Ensimmäinen kahden yön talviretki

 

Tästä talvesta näyttää muodostuvan Oulun seudulla – ja etelämpänä vielä selvemmin – ennätyksellisen vähäluminen. Normaalisti Oulussa on tammikuun alkupuolella jo nelisenkymmentä senttiä lunta, mutta tänä talvena sitä oli siinä vaiheessa hädin tuskin puolet tästä. Helmikuun alussa säätyyppi onneksi muuttui sen verran, että alettiin saada lumisateita ja lumen syvyys kasvoi helmikuun ensimmäisen viikon aikana 16 sentistä 23 senttiin. Onhan tuo vieläkin aivan naurettava lumimäärä vuodenaikaan nähden, mutta se on se, mitä meille on annettu – näillä mennään.

– – –

Perjantaina 7. helmikuuta lähden vihdoin vuoden 2014 ensimmäiselle yöretkelle. Tarkoitus on tehdä kerralla kahden yön retki ja hakea samalla tuntumaa ahkion vetämiseen lumikengät jalassa. Talviset yöpymiskokemukset ja -taidot ovat vielä vähäiset, joten niitäkin on syytä harjoitella. Retki alkaa iltakuuden jälkeen mukavassa seitsemän asteen pakkasessa. On jo pimeää, mutta sehän ei minua haittaa – syksyllä ostamani hyvän otsalampun avulla saan maisemaan valoa. Pimeässä metsässä oleminen ja liikkuminen ovat jo niin tuttuja asioita, etten edes varsinaisesti ajattele olevani pimeässä.

Retkeni alkaa autokyydillä Oulun ja Ylikiimingin välisellä maantiellä Nuutinpalon kohdalla olevalle pysäköintilevennykselle. Siinä auton valojen loisteessa pakkaan varusteet ahkioon. Kun olen valmis, annan saattajalle luvan poistua ja alan totuttaa silmiäni pimeään. Ensimmäinen tehtävä on löytää aurausvallista tarpeeksi matala kohta, josta pääsen poistumaan tieltä. Sen jälkeen olenkin heti umpihangessa. Tässä kulkee moottorikelkkareitti, mutta ei siitä vähään aikaan ole kelkalla menty.

Ensimmäisen illan määränpääni ei ole kaukana: Kalimeenojan Myllykoskella oleva laavu on oleva ensimmäinen yöpymispaikkani. Sinne ei lähtöpaikastani ole kuin 1,3 kilometrin matka. Tien läheisyydestä poistuttuani polku alkaa laskeutua kohti Kalimeenojaa. Polulla näkyy isojen saappaanjälkien lisäksi koiran jälkiä, ja polun vieressä hangella on loikkinut jokin pikkuotus.

Tämä on tosiaan ensimmäinen kerta, kun teen yöretken ahkion kanssa. Minulla ei ole vielä sen vetämisestä muuta kokemusta kuin hiljattain tekemäni lyhyt päiväretki Pilpasuolle. Siellä maasto oli tasaista ja lunta vähän, ja ahkiossa kevyempi kuorma. Nyt kokonaispaino lienee kolmenkymmenen kilon paikkeilla, ja suunnittelemallani reitillä on hyvin monenlaista maastoa. En oikein osaa vielä kuvitellakaan, mitä on tulossa.

Myllykoskelle vievä polku on osittain katettu pitkospuin. Teen heti alussa virheen, kun en luota ahkiooni Paprikaan. Vähän väliä käännyn kuikuilemaan, tuleeko se vielä pitkoksia myöten. No eihän Paprika moista epäluottamuksen osoitusta purematta niele, vaan ihan keljuillakseen suistuu alas pitkoksilta. Pari kertaa näin tapahtuu, ja sitten opin, että helpoin tapa kulkea ahkion kanssa pitkospuilla on keskittyä itse etenemään suoraan ja keskellä – kyllä se ahkio siellä perässä tulee. Myös mutkissa. Ristikkäisillä aisoilla ahkiota vetäessä se ei pahastikaan pyri oikaisemaan. Kun tämän oppii ja muistaa, onnistuu myös mutkittelevilla pitkoksilla kulkeminen.

