Maantien läheisyydestä huolimatta nukun yöni hyvin. Varmaan eilinen pitkä marssi osaltaan edesauttoi asiaa. Maantievaelluksen toinen päivä alkaa aurinkoisena ja odotettavissa on jälleen lämpöä vähintäänkin riittävästi. Otan tavoitteeksi kävellä tänään maltillisen pituisen matkan – ehkä jotain 20-25 kilometriä voisi olla sopiva.
Vesipulloihini mahtuu viisi ja puoli litraa vettä, ja siitä on enää pari litraa jäljellä. Tarvitsen siis vesitäydennyksen – mielellään jo alkumatkasta. Tutkin karttaa ja löydän parin kilometrin päästä, Arkalasta, vasemmalle kääntyvän tien varrelta vedellä täyttyneitä hiekkakuoppia. Tuollaiset ovat yleensä hyviä vesitäydennyspaikkoja, sillä kuopissa oleva vesi on useimmiten kirkasta pohjavettä. Kuopille päästäkseni minun on poikettava maantieltä puolentoista kilometrin päähän. En pidä tätä ongelmana: eihän minulla ole mitään kiveen hakattua määränpäätä tälle retkelle päätettynä, joten en näe tarpeelliseksi myöskään asettaa tälle tai muillekaan päiville mitään tarkkaa paikkaa, jonne minun olisi välttämättä päästävä. Kuljen niin pitkälle kuin huvittaa ja mistä nyt sattuu kunakin päivänä leiriytymiskelpoista maastoa löytymään.
Lähestyn risteystä, joka näyttää siltä kuin sen pitääkin näyttää – se vain tulee vastaan liian aikaisin. Eihän siitä ole kuin hetki, kun lähdin leiripaikalta. Tuskin kahta ajatusta olen ehtinyt ajatella vielä tällä matkalla. Ei tämä ole ensimmäinen kerta kuin näin käy. Kävellessä ajatustoiminta hidastuu ja usein pysähtyy kokonaan. Erkki Lampénin toteamus, että ”kilometri ei ole matka, se on parin ajatuksen väli” pitää minunkin kohdallani erittäin hyvin paikkansa.
Hiekkakuopille vievän tien alussa on viitta ”Miilualue”. Löydän alueen ja käyn sitä hiukan vilkaisemassa. Aluetta ei nähtävästi sen kummemmin ylläpidetä, siinä määrän rempallaan ovat opasteet ja muut rakennelmat. En oikein saa käsitystä siitä, mitä täällä pitäisi nähdä, mutta ainahan voin tulla uudelleen.
Toinen uuden käynnin arvoinen kohde täällä olisi Jääkäripolku ja sen varrella oleva Jääkärilaavu. Minä en tarkemmin tiedä tuon Jääkäripolun historiaa ja merkitystä, mutta nimen perusteella jotain voi arvailla. Maastokartalla Jääkäripolku jatkuu Iijoen rantaan, mutta joen pohjoispuolelta en ole sen mahdollista jatkumista löytänyt. Myöskään en tiedä, jatkuuko polku valtatien 20 eteläpuolella – kartalla se ei ainakaan näytä jatkuvan.
Hiekkakuopat vastaavat odotuksia: ne ovat täynnä vettä ja vesi on kirkasta. Aivan erinomaista pohjavettä! Tässä on sellainen paikka, jonne voisi tulla joskus vaikka telttailemaan. Nyt ei ole leiriytymisen aika, mutta on lounasaika. Pidän pitkän ja nautinnollisen lounastauon. Sitten jatkan matkaa täyden vesilastin kanssa.
Tämä poikkeaminen isolta tieltä tarjosi myös hyvän tilaisuuden kokeilla kärryä soratiellä. Tulos on odotettu: kärryä ei ole kiva työntää kuulalaakerisoran päällä. Mutta jos tien pinta on tasainen ja sileä, toimii kokonaisuus kelvollisesti. On kuitenkin selvää, että tällainen kärry on asfalttitien kulkuneuvo. Isot pyörät kyllä menevät vaikka varvikossa, mutta pieni ja kapea etupyörä soveltuu huonosti mille tahansa pehmeälle alustalle.
