Grammanviilausta ja revontulia

Alkukesästä 2014 minulle selvisi – niin, että sen lopultakin suostuin uskomaan – fyysisten voimieni ja kestävyyteni rajallisuus, joten otin lusikan kauniiseen käteen ja myönsin itselleni, että en jaksa kantaa 20-kiloista rinkkaa päivästä toiseen. Tässä tilanteessa tunnistan kaksi vaihtoehtoa: (1) ruveta kuljettamaan tavaraa muualla kuin selässäni tai (2) keventää taakkaa huomattavasti.

Vaihtoehto (1) pitää sisällään mm. pyöräretkeilyn sekä parhaillaan kehitteillä olevan konstin tavaroiden kuljettamisesta perässä vedettävässä kärryssä. Siihenhän on jo olemassa keksintöjä – mm. Eräkärry – mutta minulla on suunnitelma vähän toisenlaisesta toteutuksesta.

Vaihtoehto (2) on sitten sillä tavoin kiehtova, että siinä päästään lähemmäs olennaista: otetaan mukaan vain se, mitä todella tarvitaan, ja jätetään kaikenlainen hienostelu kotiin. Majoitteen valinnassa voi säästää jo paljon painoa. Tosikarpaasihan yöpyisi tarpin alla, tai jopa taivasalla, mutta minä olen sen verran ötökkäkammoinen, että en ainakaan lämpimänä vuodenaikana halua edes kokeilla moista. Pelkkä ajatuskin siitä, että yön tunteina hämähäkki mönkisi kasvoilleni ja sieltä kaulaa pitkin makuupussin uumeniin, on aika iljettävä. Telttalaavut, kuten Halti Pata Fun, ovat kevyitä, mutta lattialla ja vähintään verkko-ovella varustetut mallit tarjoavat kuitenkin riittävän eristyksen pelottavasta ulkomaailmasta.

Tämä grammanviilaus on minulla paitsi hakeutumista perusasioiden äärelle, myös osa edelleen jatkuvaa sopeutumista siihen, että jouduin perumaan suunnitelmani viikon mittaisesta vaelluksesta Pomokairassa. Olenhan toki tehnyt pyöräretkiä, mutta ei se ole sama asia. Minua eniten kiehtoo sellainen, jossa kuljetaan ja kuljetetaan tavarat lihasvoimalla. Ilman teknisiä apuvälineitä. Ahkiota en laske tekniseksi apuvälineeksi; raja menee pyörien kohdalla. Pyöräretkeily on parhaimmillaan hienoa – minähän sen tiedän, kun olen tehnyt mm. kuusiviikkoisen retken Pohjois-Norjaan – mutta silti minä haluan tehdä retkiä – pitempiäkin – ilman pyörää. Ja koska en jaksa kantaa painavaa taakkaa, täytyy sitä keventää.

Retkeä edeltävien viikkojen aikana olen suunnitellut varustusta, punninnut tavaroita ja laskenut kantamuksen kokonaispainoa. Olen päätynyt siihen, että yhden yön retkelle on täysin mahdollista lähteä jopa vain 10 kiloa painavan rinkan kanssa. Siihen sisältyy niin majoitus-, ruokailu- kuin vaatetusvarusteetkin. Pitemmällä retkellä painoa tulee pakostakin enemmän, jos ei ole mahdollisuutta täydentää ruokavaroja matkan varrelta. Samoin vaihtovaatetta pitää olla ainakin sen verran, että on jotain päällepantavaa, kun yksi vaatekerta on pesussa tai kuivumassa. Mutta silloinkin on mahdollista pitää kantamuksen paino kohtuullisena.

Näin siis teoriassa. Tämä ja tulevat grammanviilausretkeni näyttävät, onko sillä mitään tekemistä käytännön kanssa.

Perjantaina alkuillasta on sitten lähdön aika. Koska tämän retken tarkoitus on testata kevyttä varustusta, ei reitti ole pitkä – kilometrejä kelataan sitten toisella kertaa. Retkikohteena on Isoniemi Haukiputaalla. Se on minulle nuoruusvuosiltani erittäin tuttu paikka; seurakunnan leirikeskuksessa kävin rippileirin ja siellä pidettiin myös monia partiolippukunnan leirejä ja muita tapahtumia. Vielä kauempaa lapsuudesta muistan pienen hiekkarannan leirikeskuksen läheltä; sinne menimme monesti kesällä koko perhe viettämään rantaelämää. Muistiini on myös jäänyt pysyvät jäljet tietä pöllyttävistä sora-autoista – tuo kun oli juuri sitä aikaa, kun alueen soraharjuja tuhottiin vauhdilla kasvavan Haukiputaan loputtomiin rakennustarpeisiin – ja äidin tekemästä rapaperisimasta, jota meillä oli usein rantajuomisena mukana.