Saavun perille yöpaikkaani. Myllykoskella on kaksi laavua – vanha ja uusi – joista valitsen nyt uudemman. Se on vähän pienempi kuin tämän alueen muut laavut, mutta riittää hyvin yksin kulkevalle retkeilijälle. Kahdelle se voisi olla jo vähän ahdas. Ilahdun huomatessani, että edellinen kävijä on ollut tietoinen hyvästä retkeilijätavasta: laavun sisältä löytyy mukava kasa kuivia puita ja sytykkeitä. Niiden avulla nuotio syttyy helposti ja palaa kohta komealla liekillä. Asettelen tulen ympärille kehään polttopuita kuivumaan ja lohkon mukanani olevalla pikkukirveellä niistä lisää sytykkeitä. Osan näistä käytän aamulla oman nuotioni sytyttämiseen ja loput jätän laavuun odottamaan seuraavaa kävijää.

Olen ottanut ruoka- ja muille pienille tavaroille ahkioon kaksi Clas Ohlsonilta ostamaani muovilaatikkoa, joissa on kannet. Kansien reunoissa on laatikon yläreunan ympäri menevät lukituslipareet, joiden kestävyyteen en juuri luota. Ja niinhän siinä käy, että jo tällä ensimmäisellä käyttökerralla toisesta kannesta lohkeaa palanen – ei tosin siististi lipareen saranakohdasta, vaan sen vierestä. Ei tämä varsinaisesti haittaa: retken jälkeen ostan rikkoutuneen kannen tilalle uuden ja sen jälkeen leikkaan kaikista kansista nuo lipareet pois. Kansien paikallaan pitämiseksi mielessäni on jo sopiva irtohihnaviritys.

Syön iltapalan nuotion lämmössä ja rupean sen jälkeen valmistelemaan nukkumaanmenoa. Viritän Fjelldukenin jälleen laavun eteen oviverhoksi. Asettelen sen niin, että ylä- ja alapuolelle jää riittävän suuret raot, joista ilma pääsee vaihtumaan. Näin toimien saan näkö- ja tuulisuojan, mutta en aiheuta kosteuden kerääntymistä laavuun yön aikana. Nukkumaan mennessäni pakkasta on seitsemän astetta, mistä se yön aikana lauhtuu lähelle nollaa. Laavu on kuitenkin viime viikkojen aikana jäähtynyt kunnolla, ja vaikka minulla on kaksi makuualustaa päällekkäin, tunnen yöllä kylmän hiipivän alustojen läpi. Palelun vuoksi heräilen vähän väliä.

Aamulla kömmin ulos makuupussista puoli yhdeksän maissa. Ensin sytytän nuotion ja sitten ryhdyn muihin aamutoimiin. Mukanani on litran vetoinen termospullo, jonka olen kotona täyttänyt kuumalla vedellä. Sitä on jäljellä vielä sen verran, että saan hampaat pestyksi. Talviretkillä vesihuoltoni perustuu tähän termospulloon: Kun vesi loppuu, sulatan lumesta lisää ja lämmitän sen kiehuvaksi. Se, mitä en käytä heti, menee termariin, ja näin minulla on useimmilla tauoilla kuumaa vettä valmiina, ja kahvin / teen / ruuan valmistus käy nopeasti. Juomatauoilla toimin yleensä niin, että otan mukin täyteen lunta ja kaadan sekaan sen verran kuumaa vettä, että lumi sulaa. Tuloksena on kupillinen raikasta vettä.

Sääennusteen mukaan tänään sataa paljon lunta, ja ensimmäiset hiutaleet ovat jo ilmassa. Kevyessä lumisateessa pakkaan tavarat Paprikan kyytiin ja lähden liikkeelle. Ennen laavulta poistumista teen vielä kunniakierroksen: en lähde matkaan suorin tein, vaan palaan vielä kerran katsomaan paikan, jossa olen ahkion pakannut. Näin varmistan, etten ole pakkausvaiheessa pudottanut mitään, mikä olisi voinut jäädä huomaamatta. Tämän ja muutamat muut rutiinit yritän opettaa itselleni niin automaattisiksi, että muistaisin aina tehdä ne. Kun tärkeät asiat tekee aina samalla tavalla – sillä oikealla – tekee todennäköisesti vähemmän virheitä silloin, kun tarkkaavaisuus väsymyksen, nälän, huonon sään tai muun syyn takia on alentunut.

