Neljäs matkapäivä oli sekä työ- että matkasellainen. Pääsin tien päälle vasta klo 16, ja tavoitteena oli päästä Jyväskylään kesähotelli Rentukkaan illaksi, klo 22 mennessä.
Tavoilleni uskollisena en tänäänkään ajanut moottoritietä, tai mitään muutakaan suoraa reittiä, vaan kaikkien mahdollisten mutkien kautta – olin saanut jostain päähäni etsiä tien 140 alkupisteen, ja löytyihän se. Oli vain kovin hidasta ajaa alkumatka juuri tuohon aikaan päivästä.
Kaikkine mutkineenkin sain matkareitin ähellettyä Google-karttaan:
Keskinopeus ei alkumatkasta juuri päätä pakottanut, eikä ehkä järkikään. Mäntsälä oli mielessäin tankkaus- ja ruokataukopaikaksi, ja sinne pääsinkin – puolentoista tunnin ajon jälkeen.
Oli muuten vaivalloista tankata Xevo tuolla: pistoolista tuli menovettä sellaisella vauhdilla, että automaattikatkaisu pysäytti liemen tulon joka pisaran jälkeen. 9 litran tankkauksessa meni pieni ikuisuus.
Vatsa ja tankki täynnä matka jatkui Kärkölän kautta kohti Asikkalaa ja Pulkkilanharjua, joka on mielestäni yksi Suomen kauneimmista paikoista. Harmi vain, että niissä kaikkein näteimmissä kohdissa ei ollut mahdollista pysähtyä ottamaan kuvia. Tässä kuitenkin yksi jaloittelutaukopaikka.
Matka jatkui Päijänteen itäpuolista reittiä, ja edelleen nelostietä huolellisesti välttäen. Sysmää lähestyessäni pidin pienen kartanlukutauon levähdyspaikalla, jolla oli opaskartta ja maisemat mitä kauneimmat.
Tällä tiellä tuli mieleen Kari Tapion laulun sanat: ”Me mutkan jälkeen käymme mutkaan nähdäksemme ettei kannattanutkaan”. Sanoittaja ilmeisesti kulkee matkansa autolla. Menisi moottoripyörällä, niin näkisi, että joka mutka on tarpeellinen.
Yksi lossirantakin matkalle sattui, mutta valitettavasti Tiehallinto oli tästäkin päättänyt hävittää lossin ja rakennuttaa tilalle sillan. Kusaisin mielenosoituksellisesti tienposkeen ja jatkoin matkaa.
Kärkisten sillan kohdalla oli pakko todeta, että en kerkiä kymmeneksi Rentukkaan. Pysähdyin, soitin arvion saapumisajasta (normaalisti Rentukan vastaanotto suljetaan klo 22) ja otin kuvan tästä todella komeasta sillasta, jota pitää joskus tulla tutkimaan tarkemmin.
Tästä matka jatkui kuitenkin niin joutuisasti, että olin perillä Rentukassa pari minuuttia yli kymmenen – siis juuri saman verran myöhässä, mitä myöhästymisilmoitussoittopysähdys vei aikaa. Mutta eipä tarvinnut ajaa kilpaa kellon kanssa.
Nyt sitten rauhoitutaan yölevolle ja huomenna ajetaan tämän reissun viimeinen päivä; illaksi kotiin.