieltä hotelliin.

Kun pääsen perille hotelliin, katson kelloa. 15.30. Retkeni kesti täsmälleen sen neljä tuntia, minkä sille lähtiessäni arvioin kestoksi.

En ylläty, että aika-arvio osui kohdalleen. Tämä retki kun oli kaikilta muiltakin osiltaan nappisuoritus. Kaikki meni juuri niin kuin toivoin. Mieleen palaa toissapäiväiset tunnelmat pieleen menneen kodallakäynnin jälkeen. Silloin ehdin jo miettiä, että onko universumi minut hylännyt, kun tunnelma oli niin pahasti hukassa. Mutta ei, universumin lellikki saa jatkaa erikoisasemassaan. Ruuneperiä mukaillen voisin todeta, että universumi koettelee, vaan ei hylkää. Ja hyvä niin. Muutenhan tässä voisi vaikka nousta jotain päähän.

Käyn vielä sen verran ulkoilemassa, että haen kaupasta evästä huomiselle bussimatkalle ja illemmalla pistäydyn ottamassa vielä iltatunnelmakuvan. Perjantaina sitten luovutan huoneeni vähän kymmenen jälkeen ja siirryn kaupan viereen odottamaan kyytiä kotiin.