Matka jatkuu kelkkauraa pitkin kohti Kalimeenlampea. Pidän lounastauon jo Kalimeenlammen laavulla, vaikka sinne on Myllykoskelta vain kaksi kilometriä. Olen saanut aamutoimiini kulumaan peräti kaksi ja puoli tuntia, joten lounasaika alkaa hyvinkin olla jo käsillä. Paprika kulkee kevyesti perässäni kelkkauralla, mitä nyt töyssykohdissa vähän tönii. Tällainen moottorikelkkareitillä kulkeminen on toki huomattavasti kevyempää kuin umpihangessa kahlaaminen, mutta jatkuva tarkkana olo lähestyvien kelkkojen varalta on omalla tavallaan rasittavaa. Kelkkailijat ovat tämän baanan ensisijaisia käyttäjiä, ja me ylimääräiset kulkijat olemme siten väistämisvelvollsia. Onneksi kelkat pitävät niin kovaa ääntä, että ne yleensä kuulee jo siinä vaiheessa, kun ne ovat vielä kaukana.

Pysäköin Paprikan Kalimeenlammen laavun etupihalle ja kannan lounastarpeet laavuun. Lumisade yltyy hiljalleen, mutta laavun lipan alla se ei minua haittaa. Syödessäni tutkin karttaa ja pohdin, kuinka kauas voisin tänään mennä. Seuraava yöpaikkani on Korpilammen laavu, jonne ei tästä ole suorinta tietä kuin puolitoista kilometriä. En suinkaan mene tätä suoraa reittiä, vaan tarkoitukseni on lähteä pitkin vanhan kunnanrajan linjaa kulkevaa kelkkauraa Ylikiimingin suuntaan. Aion edetä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta ehtiä silti illaksi kotiin, eikun laavulle (no, melkein sama asia). Noin viiden kilometrin päässä Kalimeenlammelta on Isokankaan vedenottamo, ja sen vieressä on kartalle merkitty kaksi lähdettä. Otan tavoitteeksi löytää niistä toisen – olisihan kiva saada iltapäiväkahvia varten raikasta lähdevettä. Matkaa tuonne on juuri sen verran, että arvelen ehtiväni yöpaikkaan joskus iltaseitsemän-kahdeksan aikoihin.

Lounastettuani jatkan taas matkaa. Lunta sataa reippaasti ja vastatuuleen kulkiessani alan päästä kunnon talviretkitunnelmaan. Tuttava lähettää tekstiviestin, jossa hän arvelee sääolosuhteiden täällä metsässä olevan hankalat. Vastaan, että täällä on pari astetta pakkasta, tuulee vähän ja sataa lunta – vallitsee siis normaali talvikeli. Viime vuosina olen yhä enenevässä määrin pannut merkille nykyihmisten ja koko suomalaisen yhteiskunnan – ainakin Etelä-Suomen näkökulmasta eli suurimpien tiedotusvälineiden kautta välittyvänä – olevan aina vain vieraantuneempia niistä olosuhteista, joissa me täällä pohjoisessa elämme. Heti, kun sataa lunta vähänkin enemmän, puhutaan lumimyräkästä ja liikenne on sekaisin.

Ilman taannoisia kuntaliitoksia voisin tällä reitilläni pysähtyä pisteeseen, jossa kolmen kunnan – Oulu, Kiiminki ja Ylikiiminki – rajat yhtyvät. Voisin asettua siihen vaikka niin, että vasen jalka on Kiimingissä, oikea Ylikiimingissä ja Paprika Oulussa. Mutta näistä kunnanrajoista on jäljellä enää rajalinjat ja pitkälle rapistunut vanerinen Oulun vaakunakilpi.

