Raskas työ vaatii raskaat huvit. Pyhäinpäivänä 2014 takana on kohtalaisen raskas työviikko, joten päätän edistää palautumista käymällä huurteisella. Siis huurteisella suolla. Tosin jos tarkkoja ollaan, niin en ole varma, onko kyse huurteesta vai kuurasta. Pitäisi tietää mekanismi, jolla kiteet ovat muodostuneet, ja sitähän minä en voi tietää. Ratkaisen asian yksinkertaisella tavalla: käytän molempia termejä suloisesti sekaisin. Pahoittelut jo etukäteen, jos joku meteorologi sattuu tämän lukemaan ja pahoittaa mielensä. Jos joku lukija tietää varmasti, kumpaa näissä kuvissa esiintyvä kuorrutus on, otan toki tiedon suurella kiitollisuudella vastaan.
Kesällä hilloja etsiessäni löysin eräältä suolta lupaavannäköisiä karpalonraakileita, ja nyt on oikea aika mennä poimimaan sato. Pakkasöitä on takana jo jonkin verran, ja lämpötila on tänäänkin muutaman asteen pakkasella. Marjat ovat siis jäisiä ja sellaisina sikäli helppoja poimittavia, että ne eivät mene rikki. Toisaalta – koska karpaloilla on tapana kasvaa aivan maan pinnassa – ne ovat myös jäätyneet kiinni kasvillisuuteen. Märimmissä paikoissa kasvavat marjat ovat olleet pakkasen tullessa veden alla, joten nyt ne ovat jään sisässä. Saan kuitenkin parissa tunnissa riittävästi marjoja.
Otan retkelle mukaan myös kameran, koska pikkupakkasella metsä ja suo voivat tarjota ikuistamisen arvoisia näkymiä. Se, mitä nyt saan kamerallani talteen, katoaa pian: jo ensi yöksi on ennustettu sakeaa lumisadetta, joka peittää huurteisen kasvillisuuden alleen, ja myöhemmin sunnuntaina sade muuttuu vedeksi, ja sitten kaikki sulaa.
Pysäköin auton metsätien levikkeelle ja vaihdan kumpparit jalkaan. Lähden kävelemään huurteisen metsän reunustamaa tietä aurinkoa kohti. Se paistaa vielä kirkkaasti, vaikka auringonlaskuun on enää muutama tunti.
Matalalta paistava aurinko ja kuurainen maanpinta tekevät hakkuuaukeastakin silmiähivelevän maiseman.
Jääkiteet somistavat lahoavan kannon lähes tunnistamattomaksi.
Välillä laskeudun kontalleni maahan. Vähäiset risutkin ovat nyt kauniisti puettuja.
Kuuraisia mustikanvarpuja.
Ohuet korret jaksavat kantaa vielä tällaisen kuorrutuksen.
En meinaa päästä jatkamaan matkaani, kun kaikki on niin kaunista.
Vihdoinkin olen suon reunassa. Tästä lähden karpalojahtiin.
Monin paikoin on hentoihin korsiin muodostunut pitkiä jääkiteitä.
Vesi on jo jäässä, mutta mihinkään ei kannata astua suin päin. Monin paikoin jää kantaa jo kulkijan, mutta jo seuraavalla askeleella se saattaakin murtua.
Päätös laittaa vanhat kunnon Kontiot jalkaan on oikea. Vaelluskengillä liikkuessa olisi saanut joka askeleella vähän varoa.
Marraskuuta pidetään harmaana kuukautena, mutta kyllä niitä värejä löytyy, jos vähän vaivautuu etsimään.
Ensin näyttää siltä, ettei karpaloita ole lainkaan. Mutta yleensä käy niin, että ensin näkee yhden, ja kun sitä kumartuu poimimaan, huomaa vieressä toisen, sitten kolmannen, ja yhtäkkiä marjoja saattaa samasta paikasta löytyä kymmeniä.
Kaikkia karpaloita en saa mukaani – esimerkiksi tämän irrottaminen veisi niin paljon aikaa, että helpommalla pääsee, jos etsii toisaalta.
Tällaisella suolla kulkeminen muistuttaa Forrest Gumpin suklaarasiaa: koskaan ei tiedä, mitä seuraavalla askeleella tapahtuu. Löytääkö karpalon, murtuuko jää jalan alla, onko siellä syväkin onkalo, lentääkö turvalleen, jne.
Jäiset lammikot muodostavat jääkiteille hienon taustan.
Pisimmät kiteet ovat usean sentin mittaisia.
Myös hillanlehdet ovat saaneet valkoiset koristereunukset.
Tässä kuvassa on tehtävä tarkkasilmäiselle: etsi kuvasta hämähäkinseitti. Itse seitti ei välttämättä erotu, mutta siinä yhdessä kohdassa oleva jääkide näkyy kyllä.
Laskevan auringon säteet yltävät vielä metsän reunaan.
Ilman kosteus alkaa kasvaa lähestyvän sadealueen edellä. Tuuli tuo jo ensimmäisiä hattaroita näkyviin.
Kauniin näköistä!
Täällä etelässä eilinen kirpeä poutasää vaihtui vesisateeksi
Täällä taas maisemaa peittää tällä hetkellä toistakymmentä senttiä paksu lumikerros, joka lähipäivinä muuttunee paksuksi loskakerrokseksi. Taisimme muuten lukea toistemme blogeja täsmälleen samaan aikaan – juuri hetki sitten ihastelin kauniita kuviasi etelän marraskuusta 🙂
Huurteisena mutta lumettomana suo on kauneimmillaan. Mikä määrä hienoja yksityiskohtia. Mutta karpaloiden keruusta en tykkää. Sormet jäätyy.
Jäisten marjojen nyppiminen jäisen kasvillisuuden seasta ei ole niitä mukavimpia hommia. Mutta sitä paremmalta ne karpalot sitten maistuvat kotona sisällä, lämpimässä, vaniljajäätelön ja kinuskikastikkeen kanssa 🙂
Rakastan kaikkia vuodenaikoja, säätilojen vaihteluja, lähikuvia luonnon yksityiskohdista jne., mutta ennenkaikkea luontoa silloin, kun ensikuura peittää maan ja aurinko kultaa vielä sen maiseman. Hyvin olet saanut kuuraa kuviin.
Luontokuvauksessa on vielä se erityisen palkitseva juttu, että sama kohde voi muuttua hyvinkin lyhyessä ajassa aivan toisennäköiseksi. Aina löytyy uutta, kun vain menee ulos.