Pakkaan suurimman osan varusteista jo lähtöä edeltävänä päivänä ja viimeiset sitten heti työpäivän jälkeen. Aurinko laskee jo kahdeksalta, joten lähden bussipysäkille puoli kuuden maissa ehtiäkseni perille ennen pimeän laskeutumista. Puolen tunnin bussimatkan jälkeen jään kyydistä Annalankankaan pysäkillä, josta suunniteltuun yöpymispaikkaan on etukäteen arvioituna noin puolentoista tunnin kävelymatka.

Metsätien vieressä kulkee ilmeisesti vesijohto; sen näköisiä kansia näkyy parissa paikassa ja myös yksi pieni rakennus, jonka arvelen pumppaamoksi. Isompi metsätie kääntyy pohjoiseen, ja minä jatkan ajopolkua edelleen länsiluoteeseen, kunnes on aika kääntyä vasemmalle, vähitellen poluksi hupenevalle kulku-uralle Aningaisen kautta Mustaniemen ja Kokkoniemen ohi, Saukkoperän vieritse aina Isoniemeen asti. Aningaisen kohdalla maasto on hyvin märkää ja polun vieressä kulkee oja. Sitten maasto kohoaa parin korkeuskäyrän verran ja samalla muuttuu kuivaksi kangasmetsäksi. Etsin istumakorkuisen kannon ja pysähdyn päivällistauolle.

Auringonlaskun myötä päivän lämpö pakenee kirkkaalle taivaalle, mutta niissä paikoissa, joissa mereltä puhtaltava heikko tuuli pääsee esteettä sisämaahan, tuntuu selvä lämmin henkäys. Helteisen kesän jäljiltä meri on lämmin, joten sen vaikutusalueella yötkin pysyvät lämpiminä vielä pitkään.

Määränpää on jo lähellä. Olen katsonut kartalta valmiiksi paikan, jonne aion leirini pystyttää. Käyn kuitenkin ensin pienen mutkan seurakunnan leirikeskuksen kautta – paikkaan liittyy muistoja mm. rippileiristä ja monista partiolippukunnan tapahtumista. Leirikeskuksen pihalla on muutama auto ja sisällä on valot, mutta yhtään ihmistä en näe. Kuljen ohi paikan, jossa riparilla pelattiin lentopalloa, ja sitten laskeudun rantaan. Tässä on ensin isompi hiekkaranta, sitten pikkupätkä kivikkoa, ja sen jälkeen vielä pieni lahdenpoukama hiekkarantoineen. Tämä on se lapsuudestani tuttu paikka. Muutaman kymmenen metrin päässä rannasta on pieni saari – siellä voisi olla mielenkiintoista yöpyä, mutta en kuitenkaan lähde kahlaamaan. Minulla on sellainen muistikuva, että saareen pääsee kahlaamalla, mutta en muista, onko vesi metrin vai puolitoista syvää.

Aurinko on jo laskenut, mutta pilvettömän taivaan ansiosta valo viipyy vielä pitkään. Pyörin vähän aikaa ympyrää etsiessäni hyvää paikkaa leiriytymiseen. Paikan löydettyäni saan teltan teltan pystyyn juuri samalla hetkellä, kun ensimmäiset tähdet syttyvät taivaalle. Sitten lähden kameran kanssa rannalle katsomaan, löytyisikö sieltä hyviä paikkoja revontulten kuvaamista ajatellen. Grammanviilauksen hengessä olen jättänyt jalustan kotiin, mutta otin mukaan pienen, taipuisajalkaisen pöytäjalustan, jolla saan kameran tuettua esimerkiksi kiven tai kannon päälle. Se saa nyt riittää, vaikka ei toki oikealle jalustalle vertoja vedäkään. Mutta eipä kameranikaan ole pokkaria kummempi.