Lunta on satanut päivän mittaan kymmenisen senttiä. Tässä kelkkauralla ahkiota on helppo vetää – varsinkin sen jälkeen, kun yksi kelkka ohitti minut ja tiivisti lunta juuri sopivan levyiseksi kaistaksi. Haluan käydä kokeilemassa, miten Paprika tottelee umpihangessa. Juuri tässä kohdin on sopiva paikka kokeilulleni, sillä reitin vasemmalla puolella avautuu pieni aukean suon alue, joka kaartaa edempänä passelisti takaisin kelkkareitille. Tuumasta toimeen. Lumikengillä on suhteellisen helppo kulkea, kun pehmeää lunta ei ole tämän enempää. Ja lumikengät tasoittavat tietä ahkiolle siinä määrin, että sen vetäminen ei tunnu tässäkään kovin raskaalta. Ainoastaan syrjähyppyni loppuosa, joka käsittää muutaman kymmenen metriä suoperäistä metsää, on hiukan vaikeakulkuinen. Huomaan maastonlukutaidon taas kehittyneen – katse hakee automaattisesti mahdollisimman tasaisen reitin mättäiden välistä.

Kelkkareitin sivussa on pieni liikennemerkki ”muu vaara”. En heti hoksaa, mistä se varoittaa, eikä hoksannut minut vähän aikaa sitten ohittanut kelkkailijakaan. Muutaman kymmenen metrin päässä varoitusmerkistä kelkkaura ylittää ojan, joka saa alkunsa juuri siltä lähteeltä, jonne olen menossa. Oja on leveä, mutta ei kovin syvä, ja sen yli menevä silta on jostain syystä laitettu sillä tavoin uran sivuun, että tästä suunnasta sitä pitää lähestyä aivan uran oikeata reunaa ja sitten on käännyttävä vasemmalle pysyäkseen sillalla. Tuo kelkkailija on jäljistä päätellen lähestynyt aivan liian lujaa, ja lähestyminen on tapahtunut hiukan liikaa vasemmalta. Kelkan sukset ovat kyllä osuneet sillalle, mutta telamatto on jäänyt reunan yli roikkumaan niin, että kelkan painava peräosa on pudonnut ojaan. Reippaalla kaasuttamisella siitä on näköjään päästy jatkamaan matkaa.

Samainen kelkka tulee juuri ennen siltaa vastaan, ja nyt se kyllä ajaa hyvin varovasti. Itse siirryn sivuun uralta kohtaamista varten, ja kelkkailija näkyy oppineen niin varovaiseksi, että hänkin sivuuttaa vastaantulijan reilusti uran toista laitaa pitkin. Heilautan kättä kiitokseksi.

En ylitä tätä ojaa, koska alan olla perillä. Jossain tässä lähellä on lähde – kaksikin, toinen reittini vasemmalla ja toinen sen oikealla puolella. Käännyn oikealle, koska olen muutenkin sinne päin menossa. Lähde löytyy helposti ojaa seuraamalla ja maastoa tarkkailemalla. Tämähän on ihan iso lähde – maasta pulppuava vesi pitää useammankin kohdan sulana. Etsin Paprikalle hyvän pysäköintipaikan – tasaisen alueen, jonka ympärillä on puita niin, että kaksi puuta olisi noin puolentoista metrin päässä toisistaan. Näistä puista noin 3-4 metrin päässä pitäisi olla vielä kaksi puuta lisää siten, että muodostuu suorakulmio, jonka lyhyt sivu on puolitoista metriä ja pitkä 3-4 metriä. Miksi ihmeessä näin tarkat vaatimukset? Siksi, että vuorossa on taas yhden asian harjoittelu: pystytän puiden, suksisauvojen ja narujen avulla Fjelldukenista taukokatoksen. Lumisade on muuttunut vetisemmäksi tihkuksi, joten katokselle on periaatteessa ihan tarvekin.

Katoksen pystyttäminen sujuu helposti. Lopputulos ei ole ihan viimeisen päälle, mutta kelpaa. Sitten käyn etsimässä reitin johonkin niistä paikoista, joissa lähdevesi on näkyvissä, täytän kattilani vedellä ja palaan katoksen alle. Sytytän retkikeittimeen tulen ja ryhdyn lämmittämään kahvivettä.

