Kuljen koulumatkallani usein Pikisaaren pohjoisrannan polkua pitkin. Paitsi, että on kivempi kävellä rannassa ja metsässä kulkevaa polkua pitkin kuin tiellä, on rannassa usein kiinnostavaa nähtävää – erityisesti silloin, kun vesi on matalalla. Toukokuun kahdeksantena päivänä vuonna 2017 tuuli käy pohjoisen puolelta, mikä saa veden pakenemaan Perämereltä etelämmäs. Aamulla kouluun kävellessäni vedenkorkeus on miinus viisikymmentä senttiä, mikä paljastaa rannoilta paljon sellaista, mikä on normaalisti näkymättömissä.
Vedenpinnan korkeusvaihtelut Oulussa ovat suuria: -120 sentistä +200 senttiin eli yli kolme metriä. Tänään vallitseva -50 cm ei ole mitenkään harvinainen tilanne, mutta toinen aamun luonnonilmiöistä on sitä: vedessä lilluu kohmeisia vaahtokukkia. Ehkä näille on jokin oikeakin nimi olemassa, mutta minä en sitä tiedä – paremman nimityksen puutteessa kutsun niitä vaahtokukiksi. Koska yöllä on ollut pakkasta, on veteen syystä tai toisesta muodostunut vaahto jäätynyt, mutta ei se kovaa ole. Lähinnä jotain kohmeista hyhmää, joka hajoaa kosketettaessa ja myös sulaa nopeasti päivän mittaan, vaikka ilman lämpötila ei +5 astetta ylemmäs kohoakaan.
Matalan veden aikaan vesirajassa pääsee hyvin liikkumaan, kunhan valitsee jalansijansa harkiten.
Paksu kaapeli, joka lienee liittynyt uiton aikaisiin rakennelmiin.
Ranta on jäätynyt veden ollessa tämänhetkistä korkeammalla. Tuloksena on tällaisia jäähyllyjä.
Sulavan jään alta paljastuu hiekkaranta.
Vaahtokukkaset lähikuvassa.
Kylläpä veden korkeus voikin siellä vaihdella!
Niinpä. Sitä ei moni hoksaa, että vaikka täällä ei vuorovettä ole, niin umpiperän vuoksi tuulet nostavat ja laskevat Perämeren vettä melkoisella vaihteluvälillä. Talviretkeilijälle tästä on harmia, koska monesti vesi jäätyy matalan vedenkorkeuden aikaan, ja kun sitten tulee etelänpuoleisten tuulien jakso ja vesi nousee esim. metrin ylemmäs ja jäätyy uudestaan, on tuloksena kaksi jääkerrosta, joiden välissä voi olla vettä, ilmaonkaloita tai molempia.