Auringonlaskun maalaamat värit viipyvät vielä luoteisella taivaalla ja kuu nousee koillisesta. Ylimääräistä valoa on siis tarjolla yllin kyllin, mutta se ei estä ensimmäisiä revontulihuntuja tulemasta näkyviin. Pohjoisessa taivaanrannassa näkyy pitkä rivi punaisia valoja – Vatunginnokan tuulivoimalat. Ensimmäinen näytös ei kestä kauaa, ja arvelen viisaaksi palata teltalle iltapuuroa valmistamaan.

Iltapalastellessani pimeys lisääntyy ja lähden taas repolaisjahtiin. Saan muutaman kuvan otettua, mutta mitään erityisen hienoa näissä revontulissa ei ole: tavanomaisia vihertäviä huntuja, jotka loimottavat hetken paikallaan ja hupenevat sitten pimeyteen. Tähtitaivas on toki kaunis, mutta koko ajan korkeammalle kohoava kuu tuottaa niin paljon ylimääräistä valoa, että muiden valojen havainnointi kärsii. Täysikuusta on vasta muutama päivä, joten pilvettömältä taivaalta mollottava kuu on kirkas.

Välillä haahuilen toisaalle rannassa etsiessäni paikkaa, johon kuun valo ei yltäisi. Mitään kovin hyvää paikkaa en löydä, koska rajoittavana tekijänä on nyt vaatimus kameralle sopivasta isosta kivestä tai muusta alustasta. Välillä käyn teltalla napostelemassa lisää iltapalaa ja juomassa kupillisen teetä.

Yhdentoista jälkeen alkaa näyttää siltä, että kohta voisi jotain tapahtua. Pohjoinen taivas pimenee, mutta lännen suunnalla näkyy laaja, yhtenäinen vihreä huntu. Se kirkastuu vähitellen, sammuu hetkeksi kokonaan kuin voimia kerätäkseen, ja sitten ilmestyy eteläiselle taivaalle huntuja, jotka ylittävät kirkkaudessaan kaikki tänä iltana aiemmin näkemäni. Samalla vihreätä väriä täydentämään tulee myös violetteja ja punaisia sävyjä.

Etelän ja lännen välinen taivaankannen neljännes täyttyy revontulista, ja vähitellen ne levittäytyvät ylöspäin, kunnes lopulta koko eteläinen taivas on täynnä kirkkaana loistavia revontulia. Yritän ottaa niistä pienellä kamerallani kuvia, ja totean sen kovin riittämättömäksi – nyt olisi hyvä, jos mukana olisi mikojärkkärini suurine kennoineen ja laajakulmaisine optiikkoineen. Tosin ei senkään kuvakulma riittäisi otokseen, joka tekisi parhaiten oikeutta meneillään olevalle näytelmälle: siitä pitäisi saada kuva kalansilmäobjektiivilla.

Hieman puolenyön jälkeen kameran akku alkaa olla lähellä tyhjenemistä, ja päätän mennä nukkumaan. Tiedostan, että saatan näin toimimalla missata yön hienoimmat revontulet, mutta en jaksa valvoa pitempään. Myös haahuilijan akkukestolla on rajansa.

Olen ottanut tietoisen riskin valitessani tämän grammanviilausretken varusteita: mukana on vain ohuehko Thermarest Ridgerest -makuualusta ja kesämakuupussi. Pian nukkumaanmenon jälkeen tunnenkin viileyden hiipivän alhaaltapäin. Tästä voi tulla vähäuninen yö.

Heräilen yöllä kylmyyteen monta kertaa, ja vaikka lisään kaikki mukana olevat vaatekerrokset päällyshousuja ja -takkia lukuunottamatta, tunkee kylmän maanpinnan hohde alustan läpi. 7-senttinen Wolfmat -alustani olisi näissäkin olosuhteissa riittävä, mutta se painaa yli kilon enemmän kuin Thermarest. Tällaisissa lämpötiloissa yövyttäessä se lisäkilo kannattaa kyllä kantaa.

Kärvistely loppuu aamulla puoli seitsemän aikaan, kun päätän nousta ylös ja käydä aamutoimien pariin. 1-kerroksisen telttani (Halti Pata Fun) katto on hieman kostea sekä sisä- että ulkopuolelta, mikä ei ole yllätys. Yö on ollut kylmä ja lämpimän päivän jälkeen ilmassa on ollut paljon kosteutta, erityisesti täällä meren tuntumassa. Käyttämästäni teltasta on tarkemmin toisaalla blogissani.