Tauon aikana on tullut iltahämärä. Lähden kulkemaan retken kiinnostavimmalle maasto-osuudelle: aluksi vähän matkaa tietä pitkin ja sitten noin kilometri umpihankisuunnistusta ylämäkeen pimeässä. Ja tietysti se 30-kiloinen Paprika perässä. Arvelen, että jos en olisi lähtenyt retkelle, olisin mennyt kuntosalille, mutta kovemman treenin minä täällä teen. Pisimmässä nousussa syke pysyttelee 150:n tuntumassa ja välillä ylikin. Suunnistan alueen korkeimman kohdan, 89,6 metrin korkeuteen kohoavan Takaharjun laen kautta kohti Kummunkorven laavua, jossa on tarkoitus pitää makkaranpaistotauko. Alan oppia tätä pimeäsuunnistusta, koska saavun täsmälleen sinne, minne olen menossa. Hyvä minä.

Laavulla sytytän tulen, mutta laiskuuttani en tee riittävää määrää riittävän pieniä syttypuita, joten isot klapit eivät syty kunnolla. Koska matkaa on vielä jäljellä, en jää pitemmäksi aikaa nysväämään nuotion kanssa, vaan paistan Kabanossit retkikeittimellä. Täältä ei ole yöpaikkaani Korpilammen laavulle linnuntietä kuin 1,6 kilometriä, mutta äskeinen maastotaaperrus otti sen verran voimille, että päätän kiertää tietä ja polkua pitkin, vaikka siitä tuleekin lähes kilometrin verran enemmän matkaa. Otan heti tielle saavuttuani lumikengät jalasta, mutta en pakkaa niitä ahkioon, koska muutaman sadan metrin päässä alkava viimeinen osuus on taas enemmän tai vähemmän umpihankea. Äskeisen umpihankiosuuden jälkeen tiellä kävely tuntuu niin helpolta, että alan epäillä sen olevan laitonta. Tai vähintäänkin siitä pitäisi maksaa veroa. Tiellä kulkeneet autot ovat tehneet juuri Paprikan levyiset uran, joissa on kevyt kulkea.

Laavulle vievä polku on kapea, mutkainen ja hyvin täynnä lunta. Joku on siitä kävellyt, joten on helppo nähdä, missä polku on, mutta kapea ura on ahdas lumikengille. Sitä se on myös ahkiolle, joka kellahtaa pari kertaa kyljelleen. Tähän viimeiseen osuuteen sisältyy myös noin sadan metrin mittainen siirtymä polulta toiselle, jonka olen kerran aikaisemmin kulkenut kompassisuunnan avulla. Nyt en tarvitse apuvälinettä, sillä polkua saapastellut kulkija on mennyt tästäkin, ja juuri oikeaan suuntaan. Seuraan jälkiä ja kohta olen Riistapolulla, jota pitkin on enää lyhyt matka laavulle.

Myös täällä on viimeksi käynyt joku hyvätapainen retkeilijä: laavun yhdessä nurkassa on iso kasa kuivia polttopuita ja toisessa nurkassa olevassa saavissa on kuivia sytykkeitä. Tuli taas hyvä mieli. Sytytän taas nuotion ensi töikseni ja rupean sen jälkeen pilkkomaan syttyjä aamuksi ja seuraaville kävijöille. Yksi laavusta löytyvistä klapeista paljastuu ensiluokkaiseksi tervakseksi, ja kun se on vielä hyvin kuivunut, saan siitä aamunuotiooni oivalliset sytykkeet. Teen niitä ison kasan, josta riittää seuraavallekin. Kun käyn puuvajassa hakemassa klapeja aseteltavaksi nuotion ympärille kuivumaan, joudun palaamaan lähes tyhjin käsin: vaja on melkein tyhjä. Pihalla on kyllä polttopuuta ruhtinaallisesti, mutta se on pätkimättöminä – siis metrin pituisina – halkoina, eikä minulla ole sahaa mukana. Tokihan sellaisia voi kirveelläkin pätkiä, mutta kirveen pitäisi olla täysikokoinen. Minun retkikirveeni on sellainen pikkuinen retkimalli, jolla kyllä tekee syttyjä, mutta ei varsinaista polttopuun pilkkomista. Otan pinosta kuitenkin yhden halon ja asetan sen nuotiooni niin, että se palaa toisesta päästä. Poltan toisen pään sitten aamulla.