Edestäpäin kuuluu suihkukoneen ääntä ja taivaalle piirtyy laajoja kaaria. Lennosto lienee siellä harjoittelemassa. Lähestyn vaellusreittini suurinta suoaluetta, Hirvisuota. Sinne pitää kyllä joskus mennä talviretkelle. Laaja avosuo olisi kokemuksena lähellä avotunturin avaruutta, mutta ilman tunturissa ahkion vetämistä haittaavia korkeuseroja. Hirvisuolle suuntautuvan talviretken aloitus- ja lopetuspiste voisi olla suon länsireunan lähellä olevalla linja-autopysäkillä – se tosin ei ole pikavuoropysäkki, joten siirtymiset paikalle ja paikalta pitäisi tehdä vakiovuoroilla. Niitäkin tästä onneksi menee päivittäin.
Tämä onkin muuten yksi maantievaellukseni tavoitteista: tutustua Kuusamontien varrella oleviin paikkoihin sillä mielellä, että miten ne soveltuisivat retkikohteiksi. Erityisesti on tarpeellista havainnoida, miten kuhunkin paikkaan pääsee julkisilla kulkuneuvoilla, sillä ajatus oman auton jättämisestä maantien varteen usean vuorokauden ajaksi ei miellytä.
Minulta on kyselty niin retken aikana kuin sen jälkeenkin, että minkä ihmeen takia lähdin kulkemaan Kuusamontietä pitkin. Eikö se ole likimain tylsin mahdollinen reitti Oulusta lähdettäessä?
Minäpä kerron.
Syitä on kolme: helppous, vaativuus ja turvallisuus.
Helppous tulee siitä, että retkireitille päästäkseni riittää, että astun kotiovesta ulos, hakeudun kodin vieressä olevalle kadulle ja sitten pysyn sillä tiellä kunnes on aika palata kotiin. Voisiko enää helpompaa olla?
Vaativuus tulee siitä, että Kuusamontiellä joudun kulkemaan kapealla pientareella autojen singahdellessa kovaa vauhtia ohi vain parin metrin päästä. Lisäksi pitkät, puuduttavat suorat ovat omanlaisensa (henkinen) kuormitustekijä. Jos pärjää näiden kanssa, pärjää missä vain.
Turvallisuus tulee siitä, että jos retken aikana tapahtuu jotain sellaista, jonka takia tehtävä on keskeytettävä, riittää, että siirryn lähimmälle linja-autopysäkille ja palaan onnikkakyydillä kotiin. Ja jos kävisi vielä huonommin – saisin vaikkapa jonkin sairauskohtauksen ja tuupertuisin taipaleelle – olen vilkasliikenteisen valtatien varressa helposti löydettävissä ja talteen poimittavissa.
Lisäksi on vielä yksi hyvin tärkeä syy: en tiedä kenenkään tehneen koskaan tällaista maantievaellusta työnnettävän kärryn kanssa, ainakaan tällä reitillä. On omalla tavallaan hienoa, kun voi ainakin kuvitella tekevänsä jotain, mitä ei ole ennen tehty.
Hirvisuon levähdyspaikalla juttelen hillastamasta tulevan miehen kanssa. Ilmeisesti tässä ei ole kovin hyvä hillatilanne, sillä hänellä on ämpärin pohjalla vain muutaman sentin verran marjoja. Yllättäen löydämme paljonkin puhuttavaa: hän kertoo olevansa entinen tielaitoksen mittamies, mihin minä vastaan tehneeni niitä hommia opiskeluaikaisessa kesätyöpaikassani niin ikään tielaitoksen palveluksessa.