Lämpötila maan pinnalla on kuusi astetta; teltassa oli yöllä muutama aste enemmän. Sisämaassa on hyvinkin saattanut olla hallaa, mutta tässä rannan lähellä ei siis tuon alempana käyty. Nythän on käsillä juuri se vuorokauden kylmin hetki, kun lämpötila on yön aikana laskenut ja uuden päivän aurinko ei ole vielä ruvennut lämmittämään.

Vilpoisessa aamussa puuhastelu käy ripeästi, ja saan tavarani pakattua jo kahdeksaan mennessä. Telttakangas on kostea sekä sisältä että päältä, mutta en vaivaa päätäni sen kuivattamisella. Tällä retkellä en yövy maastossa kuin tämän yhden yön, joten teltan voi kuivattaa rauhassa kotona.

Tälle päivälle ei ole suunnitelmissa mitään erityisempää nähtävää, liikunhan hyvin tutuissa maastoissa. Otan ensiksi suunnan kohti Runtelinharjun päällä olevaa laavua – tuo kapea harjukaistale on Perämeren rannikon korkein kohta Suomen puolella; harjun laella olevan monikulmiopisteen korkeus merenpinnan tasosta on 34 metriä.

Aurinko lämmittää jo kovasti, ja kulkiessa lämpenen lisää. Siten saan keventää vaatetustani jo laavulla. Viereiseltä hiekkakuopalta kuuluu koneiden ääntä – arvelen siellä kauhottavan soraa seulaan. Otan laavulla muutaman kuvan ja lähden sitten ääntä kohti tarkoituksenani kiertää monttu pohjoisen puolelta ja jatkaa sieltä Annalankankaan suuntaan.

Aivan oikein, iso pyöräkuormaaja siellä siirtää maata kauhallinen kerrallaan seulaan, jossa isoimmat kivet siilataan pois ja tuloksena on halutun raekoon omaavaa soraa. Kuopan reunalta näen noita seulaan jääneitä kiviä, pultereita eli toiselta nimeltään seulanpääkiviä, isoissa kasoissa siellä täällä. Ilmeisesti niille ei ole keksitty käyttöä eikä ole ollut tarvetta murskata niitä murskeeksi.

Isonniemenkangas ja Kellonkangas ovat suurelta osin vanhoja, enemmän tai vähemmän maisemoituja hiekkakuoppia. Ne eivät ulotu missään kovin syvälle, joten kuopat ovat säilyneet kuivina; vesi ei ole niitä täyttänyt. Kuljen välillä tietä tai ajopolkua pitkin ja välillä oikaisen isojen monttujen läpi. Näyttäisi siltä, että näitä ei ole kovin aktiivisesti maisemoitu, vaan luonnon on annettu hoitaa homma omalla tavallaan. Käyhän se niinkin, mutta kovin hidasta se on – varsinkin rinteiden osalta.

Pysähdyn matkan varrella varhaiselle lounaalle ennen saapumistani Annalankankaan teollisuusalueelle. Kävellessäni pohdin, miten grammanviilaus on onnistunut. Kantamukseni painoi retkelle lähtiessäni 11 kiloa, ja siinä oli mukana 2,5 litraa vettä ja puolisen kiloa ruokaa. Nyt, kun retki on bussimatkaa vaille tehty, on kyydissä enää muutama desi vettä, joten rinkan kokonaispaino on jossain 8,5 kilon paikkeilla. Tällaista kantaa kyllä jo ihan mielikseen.

Myös vähän pitempi retki onnistunee samalla periaatteella – ruokaahan silloin on mukana enemmän, mutta jos retki suuntautuu sellaiselle seudulle, josta saan vesitäydennystä, voin jättää ainakin litran vedestä pois ja ottaa sen sijaan mukaan vedenpuhdistusvälineet. Sillä pystyn helposti kompensoimaan yhden vuorokauden muonan painon. Kesällä voin myös jättää osan nyt mukana olleista lämpimistä vaatteista pois. Näin ollen pidän realistisena ajatusta, että ensi kesänä tekisin 2 tai 3 yötä pitkän retken suunnilleen samanpainoisen kantamuksen kanssa.