Nyt nukun hyvin enkä palele. Heräilen kyllä taas muutaman kerran yön aikana, mutta päällimmäinen tuntemus on lämpö. Olen laittanut vaatetta päälle vähän liikaakin. Ilmeisesti myös laavu on lämpimämpi kuin edellisöinen, sillä nyt ei kylmyys tunnu tuplamakuualustani läpi.

Sunnuntaiaamuna lähden sitten kotimatkalle. Olen sopinut kyydin kotiin samasta paikasta, josta retkeni aloitin, eli Nuutinpalon parkkipaikalta. Lähden Korpilammelta aluksi omia jälkiäni takaisinpäin, kunnes käännyn vasemmalle. Tämän pitäisi olla oikopolku Kalimeenlammen suuntaan. Polku menee kyllä juuri sinne kuin pitäisikin, mutta maasto alkaa muuttua huolestuttavan vaikeakulkuiseksi. Siinä vaiheessa, kun edessä oleva loiva alamäki näyttää vievän suoraan louhikkoon, päätän kääntyä takaisin ja mennä vähän pitempää reittiä, mutta tietä pitkin.

Tielle päästyä on taas kevyt kävellä. Tätä onnea ei kuitenkaan kestä kauaa – jo vajaan kilometrin päässä on taas lähdettävä kelkkauralle. Verkkaiset aamutoimet ja kolmen kilometrin kulkeminen ovat vieneet taas sen verran aikaa, että on paikallaan pysähtyä lounaalle. Lounaspaikkana on jälleen tuttu Kalimeenlammen laavu. Paistan viimeiset makkarat ja vaihdan muutaman sanan laavulle pysähtyvän kelkkailijan kanssa. Ei tämä talvi ole kelkkailijoillekaan herkkua – lunta on niin vähän, että kivet kolisevat telamattoon. En rupea tarkemmin utelemaan, onko juttukaverini huvin vuoksi ajelemassa vai jollain oikealla asialla. Mielestäni hupikelkkailu on harvinaisen typerää touhua, koska se tuottaa niin paljon täysin tarpeetonta melu- ja muuta saastetta, mutta ymmärrän hyvin moottorikelkan käyttöä esimerkiksi poronhoidossa, metsästyksessä sekä metsän- ja riistanhoidossa.

Lounastauon jälkeen homma on enää loppurutistusta vaille valmis. Jatkan mataani kelkkauraa pitkin ensin Myllykosken suuntaan, ja käännyn sitten Nuutinpalon parkkipaikalle vievälle uralle. Nämä viralliset kelkkareitit ovat hyvin viitoitetut, ja muitakin liikennemerkkejä reiteillä näkee. Kalimeenlammen laavu on merkitty kelkkareitille levähdyspaikan merkeillä molemmista suunnista, minkä lisäksi laavun lähellä on merkitty parkkipaikka. Tosin moni varmaan ajaa kelkan laavun pihaan asti.

Kelkkaura ylittää Kalimeenojan siltaa pitkin. Sillan molemmin puolin on kapenevan tien varoitusmerkit, mutta todellisuudessa silta on leveämpi kuin muu osa kelkkauraa. Ja sitten tulee se loppurutistus. Aivan reittini loppupäässä noustaan jyrkkä mäki ylös – 220 metrin matkalla nousua on 10 metriä. Tässä ja muissa tämän retken nousuissa olen ollut tyytyväinen siihen, että päätin ottaa lumikengät suksien sijaan. Näissä TSL 227 -kengissä on niin hyvät piikit pohjissa, että niillä kiipeää vaikka puuhun. Suksilla olisi jyrkimmät nousut olleet aika työläitä.