Kunnanrajan kohdalla kuvaan pari otosta videota varten ja kun jatkan matkaa, huomaan edessäpäin olevalla linja-autopysäkillä ihmisiä – lienevät hekin hillasuolta palaamassa ja lähitaloon menossa. He pysähtyvät ja jäävät katsomaan lähestyvää outoa kulkijaa. Kuviakin otetaan. Kun pääsen kohdalle, saan vastattavakseni tutut kysymykset – ookkonää postimies, mikä tuo kärry on, mistä tulossa, mihin menossa, jne. Tien yli huuteleminen ei oikein suju, kun on liikennettä, joten he siirtyvät tien yli samalle puolelle minun kanssani. Juttutuokion lopuksi minusta otetaan vielä pari kuvaa, nyt ihan luvan kysymisen ja saamisen jälkeen.
Kaksi peninkulmaa tulee muutaman kilometrin päästä täyteen, joten pitääkseni tämän päivän maltillisen pituisena minun olisi pian syytä leiriytyä. Tutkin karttaa ja totean, että sopivasti noin kolmen kilometrin päässä tämän pohdinnan aikaisesta sijainnistani lähtee Kuusamontieltä oikealle soratie, jota pitkin vajaan kilometrin verran kulkemalla päädyn lupaavalta vaikuttavaan paikaan: sinne on kartalle merkitty kaivo. Kyseessä on siis pohjavesialue, ja sellainen on yleensä leirytymiseen sopivaa – toki aivan kaivon viereen en leiriäni laita.
Lähden tarkastamaan paikan. Jos se ei ole leiriytymiseen sopiva, menee tämäkin päivä ylitöiksi, sillä seuraava kartan perusteella sopivalta vaikuttava paikka on vasta kymmenkunta kilometriä myöhemmin. Lausun mielessäni universumille toivomuksen, että saisiko kulkija taas osakseen hieman huolenpitoa.
Päivätaipaleen loppuosalle on tarjolla kiinnostava tilanne: pilviä ja sadetutkakuvaa tarkkaillessani päädyn arvioon, että sade on kohdallani melko tarkasti samalla hetkellä kuin pääsen aiotulle leiripaikalle. En karsasta sadetta, mutta leiri on kivempi pystyttää kuivalle maalle.
Pieni kilpajuoksutunnelma kultivoi viimeistä kilometriä sopivasti. Silmäilen lähestyvää tummaa pilveä ja arvelen, että sekuntipeliksi menee. Muistuu mieleen Oulunsalon huiputus – silloin olin keskellä laajaa peltoaukeaa ukonilman lähestyessä ja ehdin juuri ja juuri metsän suojaan ennen sateen alkua.
Tällä kertaa käy niin, että löydän mieluisen leiripaikan ennen sateen alkua, mutta enempää en sitten ehdikään. Pysähdyn, puen sadeasun päälle ja välittömästi sen jälkeen taivas aukeaa. Vettä tulee muutaman minuutin ajan runsaasti, sitten hiukan pitemmän aikaa heikommalla voimalla, ja sitten ei enää ollenkaan. Pystytän teltan sateen aikana, sillä näin minimoin teltan alle jäävän kosteuden määrän. Kuuropilvi lipuu tiehensä ja aurinko alkaa taas paistaa.
Olen kävellyt tänään 21 kilometriä eli alle tavoittelemani keskimääräisen päivämatkan, mutta olen silti seitsemän kilometriä edellä tavoitteesta näiden kahden päivän jälkeen: 36 + 21 = 57 km. Lyhyt matka näkyy myös siinä, että kello on vasta seitsemän, kun saan leirini valmiiksi. Tällaisesta pidän. Leppoisa koti-ilta teltassa on yksi retkeilyn hienoimmista asioista.
Illan aikana käyn vielä pienellä kävelyllä lähiympäristössä (toinen asia, josta pidän) ja lepuutan silmiäni kauniissa maisemassa ja iltapilvissä.
Vaelluskertomus on myös videomuodossa ja löydät sen täältä.