– – –

Näin olen tehnyt elämäni ensimmäisen kahden yön mittaisen talviretken. Parannettavaa jäi vielä – ja jää varmasti vielä monella retkellä tästä eteenpäinkin. Mutta pieninä askelina opin näitä talviretkeilyyn liittyviä asioita. Seuraavaksi kerraksi otan tavoitteeksi ainakin seuraavat asiat:

• Makuualustaksi on hankittava joku kunnolla lämmin patja. Alustavien googlailujen tuloksena olen löytänyt alustan, joka kuulostaa jopa liian hyvältä ollakseen totta: Jack Wolfskin Wolfmat Camp. Alustan eristyskykyä kuvaava R-arvo on peräti 7,3 – enemmän kuin millään muulla kaupoissa näkemälläni makuualustalla. Auki levitettynä ja ilmaa täynnä alusta on kooltaan 194 x 64 x 7 cm – siis kerrassaan seitsemän senttiä paksu! Sellaisella pehmusteella luulisi olevan leppoisaa kelliä.
• Pikkutavaroille lisää muovilaatikoita. Nyt mukana oli kaksi, mutta ainakin yksi lisää tarvitaan. Kolme laatikkoa istuu ahkion sisään nätisti peräkkäin, ja niiden viereen mahtuu ahkion leveimmälle kohdalle vielä jotain pikkutavaraa kuten lumilapio ja kirves. Kolmesta laatikosta muodostuu hyvä, tasainen pinta, jonka päälle voi asetella makuupussin ja -alustan, ja koko tämä kuorma sopii vielä hyvin Paprikan punaisen peitteen alle.
• Retkellä täytyy olla pakkasta. Tällainen nollakeli on aika epämiellyttävä retkisää, koska kaikki kastuu. Lumi on näissä lämpötiloissa niin tahmeaa, että se tarttuu joka paikkaan, eikä lähde pois. Jos kuitenkin tulen lähteneeksi tällaisessa säässä retkelle, pitää mukaan ottaa harja, jolla saa lumet pois vaatteista.
• Lisäksi tekisi mieli kokella telttailua talvella. Nämä Kalimeen-Isokankaan laavut on äkkiä käyty, ja alue ei loppujen lopuksi ole kovin suuri. Jos harjoittelisi teltan pystytyksen päiväsaikaan, niin sen voisi osata sitten retkellä. Nukkumisen kannalta ei liene suurtakaan väliä sillä, onko ympärillä laavu vai teltta, kunhan jonkinlainen sääsuoja on.

Mukavaa oli huomata, että tällainen kahden yön talviretki onnistuu näinkin hyvin. Ruokahalu kasvaa syödessä, joten varmasti minä jossain vaiheessa teen kolmenkin yön retken. Aika näyttää, joko ehdin sen tänä talvena tehdä, vai jääkö se ensi talven asiaksi. Hiihtoloman kaltaisesta ylellisyydestä en pääse tänä talvena nauttimaan ainakaan samassa mielessä kuin koululaiset ja muut, jotka pitävät sen maaliskuussa. Mutta luvassa on, että saisin pitää lomani huhtikuussa. Silloin on vielä – ainakin jossain – lunta, ja kevätaurinko jo lämmittää. Sinne pitää ainakin suunnitella jotain kivaa. Ja odotellessa ehkä muutama lähiretki viikonloppuisin.

Kuvia retkeltä

Alkumatkan umpihankea heti Nuutinpalosta lähdettyä.



Joku metsän pikkueläin on vipeltänyt polun vieressä. 



Pitkospuilla ei kannata vilkuilla taakse. Kyllä se ahkio siellä kiltisti tulee perässä. Mutta jos erehtyy katsomaan, on pulkka heti ojassa. 



Myllykosken laavulle edellisen kävijän jättämiä kuivia polttopuita ja sytykkeitä. 



Iltanuotio on helppo sytyttää, kun on kuivia puita.



Nuotio palaa iloisesti ja oviverho on jo paikallaan.



Aamutulet. Ensimmäiset lumihiutaleet leijailevat jo hiljalleen alas.



Myllykosken huussi.



Kompostikäymälän styrox-istuimella kelpaa istuskella. Ei pylly palellu.



Myllykosken polttopuuvarasto ja uusi laavu.

Kalimeenoja on jäätynyt korkean veden aikaan, ja jään alla on toista metriä tyhjää tilaa.



Kyllähän minä jo nämä laatikot ostaessani tiesin, ettei tuo kannen lukituslipare kestä pakkasta.



Kas tässä seuraavalle tulijalle vähän nuotion loimussa kuivatettuja polttopuita ja sytykkeitä.



Lauantaiaamun kelkkauraa.



Kalimeenlammen laavu.



Vastaranta häviää lumipyryn taakse.



Nätisti se Paprika seuraa.



Lumivaippa peittää isommatkin kivet – kunnes seuraavan päivän suojasää ne taas paljastaa.



Hetkeksi kelkkauralta autotielle…



… ja kohta taas takaisin. Tässä kohdassa uran vasen puoli kuului ennen Kiiminkiin ja oikea puoli Ouluun. Nyt kumpikin puoli on Oulua.



Tuulen puolelta puunrungot ovat valkoiset. Lumisade alkaa tässä vaiheessa jo olla takanapäin.



Joku on joskus jaksanut nähdä melkoisesti vaivaa tämän vaakunakilven valmistamiseksi. Nyt se rapistuu vähitellen tunnistamattomaksi.



Lyhyt, mutta jyrkkä lasku. Lumikengillä en päässyt nauttimaan vauhdin hurmasta – jos olisin ollut sukset jalassa, olisin hyvin suurella todennäköisyydellä lentänyt tässä turvalleni.



Raja on poissa, mutta linja on tallella ja säilynee kelkkareitin ansiosta tässä vielä pitkään.



Välillä teen mutkan umpihankeen ihan vain kokeillakseni, miltä se tuntuu.



Luulisi, että puun kasvaminen olisi aika suoraviivainen operaatio, mutta näköjään senkin voi tehdä monen mutkan kautta.



Paikka, jossa kelkkailija oppi jotain.



Fjellduken taukokatoksena.



Lähde. 



Sininen hetki. Olenko muistanut kehua kamerani hämäräkuvausominaisuuksia? Tämä kuva olisi useimmilla kameroilla jäänyt ottamatta – ainakin näin käsivaralta.



Umpihankisuunnistuksen alku. Kuvankäsittelyllä melkein mustasta kuvasta saa vielä sävyjä esille.



Otsalampussani on valkoisen valon lisäksi punainen valo, jota käyttämällä ei menetä hämäränäköään niin kuin valkoisen valon kanssa.



Kummunkorven nuotiopaikka ja laavu.



Kummunkorven laavulta lähdettyä on vielä kuljettava umpihangessa. Tasamaalla tämä ei ole pahakaan rasti.



Heti lumisateen jälkeen tänne ei kannattaisi tulla autolla. Ainakaan, jos ei ole nelivetoa. Tai vähintään tasauspyörästön lukkoa.



Umpihangen jälkeen tietä on vaihteeksi kevyt kävellä…



… tosin pian on edessä taas kovin umpeen mennyt polku…



… mutta tästä mennään, ja pulkka tulee perässä, kun ei muuta voi.



Perillä Korpilammen laavulla.



Vasemmalla saavissa kuivia sytykkeitä, oikealla nurkassa kuivia polttopuita. Kiitos!



Ei, pyykille en sentään ruvennut. Mutta yritän tässä muka vähän kuivattaa märkiä kamppeita narulla. Hah.



Kuivien polttopuiden joukosta löytyy yksi tervasklapi. Mikä aarre nuotiontekijälle. Teen sytykkeitä aamua varten ja jätän seuraavalle tulijalle loput.



Korpilammen ympäri kiertävän Riistapolun infotauluissa kerrotaan alueen riistasta ja sen elinolojen parantamiseksi tehtävistä toimenpiteistä. Tässä taulussa esitellään lammella eläviä lintuja.



Paprika lähtövalmiudessa sunnuntaiaamuna.



Aluksi omia jälkiä takaisinpäin.



Ja taas pikku pätkä tietä pitkin.



Kelkkaura ja levähdyspaikan merkki.



Lounastauko jälleen Kalimeenlammen laavulla.



TV-masto puolentoista kilometrin päässä.



Kelkkareitin silta Kalimeenojan yli.



Kuusten oksilla roikkuu naavaa. Puhtaan ilman merkki on se.



Lumihattuinen kääpä.



Viimeinen nousu ennen määränpäätä alkaa tästä.



Retkireitti. Perjantaina kuljettu osuus vihreällä, lauantainen sinisellä ja sunnuntainen punaisella.